Kirje isälle!

Tänään vammaisneuvostopäivä

to 30.9.2016

Kohta printtaan vammaisneuvoston esityslistoja. Sain äsken puhelimella vielä muihin asioihin asian, johon vammaisneuvoston tulisi ottaa kantaa. Vammaisneuvoston voisi sorvata klausuulin yhdessä vanhusneuvoston kanssa siitä, että leikkauksia ei kannattaisi keskittää isoihin sairaaloihin.

Me haluamme pitää Iisalmen aluesairaalan ja haluamme tulla päiväkirurgisesti leikatuksi pikkuruisessa ja kotoisassa sairaalassa. Käsittääkseni Iisalmessa tehdään myös sydämen rytminsiirtoja ja sen sellaisia toimenpiteitä.

Taustalla puhuu Kaarina Davis eilisiltaisessa Inhimillisessä tekijässä. Tähän asti alkua on tuttua Kaarina Davisin kirjasista Toisinnäkijän päiväkirjasta ja Irti oravanpyörästä. Minä toisinajattelijaksi Kaarina Davisia tarjottelin, mutta toisinnäkijäksihän hän itseään kutsuu.

Luin Kaarina Davisit viime talvena. Toisinnäkijän kirjaset olivat aivan ihania. Kirjaspaketin kanssa sain toisinnäkijältä ihanan keltaisen liimalapun saatteena. Liimalapussa oli ystävällinen teksti ja toivotus. Säilytän sen aarteena. Käsin kirjoitetttujen viestien saaminen on niin harvinaista nykyään.

Nyt Pauliina Kainulainen puhuu Metsän teologiasta. Hän on hahmottelemassa nykyistä kokonaisvaltaisempaa teologista käsitystä. JESSS! Saisikin kunnioittaa puita ja olla vähän vaikka panteisti. Kokonaisvaltainen, rajaton, oltaisiin niin kuin samaa alkuperää ja samaa ainetta kaikki, koko luomakunta ja koko universumi. Oltaisiin ylpeästi ja anteeksi pyytelemättä noneseja, kurittomia, nomadeja, ja ehdottomasti yhteisön täysivaltaisia, suvereeneja jäseniä.

Naurattaa vieläkin, kun kysyin omalta ortodoksiselta ohjaajaisältäni Jyrki Ojapellolta, onko ortodoksisuudessa panteistisia aineksia, kun kerta kirkkovuosi alkaa upeasti luomakunnan päivänä. Ja jos ei ole, kysyin, miten ortodoksisuus eroaa panteismista. Isä Jyrki tuumasi tyynesti, että ortodoksisuus ei ole panteismia. Ja perustelut sille olivat, että ortodoksisuus ei ole panteismia. Taisin hieman kokea, että asia ei oikein sen selvemmäksi tullut.

Keuhkoan tästä nyt sen vuoksi, että tavoitan hyvin virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinski epätoivon Kirjeessä isälle. Kaplinski ärähtää, että olisipa joskus tilanne, ettei tarvitsisi koko ajan SELITTÄÄ asioita, vaan jooiden kanssa voisi vain keskustella, vaihtaa ajatuksia, täydentää toinen toistaan. (Jaan Kaplinski Kirje isälle s. 263).

Sama vika rahikaisella!

Mitä lähemmäs loppua Kirje isälle tulee, sitä enemmän ymmärrän, mistä kirjassa on kyse. Kyse on ilmeisesti siitä, että kustantaja on tilannut Kaplinskilta jotain omakohtaista, vaikka kirjeen Tuntemattomalle Isälle. Kaplinski tuntuu kolkolta. Suhdetta isään ei ole ja välillä kirjailija kirjoittelee todella niitä näitä kissanpäitä ihmisistä, jotka eivät sano hänelle itselleenkään mitään. Vähän niin kuin minulta tilattaisiin serkkukirjaan luku isän vanhemmista Roosa (os. Smolander) ja Kalle Sorjosesta.

En tiedä heistä mitään ja valokuvien perusteella on sellainen olo, että minulla ei itsensä vanhojen ihmisten näköiseksi ennen aikojaan raataneiden, supertyöteliäiden maataloussankareiden kassa olekaan mitään yhteistä. Enemmän minua kiinnostavat kaikki poikkeukset, kuten Ruussa Smolander Vyyhtilän sukutilan miniänä.

Smolanterista kuin tuli kuulema Vyyhtilään märännyt tapa maata pitkään aamuisin. Miten Sorjoset tuntuvat niin yksioikoisilta ja pölkkypäisiltä näihin letkeän velmuihin Smolandereihin verrattuna? Arvelen, että äidillä helisevänä, tunteikkaana Tiusasena oli vaikeuksia Vyyhtilässä ja isän vain oli lähdettävä talosta joka vuosi kasvavan perheensä kanssa, vaikka ei mitään muuta niin olisi elämässään halunnut kuin ryhtyä sukutalon isännäksi.

Aina välillä Kaplinski saa kirjaan sujutettua asioita, joista todella haluaisi puhua. Mutta niistä joskus toiste. Pitää pestä tukka ja hampaat kokousta varten.