Kuningatargambiitti

su 18.9.2016

Kirjakyyhkynen, oikea pulujen pulu, oli sujauttanut postilaatikkoomme Alia Dannenbergin Kuningatargambiitin. Vaikka minulla on sata kirjaa kesken ja toinen mokoma odottamassa prosessipinoissa, menin avaamaan Kuningatargambiitin. Ajattelin, että ihan pikkuisen alusta luen.

Vain sillä tavalla, että vähän pääsen jyvälle, kannattaako edes vaivautua. Kävi tutusti. Ensimmäisillä sivuilla oli työhaastattelu, jossa juuri sukupuolensa vaihtaneelta Tiinalta työhönottaja kysyy kummissan, miksi sosiaaliturvatunnuksen alkuosa alkaa hänellä numerolla viisi. Tiina on vain vähän aikaa sitten ollut Teemu.

Luin sivun jos toisenkin Kuningatargambiitista. Shakkipeliselostuksia en valitettavasti jaksanut lukea, vaikka arvaan, että ne olisivat juonen kehittelyn kannalta tärkeitä. Pitää peruuttaa Tiina-Teemun ensimmäiseen kokemukseen Kajaanin shakkikerhossa vielä tänään.

Työhaastattelukuvaus kolahti. En ole vaihtanut sukupuolta, mutta olen prekaarina käynyt monissa työhaastatteluissa tullakseni totaalisesti nöyryytetyksi. Alia Dannenberg kuvaa hyvin työhaastattelun täysin kafkamaista tilannetta, jossa pitää miettiä, mitä sanoo, ettei sano, mitä ajattelisi ja samalla koko ajan laskelmoida, mitä pöydän toisella puolella päässä liikkuu.

Lopputulos on ollut se, että työhönottaja, yleensä pullakka keski-ikäinen vössykkämies, on roikottanut työ- ja koulutodistuksiani sekä cv:täni etusormen ja peukalon välissä kuin se olisi nippu kerran hieman käytettyä paskapaperia ja sanonut narisevalla, inhoa täynnä olevalla äänellä: "Aluetoimittaja (tai paikallislehtitoimittaja) ei voi olla poliittisesti aktiivinen."

Ei voinut olla edes ollut poliittisesti aktiivinen. Paitsi tietysti eräät, joiden tie päätoimittajaksi ja tähtiin oli päällystetty hunajalla, sokerilla, kanelilla, mansikkamaidolla (sekä koulutettujen ja kokeneiden toimittajien nais- ja myös jossain määrin miesruumiilla).

Tiedättehän venäläisen sanonnan? ходить по трупам? Käydä ruumiita pitkin.

Minulla ei koskaan ole ollut kiva naama tai miellyttävä olemus. Persoonassani on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa. Ehkä haisen köyhältä ja looserilta kauas, sillä putosin 1990-luvun alussa normityöelämästä. (Vittu, antaa haista.) Kaikki nöyryyttävä ja tuskallinen - Dannenberg kuvaa myös Tiinan uuden työpaikan valtataistelua ja hänen käymäänsä huoltajuuskiistaa - on Kuningatargambiitissa kuvattu iloisesti, hyväntuulisesti ja kepeästi.

Nyt kun tuotteistetut kirjailijat kahlaavat toinen toistaan toistaen toisessa maailmasodassa tai Lapin sodassa, on virkistävää, että joku kirjoittaa tästä ajasta ajankuvaa. Meidän sukupolvemme (1965 ja sen jälkeen syntyneiden), jonka jyvät erotettiin akanoista vuonna 1993, tarina on vielä kirjoittamatta. Vuoden 1993 kieppeillä toisest vain saivat jäädä sinne jonnekin työelämään ja toiset eivät.

Sukupolvemme tarinan on kirjoittanut kirjailija Katariina Romppainen, mutta kukaan ei halua julkaista sitä.

Ei meidän sukupolvitarinamme kiinnosta ketään, sillä vieläkin suurin osa työsuhteista on turvallisia, toistaiseksi voimassa olevia ja ihmiselle tukevan aseman yhteiskunnassa suovia. Jos nimittäin on häikäilemätön ja jos varusteena on terävät kyynärpäät. Eilen lukemassani artikkelissa Impulsseja - Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta, Uuden talouden keikka- ja silpputyö paluuna entiseen Juha Siltala ihmettelee samaa kuin minäkin. Hiljattain kaikkialla valtamediassa alettiin korostaa sitä, että prekarisaatio onkin Suomessa vain vähäpätöinen marginaali-ilmiö.

Eipä silti, kun työnantajan edustajat olivat lukeneet Juha Siltalan Työelämän huonontumisen historian, alkoi vastaspinnaus. Tiedättehän? Spinning on julkikuvan muokkausta, vääristelyä. Joku yrittäjäin keskusliiton valopää hieman spinnasi yrittäjäsanomissa ja kirjoitti, että työelämä on itse asiassa parantunut.

Yrittäjäjärjestöpomon kirjoituksen lukeminen kuului hetkiin, jolloin päätin lakata seuraamasta valtamediaa. Sehän saa mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi ja minkä tahansa ihan miksi tahansa, mitä vain elinkeinoelämän keskusliitto keksii sanoa. Uusliberalistinen scheiße on toden totta läpäissyt kaikki yhteiskunnan kerrokset. Se on jo selvää.

Tällä hetkellä yhteiskunnassa vaikuttaa olevan tärkeää, ettei meistä normimenosta syrjään jätetyistä puhuta. Ettemme vain kertoisi, että meitähän on petetty, suorastaan kustu silmään. Sanassa prekarisaatio on jotain maagista, sillä se näyttää muodostuvan tabuksi. Meidän, Suomen ensimmäisten prekaarien, on oltava hiljaa kokemuksistamme. Olemme häiritseviä, tämähän saattaa vaikka tarttua!

Kohta lähden juoksemaan Jehovan todistajien valtakunnan salille.

Valtakunnan salilla

Sain äsken tekstarin, jossa kysyttiin ihmetellen, mitä ihmettä minä Jehovan todistajien valtakunnan salilta etsin. Tulin jo takaisin ja soitin takaisin ortodoksisiskolleni-kummitädilleni, joka oli sillä aikaa soittanut. Nyt kirjoitan verkkopäiväkirjaani kaiken, mitä on pitänyt kirjoittaa ja sitten siirryn muihin aiheisiin.

Itse asiassa nyt juuri sen tajusin! Jehovan todistajien valtakunnan salit ovat harvoja uusliberalistisesta pökälejargonista vapaita vyöhykkeitä Suomessa, joita enää on. Salille jokainen tulija otetaan lämpimästi vastaan. Voi asettua halattavaksi tai vain ojentaa kätensä, jos siltä tuntuu.

Eikä tarvitse päteä. Ketään ei yhtään pätkää äskenkään haitannut, että olin koko ajan vähäsen kaikkea jäljessä. (Eikä kukaan kysynyt, mitä teit silloin, kun Suomen viimeiset toimittajan vakityöpaikat jaettiin. Vaikkei kysynyt, vastaan nyt. Olin opiskelemassa Moskovassa.)

Salilla puhunut Harri Mölkänen oli lempeä ja hauska. Hän käytti osuvia inhimillisiä kielikuvia. Kun oli opetus, kustakin vastausvuorossa olevasta käytettiin nimeä. Sanoma tuli liki. Se oli persoonallista. Etsin tässä nyt yhtä Raamatun kohtaa, jossa puhutaan uutterasta saarnaamisesta.

Jehovan todistajat saarnaavat ja saarnaavat välittämättä siitä, että useasti tulee sontaa niskaan. Kyllä siinä jotain uljasta on.

Tottahan olen lukenut Aila Ruohon Vartiotornin varjossa ja Seija Ronimuksen väitöskirjan Vartiossa maailmaa vastaan. Luen molemmat vielä varmasti toiseen ja kolmanteenkin kertaan. Ensin minun on kuitenkin vastattava itselleni ortodoksisesta kirkosta eroamisestani Seija Ronimuksen kysymyspatteristolla. Pieneen osaan kysymyksistä vastasin verkkopäiväkirjassani.

Epäkohdista pitää voida puhua, mutta esimerkiksi kun oikeistolainen ihmisoikeusjuristi Kristiina Kouros otti kovasti kantaa lestadiolaisnaisten puolesta yhteisöä vastaan, tuli minulle ilkeä olo. Ikään kuin Kristiina Kouros olisi syyllistynyt kulttuuriseen omimiseen ja oman juristinkilpensä kiillottamiseen lestadiolaisten kustannuksella.

Kai, hyvänen aika, lestadiolaiset naiset itse kykenevät puhumaan omasta puolestaan. Otetaan esimerkiksi Mari Leppänen. Ei hän pidä melua itsestään ja tekemisistään, vaikka varmasti lestadiolaisnaisten asema on paljon kohonnut hänen ansiostaan - tarkoitan pappisvihkimystä sekä Maijan kirjaa, jonka Mari Leppänen on kirjoittanut yhdessä Johanna Hurtigin kanssa.

Myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on varmasti avannut monia solmuja.

Kun Jehovan todistajista puhutaan paljon pahaa ja pelkkä heidän mainitseminen aiheuttaa niin voimakkaita reaktioita, on itse otettava selvää, mistä on kyse. Pidän kyllä omat kantani seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista enkä todellakaan aio tuomita homoseksuaalisia tekoja. Pidän kaikkia uskontoja yhtä hyvinä, yhtä likimääräisinä - ja samalla mietin, miksi minulla on niin jyrkkä torjunta New Agea kohtaan.

Se minun on jotenkin koetettava selvittää itselleni. Virolainen älykkö Jaan Kaplinski sanoitti kirjassaan Kirje isälle minunkin tuntemuksiani. Kaikkeen sitä uskotaankin mieluummin kuin tieteeseen. Lisäksi pidän joitakuita new age -tyyppiä täysinä pösilönä. Ehkä se johtuu siitä. Ei saisi yleistää. Koetan painiskella. Eiväthän kaikki luterilaiseen seurakuntaankaan kuuluvat ole ihan teräviä, vaikka heillä olisi tarjolla yliopistotasoista Raamatun tuntemusta.

Vanhan testamentin eksegetiikasta kolmonen!

Yliopistoeksegettikkaa kyllä kaipaan, mutta sitä nyt vain ei ole tarjolla. Haluan oppia tuntemaan Raamatun. Tästä olemme samaa mieltä ortodoksisen veli Johanneksen kanssa, vaikka juuri muusta emme. Siitä huolimatta pidän veli Johanneksesta. Hän sentään on jotain mieltä eikä lilli haaleassa vedessä. On uskossaan palava ja sitä kunnioitan.

Haluan myös tutkiskella sitä, mitä on hereesia. Miksi harhaoppi on niin kamalan dramaattista? Ärsyttävää on, että meille on opetettu vaikkapa kolminaisuusoppi hokemana, mikä ei pohdinnoitta tarkoita - ainakaan minulle - yhtään mitään. Ettäkö oltaisiin monoteisteja ja uskottaisiin isään, poikaan ja pyhään henkeen, joka on kolme, mutta kuitenkin yksi?

Jokusen hetken joutuu kyllä viettämään autiomaassa meditoiden, että kolminaisuusoppi aukeaa. Muistan, kuinka kysyin ohjaajaisältäni, miten ortodoksisuus eroaa panteismista. Vastaus oli se, että ortodoksisuus eroaa panteismista siinä, että ortodoksisuus ei ole panteismia.

Aivan päivänselvää ja vastaus jäi kyllä ikuisesti mieleeni!

No, jos ortodoksisuus ei ole panteismia, kysyn, mitä pahaa panteismissa on. Emmekö me ole kaikki yhtä? Miksei pyhyys voisi olla meissä ja kaikkialla. Kaikkihan me olemme samasta alkuräjähdyksestä peräisin. Ei aine maailmankaikkeudesta kaiketi minnekään katoa. Ei ainakaan täältä maan päältä. Ehkä siinä on iankaikkinen elämämme, kun alkuaineet kiertävät.

Ja elämänantaja on Jumala, Ruah on tuuli, joka puhaltaa, missä tahtoo ja Nefesish elämän henkäys. Kun elämän henkäys lähtee pois, organismi kuolee. Piste. Jumala voi olla Luojakin, sillä jonkun on pitänyt painaa nappia juuri ennen alkuräjähdystä. Olemme kaikki kiviä, joihin Ruah on puhaltanut elämän.

Evoluutiosta sanon sen, että evoluutio ei välttämättä ole edistymistä - että aina ollaan jotenkin edistyneempiä, parempia. Me sopeudumme. Voihan se olla älykästä suunnitteluakin. Tai jos ei nyt suorastaan ihan niin briljanttia suunnittelua, niin hirmuisen  monimutkaista kuitenkin. Kun ihminen tarpeeksi monta miljoonaa vuotta viettää perseellään tietokoneen ääressä, ihmisruumis kyllä sopeutuu. Ehkä meiltä kutistuvat jalat tarpeettomina pois.

Siinä mielessä me Sorjoset olemme persejalkaisina evoluution edelläkävijöitä.

Luonto on ihmeellinen. Elämä on ihmeellinen sinänsä. Ja uskon Jeesukseen ilman, että minun pitäisi uskoa vetten päällä kävelyyn. Vetten päällä kävelyt ja neitseestä syntymiset ovat viestiä ihan toisen ajan ihmisille kuin meille.

Haluan tietää, mikä on Raamatussa alkuperäistä ja mikä lisättyä. Ja haluan myös tietää, kiitos Reza Aslanin Kapinallisen, joka edelleen on kesken, miksi jotain on lisätty ja miksi jotain on sanottu niin kuin on.

Esseisti Markku Envall kokoelmassaan Käsioraakkeli ja ja muita esseitä mainitsee juutalaisen uskonkäsityksen Ruaheineen ja kunnioittaa islamia siinä, että Allah ei ole erisnimi eikä Allahista saa tehdä minkäänlaista kuvaa. Muutamat kerrat Turkissa käyneenä minusta oli ihanata kuulla aamulla rukouskutsu, joka monistui monikymmenkertaisena kaikuna läpi aamuisen Alanyan, kun vielä oli hiljaista.