Matkamies maan osa 2

Pulkkiskiertueen päätös Straniukselta

ma 10.10.2016

Aleksis Kiven päivä. Annan kanssa luettiin yhdessä Seitsemän veljestä viime vuonna. Mukavaa ja kamalaa. Pakkohan se on joskus kahlata pakolliset klassikot, ehkä jopa Volter Kilven Alastalon salissa. Tai sitten vain luen Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset uudestaan. Lapinlahden kirjaston lukupiirissä uhkasivat, että Alastalon salissa on meillä ensi kesän urakkana.

Stranius kirjoitti Matti Pulkkisen muistoseuran Lieksan-sempasta:

http://blogit.kansanuutiset.fi/oisinajattelija/runoa-ja-proosaa-vladimir-vysotkista-matti-pulkkiseen

Lieksan kirjastolla oli tullut pyyhkeitä Pulkkisseuran nimestä. Muistoseura tuo kuulema mieleen lestadiolaiset seurat. Niinpä, mutta nimi jää mieleen. Muistoseura tuli varmaan siitä, että halusimme korostaa seuran tehtävää. Se on vaalia ja ylläpitää Matti Pulkkisen tuotantoa ja sen jättämää jälkeä Suomen kirjallisuuteen.

(Ja nimi tuli myös siitä, että jyväskyläläiset karnevalistit perustivat Keijo Siekkinen -seuran kirjailijan vielä eläessä. Minä, poloinen talitintti, luulin, että kun seura kirjailijalle perustetaan, täytyy kirjailijan olla kuollut ja kyllähän Keijo Siekkisenkin täytyy olla kuollut, kun Raija Siekkinenkin on.)

Kun Keijo Siekkinen sitten istui Lapinlahden kirjastolla toukokuussa 2012 ihka elävänä, kun me muut olimme Matti Pulkkisen lesken säikäyttämät ja pelosta puolikuolleet, en saanut sanaa suustani. Tilaani kuvailin jossain kirjoituksessa seuraavin alkusanoin: "Sinä et siis kuollut, kirjailija Keijo Siekkinen..."

Tarkkaavainen lukija huomasi, että Keijo Siekkis-kirjoitukseni alku oli mukaelma Siekkisen vuonna 1985 julkaisemasta kirjasta Äidin hauta. Höh, Juhani Aho, Rautatien Matti ja beaglen kivekset minulla on vielä Siekkisen kirjasta Jäähyväiset rakkaudelle. Nuoren Johanneksen tilinpäätös tarkistamatta.

Antti Heikkisen uusinta romaania Matkamies maan sanoin eilen blogissani tärkeäksi, sillä se tekee näkyväksi maalaisen alaluokan. Me kaikki täällä periferiassa olemme maalaista alaluokkaa. Ja me näymme, halusipa porvari sitä tai ei. Sivulla 108 taisi tulla kirjailjan oma alter ego romaaniin mukaan. Tai oli Taskinen viittauksenomaisesti kirjassa jo aiemminkin, mutta vasta sivulla 108 hoksasin, että tässä on nyt ehkä kirjailija itte. Lehtijuttuja kirjoitteleva harrastajateatteriohjaaja, Taskinen, koettaa flirtata rajat kiinni -persuliini-Leon avopuolisolle Johannalle vähän liiankin innokkaasti.

Johanna on joutunut Taskisen takia muuttamaan puhelimensa asetuksia siten, että esimerkiksi tekstareista ei tule näytölle ilmoitusta. Kirjailija näkee Taskisen Johannan ääripersu-taksisuhari-Leon silmin: "Minkä takia tuommoinen mies? Lyhyempi kuin hän, joku saatanan taiteilijanpaska joka kirjoitteli vähäsivuiseen lehteen huonoja juttuja mummojen peikonlehdistä ja ihmisen näköisiksi kasvaneista perunoista. ... Sehän (Johanna) jakoi persettään tuolle tumpille ja haaveili nyt vielä mustastakin meisselistä." (Antti Heikkinen Matkamies maan s. 112)

Pääsiäisraepallit

Päätin, että luen kirjan, sillä heti ensimmäisessä kappaleessa kohta tuore leski Tuula pakkasi kahvipaketista askarreltuun kassiinsa termospullon ja voipaperiin rutistellun, kerran jo puraistun lauantaimakkaravoileivän. Antti Heikkinen kirjoittaa paljon kaipaamaani ajankuvaa ja juuri näiltä kulmilta.

Onko Matkamies maan maailmankirjallisuuden ensimmäinen romaani, jossa on kahvipussikassi? Kirjallisuudesta tullut pussikaljanuoriso meillä on, mutta ei vielä ikääntyneitä naisia ja maaseudun miehiä, jotka käyttävät kahvipussikasseja Looserit vittuun -hököstysten sijaan.

Erityisesti odotin sitä, kun Rautavaaran tappaja-Kapanen astuu näyttämölle. Alussa hieman tuskastuin Matkamies maahan. Kirja tuntui kiireessä kokoon kyhätyltä. Ikään kuin kustantaja olisi sanonut, että pitää saada tendenssiromaani ja vähän äkkiä. Tekstiin oli jäänyt liki jokaiselle sivun puolikkaalle jokin kuin-ilmaus.

Osa kuin-ilmauksista Heikkinen olisi voinut korvata metaforilla, troopeilla, joissa kaksi asiaa rinnastetaan toiseen ilman kuin-sanaa. Sellaisen Heikkinen oli viskannut kohtaan, jossa rajat kiinni - persuliinit, Jere ja Leo, tulivat Rautavaaran tappaja-Kapasen luota ja tulee tarve kusta.

"Leon virtsa irtosi tiroina, muna oli kitistynyt katkaravuksi ja pallit pääsiäisrakeiksi." (Antti Heikkinen Matkamies maan s. 79)

Kekseliäitähän Antti Heikkisen kuin-ilmauksetkin ovat, niitä ei voi kuin ihailla, mutta silti. Lisäksi osassa ilmauksista on huolimattomuutta - esimerkiksi sivulla 35 kuvataan nuohooja-Aimoa näin: "Siksi toisekseen puulla lämmittävä nuohooja olisi kuin salaattia syövä teurastaja." Edeltävässä tekstikohdassa eläkkeellä oleva nuohooja oli päässyt sanomaan, että puu ei Suomesta polttamalla lopu, maalämpöpumput rikkoutuvat ja öljylähteet kuivahtavat.

Olisi varmaan pitänyt olla, että puutta lämmittävä nuohooja... Häiritsi hieman myös se, että siinä missä Pihkatappi huokui esikoiskirjaillijalle omituista kypsyyttä ja lämpöä, kun Heikkinen kirjoitti nilsiäläisistä, omien kotiseutujensa taviksista, Matkamies maan alkua lukiessa pelkäsin, että nyt tulee sivukaupalla nuoren miehen kyynis-nihilististä nillitystä.

Sivulle sata mennessä lämpöä olikin jo. Esimerkiksi kohdat, jossa ääripersu-Leo joutuu pyörätuolissa istuvan vanhan naisen pesijäksi, Heikkinen ei ole kirjoittanut niin, että lukija joutuisi pidättelemään yrjöä. Antti Holman Järjestäjässä näyttelijä-kirjailija kuvasi läskiä kirjastonhoitajaa niin, että Hesarin kriitikko piti tätä Suomen kirjallisuushistorian hirvittävimpänä naishirviönä. Nojoo, ehkä kriitikko liioitteli ja tuntui lähinnä siltä, että nuorta homomiestä vanhemmat naiset vain ällöttävät. Holman kuvaus ei ollut onnistunut. Se oli kyllä täynnä inhoa, mutta vain sitä.

Antti Heikkisellä tosin oli kohta, jossa rajat kiinni -ääripersun ensi kokemukset erotiikasta oli vetää käteen sen jälkeen, kun oli nähnyt mummonsa tavaran saunassa. Se oli ehkä tarpeetonta alleviivausta. Tulee muistuma ensimmäiseen Kalle Päätalon kirjaani, jonka luin. Se oli Pohjalta ponnistaen ja heti kirjan alussa Päätalo kuvaa päähenkilön äidin ulkosynnyttimiä, kun tämä on vain pelkkä paita päällä järvessä. Tekstaroin heti ystävättärelleni, että vaikka kuinka houkuttelen häntä Päätalon pariin, ei tämä sittenkään taida olla sopivaa tekstiä.

En tiedä, mikä into miehillä, etenkin nuorilla miehillä, on hätkähdyttää ja pelästyttää lukijansa. Toki muistan Maria Peuran jossain haastattelussaan sanoneen, että lukija pitää yllättää heti romaanin alkuun housut kintuissa. Nolona ja paljastettuna. Ihmettelen, miksi, mutta kyllä tämä Heikkinen tästä.

Tärkeä kirja. Vaikka alussa täynnänsä Heikki Turusmaista vulgaarisuutta. Sitä ei Pihkatapissa, yllättävää, ettei esikoisessa, ollut. Yhden yön mietin, heitänkö Heikkisen kesken. Päätin kuitenkin antaa Matkamiehelle maan tilaisuuden, kuten annoin Antti Holman Järjestäjällekin.