Muuttotalkoot

ma 26.9.2016

Lauantaina olin pienenä murusena elämäni hauskimmissa muuttotalkoissa. Jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan. Minä olen hyvä kantaja, jos vain taakka ei ole liian painava. Hyvin suunnitellun kirjalaatikon kannan kevyesti; sellaisen, joka on mitoitettu sopivaksi.

Jaksan myös kantaa ihmisten taakkoja, kunhan välimatka ei ole kovin pitkä. Sitkeä ja sisukas en ole, mutta hartiani ovat leveät.

Tuli mieleen, että juuri lauantain tapaan jokainen Lapinlahden uusi kuntalainen tulisi ottaa vastaan. Pitäisi perustaa vapaaehtoisista kunnallinen vastaanottokomitea, joka kantaisi muuttoautosta supernopeasti tavarat sisälle uuteen kotiin, ettei muuttoauton mittari tikuttaisi, ja samalla vastaisi erilaisiin uuden asukkaan kysymyksiin, tekisi yhteisöä tutuksi ja tulija tuntisi itsensä tervetulleeksi.

Pakostakin tuli mieleen uuden vuoden 2002 tienoo, kun muutimme Lapinlahdelle. Olin prekaarina tunkeutumassa työyhteisöön, jonka jäsenet eivät pitäneet toisistaan ja sen vuoksi kokivat minut uhkana. Ensimmäisenä aamuna, kun tulin töihin, työyhteisön jäsenet - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta - kyyristelivät tietokoneidensa ääressä eivätkä meinanneet edes huomenta sanoa.

Kunnallisesta vuokrataloyhtiöstä oli annettu ymmärtää, että määräaikaisen työsuhteesen vuoksi kuntaan muuttava perhe, jossa yksi jäsen on maahanmuuttaja, yksi jäsen vammainen ja yksi suomenpystykorva, etsiköön asuntonsa jostain muualta, ehkä mieluummin jopa jostain muusta kunnasta.

Lapinlahden kunta oli jotain niin erinomaista jotain niin superhienoa, että ei tänne uutta alaluokkaa, proletariaattia kaivattu!

Ei tullut senaikaisesta seurakunnastanikaan kukkapuskan kanssa ketään ottamaan vastaan, koska olimme kotonamme vain vuokralaisia. Minulle laulettiin "Monia armorikkaita vuosia..." pyhäkössä vasta, kun minusta tuli kotiseurakuntanikin päätoimittaja. Silloin teki mieleni oksentaa.

Nyt, yli kymmenen vuoden jälkeen, alan viihtyä Lapinlahdella. Kodiksi en tunne tätä vieläkään. Olen kuitenkin löytämässä oman seurakuntaummani, (arab. أمة‎).Tottahan tiedostan sen, että kyseessä on tietoinen ja suunniteltu toiminta, uuden jäsenen houkuttelu, mutta sepä se! Entisessä seurakunnassani ei nähty lainkaan vaivaa uuden jäsenen mukaan saamiseksi. Oli koko ajan sellainen olo, että olen tunkeutumassa johonkin, jossa uusia ei erityisemmin kaivata.

Sama koski myös Lapinlahden vasemmistoa.

Se, että SPR:n organisaatio otti suunnitelmallisen ystävällisesti afgaanit vastaan Lapinlahdelle, oli hienoa. Toivottavasti järjestö jaksaa, mikäli vielä jatkossakin seudulle on tulossa pakolaisia. Häpeäkseni on tunnustettava, että vaikka minulla on SPR-vapaaehtoisen tunnistekortti, en osallistunut Lapinlahden pakolaistyöhön.

Silloin vielä oli monia erilaisia kivirekiä vedettävänä enkä ole sellainen ylivoimainen kyky, joka pystyy tekemään paljon ja koko ajan useammalla areenalla, kuten Ryhtin Pentti. Olen päättänyt pikku hiljaa pudotella pois sellaisetkin asiat, jotka väistämättä hiipuisivat ilman minun kannatustani. Hiipukoot, hemmetti.

Vastauksia Ronimuksen tutkimuskysymystöön

Kaivan nyt esille taas muutaman kysymyksen Seija Ronimuksen väitöskirjasta "Vartiossa maailmaa vastaan. Tutkimus Jehovan todistaja -yhteisöstä eronneiden kokemuksista" ja sovellan kysymykset itseeni Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä eroamiseeni.

Kirjoitan näitä samoja asioita auki kerta toisensa jälkeen ja osin varmaan samaa toistaen, mutta aina joka kirjoituksen yhteydessä minulle kirkastuu jokin uusi asia. Viime kerralla, kun kävin läpi Ronimuksen kysymyksiä Jehovan todistajista eronneille, tajusin, että en ollut esimerkiksi tajunnut oikein kodinpyhityksen merkitystä.

Minulla ikään kuin oli oma ortodoksinen seurakuntani, sellainen individualistinen sisäpiiri, jota raahailin ympäri Pohjois-Savoa. En kiinnittynyt mihinkään olemassa olevaan ortodoksiseen seurakuntaan. En voinut, sillä niistä puuttui lähtökohtaisesti yhteisöllisyys. Olivat ummehtuneita, hiipuvia ja lopulta ilmeisen kuolevia rakennelmia, mihin on syynä se, että kukaan ei oikein jaksa enää tehdä asioille tietoisesti mitään.

Suomen ortodoksisen kirkkokunnan voimavarat on nyt keskitetty pääkaupunkiseudulle. Siellä on potentiaalia. Kävin äsken ort.fi-sivuilla ja huomasin, että Varkauden ja Mikkelin seurakuntia ollaan yhdistämässä. Se niistä Etelä-Savon ortodokseista. Eipä niitä ole niin kovin kummoisesti ollutkaan.

Veikkaan muuten, että ortodoksisen kirkkokunnan jäsenyydestä ei erota aktiivisesti, raamit kaulassa ja kovaäänisesti rämisten, kuten minä. Siitä erotaan hiljaisesti ja varmaankin etupäässä sen vuoksi, että seurakuntayhteys hiipuu tai sitä ei alunperinkään ole ollut.

Isä Jyrki Ojapelto liitti minut Pielaveden ortodoksisen seurakunnan jäseneksi aivan viime metreillä, kun asuimme Pielavedellä. Ortodoksisten pyhäkköjen takarivissä, naisten puolella, olin luimuillut 1990-luvun alkupuolelta saakka, mutta jäseneksi pääsemistä aloin kysellä vasta Pielavedellä, kun kannoin Mariaa ja Annaa ehtoolliselle, mutta itse jäin vieraskirkkoisena ilman.

Jos minä saisin päättää, tulisi kaikkien ihmisten, uskontokunnasta ja oikeastaan siitäkin riippumatta, onko uskonnollista vakaumusta vai ei, päästä osalliseksi ehtoollisesta. Samoin kuin siunauksesta. Ja mielestäni kaikki ihmisten väliset rakkausliitot tulisi tasa-arvoisesti siunata. Riipumatta siitä, siunataanko mies-mies vai nainen-nainen tai perinteisesti nainen ja mies. Kyse on ennen kaikkea sitoutumisesta ja toivottavasti myös huolenpidosta.

(Onneksi ihmiset edes haluavat sitoutua, vaikkeivät aina siihen kykenisikään. Kykenemättömyydestä olen minä itse esimerkki.)

Aivan kuten isä Ambrosius oli jollekin maalliselle satraapille sanonut, kun tämä tuli ortodoksiseen palvelukseen; Pyhä Liturgia vaikuttaa salaperäisellä tavalla, palveluksessa saattaa huomaamattaan tulla ortodoksiksi. Mitä siitä, jos ehtoollista jaettaisiin kaikille vapaasti? Ties vaikka rakkauden osoitus poikisikin uutta väkeä yhteisöön.

Vai onko kyse sittenkin siitä, että verotusoikeuden avulla ylläpidettävissä tunnustuskunnissa halutaan pitää jokin salaperäinen taso? Etteivät kaikki sittenkään ole tervetulleita? Sitäkö ehtoollisyhteydellä tai -yhteydettömyydellä halutaan rivien välissä viestiä?

Lapinlahdelle muutettuamme raahasin mukanani omaa ortodoksista ummaani (arab. أمة‎) Kuopiosta. Alapitkän-kodin pyhityksessä kävi isä Mauno Röppänen ja juhlan osallistujat olivat Konevitsan-humanitaariväkeä, Venäjän-kävijöitä eikä monikaan heistä ollut ortodoksi.

Itse asiassa Kuopion kirkkoherran, isä Mikko Kärki noudatti 1990-luvulla juuri yllä mainitsemaani ajatusta. Kaikki ovat sydämellisesti tervetulleita Kuopion ortodoksiseen seurakuntaan ja sen toimintaan. Voi käydä palveluksissa, voi käydä juomassa kirkkokahvia, voi keittää kirkkokahveja, voi toimia ryhmissä tai vain mööröttää kirkkosalissa puhumattomana takarivissä oven suussa.

Isä Mikko ei tehnyt eroa siinä, oliko joku jäsen vai ei. Meidän toimiva Ryhmä Rämämme ei pääosin ollut. Ja niin värkkäsimme pääsiäispashat ja kulitsat ja babat sekä pääsiäisyönä lampaanpaistit perunoineen. Kuopion ortodoksinen seurakunta oli kaupunkiseurakuntana jo 1990-luvulla monikulttuurinen. Oli suomalais-serbialainen pariskunta, venäläisiä ja eritrealaisia.

Kun muutimme Pielavedelle, Pielaveden ortodoksinen seurakunta oli väsähtänyt. Kirkkoherrana oli vt. Emme tulleet tietämään, olimmeko tervetulleita joukkoon vai ei, sillä seurakuntajoukkoja ei oikein ollut ollut.

Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa etenkin Lapinlahdella tunnelma oli myrkyllinen ja epäystävällinen. Kirjoitinkin tästä vuosia sitten entiselle kanttorille, jonka työsuhde Iisalmen ortodoksisen seurakunnan kanttorina päättyi koeajan jälkeen täysin käsittämättömän selittämättömästi.

Silloin muuten jo aavistin, että oma ortodoksisen päätoimittajan taipaleeni päättyy jossain vaiheessa yhtä äkisti ja selittämättömästi.

Tottahan tiesin, että ihmisten myrkyllisyys ja hymyttömyys ei johdu meistä. Jotain omia ongelmiaan ihmiset potivat. Ehkä kaikki vihasivat kirkkoherraa ja kirkkoherra seurakuntalaisiaan, en tiedä, mutta yleensä kun ortodoksisesta palveluksesta tuli ulos puhdistuneena ja virkistyneenä, Iisalmen palveluksista tulin ulos ahdistuneena.

Kummalliset kodinpyhitykset

Oman kotini pyhityksiä järjestäessä en tajunnut, mistä lopulta oli kyse. Kodinpyhitys olisi hyvä käytännön työkalu uuden jäsenen saattamiseksi osalliseksi ortodoksisen seurakunnan yhteisöllisyydestä. Ilmeisesti yhteisöllisyyttä ei ole enää ollut, sillä kukaan ei minulle sanonut, että kodinpyhitykseen tulee kutsua myös uuden kotiseurakunnan jäseniä.

Seurakuntayhteisöllisyyden väsähtäneisyys on tuonut merkillisen ortodoksisen ilmiön. Varakkaat seurakunnan jäsenet rakentavat pyhäköitä kotipihoilleen. Jollain lailla sekin on ratkaisu. Koska seurakuntayhteyttä ei ole, rakennan oman Pyhäkön itse ja kutsun sinne seurakuntalaiset ja pappisväkeä.

Tulee vain jonkinlainen ongelma. Varakas seurakuntalainen on hyvä seurakuntalainen. Tähän mielestäni kävisi vastapainona isä Jyrki Ojapellon idea kappeliseurakunnista. Että jokaisen, pienenkin pyhäkön, ympärille keräytyisi väkeä, jotka kokisivat yhteisen pyhäkön yhteiseksi ja pitäisivät siinä rukousta yllä.

Totta kai olisin kutsunut joka ikisen, jos vain olisi asiasta olisi ollut puhe ja joku sitten olisi tullut. Sama ilmiöhän on helsinkiläisissä kerrostaloissa. Uuden ajattelun ihmiset ovat järjestäneet tupareita ja avoimia ovia naapurustolle - lopputulos on ollut se, ettei kukaan ole käynyt. Lähiyhteisöllisyys on niin uusia asia, mutta kyllä se sieltä vielä tulee.

(Tulee väistämättä, sillä johonkinhan ihmisten on turvauduttava - mieluummin ystävällisesti toisiinsa kuin vihamieliseen rajat kiinni - fasistisiin kansanvillitsijöihin -, kun uusliberaalit ovat purkaneet yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion.)

Onko sisälähetyksen suunnitelmallisuus ja yhteisön tietoinen rakentaminen jotenkin huono asia?

Tässä vielä kertaus siitä, mikä on umma:

"Umma (arab. أمة‎) on islamin uskovien yhteisö, joka konkreettisesti tarkoittaa samassa moskeijassa käyviä ihmisiä ja on verrattavissa kristinuskon seurakuntaan. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa maailman kaikkien muslimien muodostamaa yhteisöä." https://www.google.fi/search?q=umma&ie=utf-8&oe=utf-8&client=firefox-b&gfe_rd=cr&ei=7croV8zzKeSA8QeLmrkI&safe=vss 

Ratsastavat hurjat - aito länkkäri vai olikohankaan sitä?

Ärräpäissä olen ollut ihan sivussa elokuvakeskusteluista, sillä en juurikaan ole katsonut televisiota viime aikoina. Lauantaina onnistuin asettumaan television ääreen, kun Ryhmä Pullman tuli ja siitä uusi jakso . Lauantaimyöhäillan dekkarin Syrjäisen maan menin katsomaan ja kadun sitä. Sarjan ylikomisario Mathiaksella on vain kaksi ilmettä: tavallisesti hän näyttää surkealta. Jos jotain tapahtuu, tulee esimerkiksi murha, jonka selvittämisestä hän saa palkkaa, ilme muuttuu toivottomaksi.

Asian voi ilmaista niinkin, että ylikomisario Mathiasta joku puristaa munista, kun ilme on surkea, ja kun pitää saada reaktio, joku puristaa munista hieman kovempaa. Katsoisin sarjaa Walesin maisemien vuoksi, mutta kun sarja on alleviivaava. Kaikki on synkkää; maisema, poliisien synkät ilmeet, tapaukset, aberystwythiläiset.

Ryhmä Pullmanissa on kuitenkin mukana aina jotain keventävää. Esimerkiksi pienen pieniä yhteiskuntasatiirisia piikkejä, kuten viime lauantain jaksossa, Margaret Thatcherin rintakuva pörssisijoittajien pyhäinkuvana.

Tänään lähetin sähköpostilistalle viestin siitä, että katsoin jopa yhden länkkärin ja melkein loppuun asti: