Pidä huolta äidistä!

Tai siis äidin aivoista

su 30.10.2016

Olen täyttänyt pyykkikoneen, tyhjentänyt ja täyttänyt sen. Olen tyhjentänyt astianpesukoneen ja kohta pitäisi täyttää se. Märät pyykit pitäisi ripustaa ja kuivat lajitella. Jääkaapin edessä on alue, johon sukat liimautuvat. Pimulla on karvanlähtö. Karvaa on kasakaupalla sekä eteisessä että kodinhoitohuoneessa.

Kokonainen lintuparvi saisi Pimun karvoista useampia pesiä per lintuperhe.

Matti on läjännyt työhaalareitaan tuvan pöydälle. Onneksi ne lähtevät siitä alkuviikosta työmaalle. Aamulla kun kävin viemässä roskapussin ja olin jutellut metsuri-Sepon kanssa siitä, että kumma kyllä koira aina karkaa Meijerin pihan läpi junaradan vartta pitkin Linnansalmentien toiselle puolelle ja olin ihailevasti silmäillyt Sepon maasturia, jonka hän on kasannut ilmeisesti osin edellisen JAY:nsa osista, ihmettelin, miksi UKI:n peräkoukussa roikkui Pirkka-merkkisiä omenoita pussillinen.

Sain selityksen. Omenat olivat haisseet pakettiauton työkalukopissa. Siis haisivat? Miltä? No, varmaan ihan tavallisilta omenoilta, mutta alkoi kuulema niin oksettaa, kun piti kaivella jotain pakettiauton työkalukopista. Ajatelkaa, meidän työmaa-auton työkaluosastossa, jossa on täydellinen teollisuusasennusvarustus rasvaisine vääntimineen ja muine tarvekaluineen sekä lahovauriotaloissa pölyyntyneitä haalareita, haisi ihan omenalta. Kuinka oksettavaa!

Voe ristus, haluan takaisin sellaisen miehen, joka on tuhonnut hajuaistinsa tupakoimalla, (mutta joka on lakannut tupakoimasta). Mattiahan olen epäillyt aistiyliherkkyydestä, sillä haistaa ruokaan piilottamani valkosipulin jo postilaatikolta. Se sijaitsee Käsityöläisaukiolla.

Meinasin kirjoittaa eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin kirjasta Pidä huolta äidistä, mutta uuvahdin ajatellessani edessä olevaa kuurausurakkaa. Tukkakin pitäisi pestä ja pelkästään tukan pesussa on voimilleni tarpeeksi yhdeksi päiväksi. Jossain takaraivossa suunnittelen kirjallisuushistorian lopputehtävää. Olen jo ajatellut, että aikakausista valitsisin keskiajan ja Gregorius Nyssalaisen Sielusta ja ylösnousemuksesta sekä valistuksen ja Michel Eyquem de Montaignen esseet.

Hm. Montaigne on aika terävän näköinen heppu, vaikka joutuukin poseeraamaan wikipedian kuvassa puhvihihoissa ja jossain ihmekauluksessa. Renessanssiaja asu ei ole omiaan alleviivaamaan kantajansa maskuliinisuutta. Äkäiset kulmakarvat, pitkä nenä ja suippo leuka, joka ei ole miesmäisten kasvojen tuntomerkki, ovat kuitenkin mieleeni. Ilmeisesti miesihanteeni ei sisälläkään testosteronia. Haha, tyyppi muistuttaa kasvoiltaan Leonidia! Sama kapeiden kasvojen kiukkuinen katse, joka kylmää  ja hyytää jopa netin välityksellä vuosisatojen takaa.

Luin eilen Matille hankkimastani isänpäivälahjasta - salaa aloitin sen jo Matkuksen odotustyynyillä, kun Anna ja Amppu olivat haihtuneet rakennuksen sokkeloihin, että biologit jakavat eliöt lajeihin ja laji määritetään siten, että samaan lajiin kuuluvat saavat yhdessä lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Mietin aamulla roskiskeikan jälkeen ääneen keittiössä (sukat jääkaapin oven eteen tarrautuneena), että emmekö sitten olleet ensimmäisen aviomieheni kanssa samaa lajia, kun emme lapsia saaneet.

(Se on muuten minulle suurempi juttu, kun ääneen koskaan pystyn myöntämäänkään. Olen elänyt lapsettoman 1990-luvun ja tunnen huonoutta sekä kelvottomuutta.)

Matti tuumasi viileästi, että ei, lajista ei ehkä ole kyse, kyse on siitä, että olimme samaa sukupuolta - molemmat toimittajia.

Jatkan jos jaksa, ajatuksetkin loputtomien kotitöiden aloittamisen harkitsemisesta saa minut uneliaaksi.

Tuomas Akvinolainen

Mietin koko viime yön, kiinnostavatko ortodoksiset isät minua. Meinasin kirjoittaa, että enää, mutta olen pakotettu olemaan nyt rehellinen. Eivät ortodoksiset isät ole minua koskaan puhutelleet. Ortodoksinen rituaali aistivoimaisuudessaan kylläkin ja pyhyyden syvällisessä ymmärtämisessä, mutta tuli sellainen olo, etten halua steppailla taaksepäin. Päästän vähän irti, kuten aikuisten työuupuneiden Herttua-kuntoutuslaitoksen sosiaalityöntekijä meitä kehotti.

Olen minä Gregorius Nyssalaisesta pitänyt ja ainakin kerran ajatuksella Sielusta ja ylösnousemuksesta lukenut. Ehkä ilman ajatusta pari kertaa. Alitajunnassa oli vähän sellainen, että ei oikein tämä nyt tähän kohtaan yksinkertaisesti istu. Montaignesta uloituin haromaan nettiä ja löysin skolastiikan. Dialektisuudessaan ja synteesihakuisuudessaan se vaikutti kiinnostavalta.

Ja pam! Gaudeamuksen verkkokaupassa oli myytävänä Tuomas Akvinolaisen (n. 1224-1274) Summa theologiae. Gaudeamus mainostaa, että Summa theologiae on kristillis-aristoteelisen ajattelun klassinen esitys ja länsimaisen filosofian ja teologian historian merkkiteos.

 Suomennokseen sisältyy myös maineikas Jumalan olemassaolon todistus.

Kun nyt kerta ei ollut teologiaa Kuopion kesäyliopistossa tarjolla, otan teologisen ilon irti kirjallisuusopinnoista. Sitä paitsi opettajamme Panu Hämeenaho toisti taas ajatuksen kaiken ykseydestä ja samasta energiakentästä kvanttifysiikkatasolla. Seuraavaksi kyllä äänitän sen, mitä Hämeenaho sanoi. Se kuulosti niin viisaalta. Hämeenaho sanoi jotain sellaista, että kun kerta meillä on sama alkuperä, on niin, että jos lyöt toista, se on sama kuin löisit itseäsi.

Tunnistan itsessäni ristiriidan. Toisaalta korostan uskonnollista kokemusta. Emme voi tietää ja kaikki, mitä sanomme, on vain epämääräistä likiarvoa.

Toisaalta odotan innolla Summa Theologiaea. Länsimaisen kirjallisuuden historian lopputehtävässä meidän pitää valita kaksi aikakautta ja kuvailla, miten aikakauden tyyli ja ihanteet näkyvät valitsemissamme teksteissä.

Anna tuli keittämään nuudelia. Söisi nyt eilen hänelle tekemäni jauhelihakastikkeen. Siinä oli mango currya, korianteria ja jotain Annan itse ostamaa marokkolaista maustetta. Anna ja Amppu olivat eilen mukanani Kuopiossa ja pienen ja itse asiassa ihan järkevän shoppailukeikan jälkeen tytöt menivät Kuopion kirjastoon tekemään koulujuttuja. Aivan mahtavaa! Jospa lapseni joskus lukisivat vaikka jonkun kirjan.

Tai sitten kyseessä on proosan kriisi. Että kirjallisuudessamme ei ole tapahtunut mitään sitten modernismin eivätkä nykykirjailijoiden teokset puhuttele nuoria. Annahan lukee koko ajan jotain netistä. Hän seuraa blogeja sekä videoita sekä suomeksi että englanniksi. Mariallakaan ei ole ongelmia lukea netistä asioita, jotka häntä kiinnostavat. Marian lukutaito loppuu tasan tarkkaan siihen, kun alkaa joku asia, johon hänellä ei ole mitään kokemuspintaa.

Pahus, pahus, pahus, en voi valita sekä Tuomas Akvinolaisen Summa Theologiaea että Montaignen esseitä, sillä kakkosryhmässä ovat keskiaika, renessanssi ja barokki. Montaigne onkin renessanssiajan skeptikko eikä valistusmies, vaikka tuli keksineeksi ilmaisun esseemuodon. Pitää keksiä jotain. Minulla onkin luettuna kristinuskon alkuaikoihin liittyvä pikkuruinen Marcus Minucius Felixin Octavius - kristinuskon puolustus -kirjanen antiikin Roomasta.Oikeastaan voisin yhdistää nämä kolme. Hm.

Octavius Ianuarius puolustaa kristinuskoa, Tuomas Akvinolainen hahmottelee dialektista synteesiä ja jos löytäisin Montaignelta kirkon kritiikkiä, hm. No eipä löydy. Montaigne näyttäisi esseissään vain Antiikin Rooman ajattelijoiden, kuten Ciceron tai Senecan kanssa. Pikaluvulla pongasin tosin yhden Sarnaaja-lainauksen.

Montaigne on fideisti. Hän luottaa tietoon, mutta uskoo Jumalaan "tunteellisista" syistä. Sola fidé on latinaa ja tarkoittaa "yksin uskosta".

Sitä paitsi oli kyse länsimaisesta kirjallisuudesta. Ovatko kappadokialaisisät länsimaisia? Gregorios Nyssalainen oli kappadokialainen, nykyisen Turkin itäpuolelta. Sielusta ja ylösnousemuksesta on alunperin kuitenkin kirjoitettu kreikaksi. Onko kyse idästä vai lännestä, sillä Nyssalaisen eläessä ei vielä ollut Bysanttia? Apua, no, tulipa mietittyä näitäkin, sillä Bysantti on minulle yhä täysi sokea piste.

Ellei sitten ajatella Bysantin alkaneen vuonna 330, jolloin Rooman keisari Konstantinus perusti Byzantionin paikalle Konstantinopolin:

"Bysantin valtakunnan alku ja antiikin Rooman valtakunnan loppu voidaan sijoittaa monella tavalla. Eräänä alkuna voidaan pitää vuotta 330, jolloin Konstantinus Suuri perusti Konstantinopolin Byzantionin kaupungin paikalle. Toinen mahdollisuus on käyttää alkupisteenä keisari Theodosius I:n aikaa 300-luvun lopulta, jolloin Rooman valtakunnan kahtiajako muodostui lopulliseksi. Nykyisin useimmat tutkijat käyttävät nimitystä Bysantti vasta keisari Justinianus I:n ajasta 500-luvun alkupuolelta lähtien. Lopullisesti Bysantin voidaan katsoa muuttuneen poliittisena organisaationa antiikin Rooman valtakunnasta erilliseksi 600-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena. Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä aina 600-luvulle asti, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli." https://fi.wikipedia.org/wiki/Bysantin_valtakunta