Jaan Kaplinskin Kirje isälle

ti 4.10.2016

Kirjailja Jaan Kaplinski tunnusti Kirjeessä isälle tunnistavansa oman animansa. Hän kirjoitti olevansa paljon feminiinisempi kuin ihmiset olettavatkaan hänen olevan. Se oli jotenkin yllättävää ja sympaattista. Kaplinski pohti lisäksi omaa polygaamisuuttaan ja koetti saada selville, oliko hänen puolanjuutalainen, lopullisesti poissaoleva, Stalinin leirille hävinnyt isänsä, Jerzy Kaplinski, myös polygaaminen.

Kirjan lukukokemus oli ristiriitainen, kuten verkko- ja lukupäiväkirjassani jo moneen kertaan olen tainnut sanoa. Isästä kirjoittaessaan Kaplinski on suorastaan kolkko. Lämpöä ei tekstissä ole hippustakaan. Isä jää vieraaksi ja kaukaiseksi, vaikka tästä on olemassa paljon lähdemateriaalia sekä kuvia ja isän omia kirjoituksiakin.

Lisänä vielä on läpi kirjan käyvä toivottomuus. Kaplinski marisee. Hän kannattaa armomurhaa ja arvelee, että kaikki muuttuu pahempaan suuntaan. Onko nyt niin, että viriilit miehet, kun huomaavat testosteroninsa erityksen vähenevän ja lopulta loppuvan, muuttuvat jotenkin negatiivisiksi sekä toivottomiksi ja alkavat narista.

Minä, (aktiivi)elämässäni (yli)viriili nainen sen sijaan huokaisen, että kohta kuukautiseni loppuvat ja tyttäreni ovat lisääntymiskykyisiä. Ei enää tarvitse sätkiä joutavan (kyrvän) perässä minnekään ja voi keskittyä maailman ymmärtämiseen. Olen aivan innoissani. Voin tutkia kirjoituksia, voin tutkia metsäluontoa, voin tutkia ihmisluontoa eikä haittaa, onko vyötäröllä makkara tai kaksi, kolme vai haiseeko hengitys aamulla mädälle munalle, siis kanan. Aina on edessä jotain mielenkiintoista. Jokin uusi tie, jota en ole osunut kulkemaan, tai uusi maisema, jota en ole huomannut, tai naavaa puussa, vaikka vain 15 kilometrin päästä kodista.

Olisin mieluusti lukenut enemmän Kaplinskin suhteesta kiinalaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Siinäkin kohtaa kirjailija ikään kuin vetää mattoa lukijan jalkojen alta; hän vain huokaa alistuneesti, että kiinan kielen ja ajattelun opiskelu olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin.

Silti tuli surku, kun kirja loppui. Tuntui, kun aineksia olisi ollut kunnon pamflettiin ja vallankumoukseen nostattavaan kirjaan, mutta koska Kirje isälle piti lopettaa, Kaplinski sen lopetti. Kirjassa hyvää oli feminiinisyyden ja polygaamisuuden pohtimisen - vaikkakin kummatkin puolet jäivät satunnaisten mainintojen tasolle - lisäksi se, että Kaplinski uskaltaa myöntää olevansa vasemmistolainen. Kuka virolainen semmoista voi edes unissaan mennä sanomaan?

Siksi minua virolaiset niin tympivät.

Amerikkalainen kulutustyrannia

Sitä paitsi oltiinko Neuvostoliitossa edes vasemmistolaisia? Eikö pakkoteollistaminen ja pakkokollektivisointi olleet sotaan valmistautuvan nuoren valtion tyranniaa ja jähmettynyt Neukkula jonkinlaista hengittämätöntä valtiokapitalismia? Mitä sanoo tähän Ylä-Savon subcomandante Marcos - olisipa nyt tässä pohtimassa.

Huvittavaa on se, että Kaplinski kyllä muistaa, kuinka neuvostoajassa oli kirjailijalle omat hyvät puolensakin.

Neuvostoliitossa kirjailija, jota ei virallisesti julkaistu, saattoi työskennellä kaikessa rauhassa jossain joutavassa intellektuellin duunissa papereita siirrelleen, saada silti säällisen elannon ja kirjoittaa (pöytälaatikkoon), mitä mieli ja levittää omaa sanomaa sam izdat -versioina kädestä käteen haluttuina kultakimpaleina. Otapas menestymätön kirjailija kapitalismissa. Taistelet jokapäiväisestä leivästä kuin nälkäinen kulkukoira eikä ketään voisi vähempää kiinnostaa, mitä ajattelet tai mitä kirjoitat? Onko se nyt niin mukavaa?

Kaplinski huomaa oivasti Neuvostoliiton totalitarismin ja USA-kulutustotalitarismin eron.Tähän tulee lisäys jonain maailmankaikkeuden päivänä, kun löydän sen Kirjeestä isälle. Pitää ensin kuitenkin laskea ja maksaa työmiesten palkat. Tätä kirjoitusta verkko- ja lukupäiväkirjaani olen jemmannut, koska tiesin, että joudun vaarallisille poluille.

Siksi vaarallisille poluille, että unohdan päivätyöni, lapseni ja mieheni ja selaan vain hurmiossa nettiä; tästäkin pitää tietää lisää ja tästä ja tästä.

Kieli

Kielitieteilijänä Jaan Kaplinski kirjoittaa, että hänen mielestään kieli ei ensisijaisesti ole maailman tiedostamisen, vaan maailmassa orientoitumisen väline. Aivan sulan äskeisen lauseen äärellä. Juuri näin! Minulla on vain kauhea opettelu meneillään, sillä toimittajana olen koulutettu insinöörimäiseen tekniseen kielen hallintaan.

Miten pääsen irti siitä, että kieli on vain merkityksen säiliö? Eihän se niin ole.

Makustellaanpas yhdessä tätä: "Ei kieltä ole tehty sitä varten, että kuvailisimme sitä, mitä me tiedämme kielettäkin, vaan sitä, mitä me noin vain emme tiedä. Monet tärkeimmät kokemukset (toim. huom. uskonnolliset) jäävät kielen ulottumattomiin, kieli ei pysty kuvaamaan niitä, välittämään niitä." (Jaan Kaplinski Kirje isälle s. 223)

No perhana, nyt löysin tällaisen hepun Eskegeettisestä Safarista kun Bultmann: "Bultmann soveltaa vanhurskauttamisoppia ja lain ja evankeliumin erottamista epistemologiaan. Sola fide liittyy hänen mukaansa siihen, ettei usko nojaa mihinkään varmaan. Aito usko ei ole tietoa, sitä leimaa pikemminkin epävarmuus kuin varmuus. "Ihmisellä on aina tyhjät kädet Jumalan edessä." Jeesus oli Butmannille aivan tavallinen juutalainen mies. Kristityt näkivät hänessä kuitenkin enemmän. Jumala puhutteli ihmisiä Jeesuksen kautta. Näin syntyi alkuseurakunnan julistus."

Heppu on saksalainen Rudolf Bultmann (1884-1976). Hän oli saksalainen luterilainen Marburgin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan professori. Bultmannin matkaan ryhtyessä tulee vastaan hermeneutiikka ja nyt alan kyllä laskea niitä palkkoja. Alkaa pää räjähtää innostuksesta.

Apua, muistan termit hermeneutiikka ja fenomenologia Tampereen-vuosiltani. Meidän tuli muistaakseni tehdä essee tieteellisistä tutkimusmenetelmistä tai jotain. Ja sain näppyjä, kun kuulinkaan sanan hermeneutiikka. Nyt käsitteet lävähtivät päin pläsiä, voi Tsiissys, miksi en opiskellut niitä aikanaan?

Onkohan Bultmannia suomennettuna?

Juutalaisuus, katolisuus, luterilaisuus

Yllättävää ja ah, niin mukavaa, Jaan Kaplinskin tekstissä on se, miten nyreästi tämä suhtautuu nationalismiin. Etenkin puolalaiset hänen mielestään ovat pöhöttyneitä nationalisteja. Niin varmaan ovat olleetkin. Juuri puolalaiset toimittivat juutalaisensa keskitysleirille suurella innolla ja innostuksen vallassa. Niin ainakin Kaplinskin tekstistä ymmärsin.

Virolaisia Kaplinski ei oikein pidä nationalisteina eikä patriootteina, vaan USA:n propagandaan höyrähtäneinä sotahölmöinä. Niin pidän minäkin.

Juutalaisista Kaplinski sanoo itsestäänselvyyden, jota en minä ainakaan ole tullut ajatelleeksi. Juutalaiset ovat kautta länsimaailman historian saaneet vihat päällensä sen vuoksi, etteivät suostu ottamaan vastaan Jeesus-uskoa. Loppujen lopuksi historiallinen Jeesus perusti juutalaisen vallankumouslahkon, jonka sanoma oli tarkoitettu vain ja ainoastaan juutalaisille.

Se on varmaan luonnollista, sillä kovin universaalia sanomaa ei voi oppimattomalta Marian pojalta vaatia. Vasta Paavali teki kristinuskosta kaikille tarkoitetun - ja hyvä niin! Eikä siinäkään mitään pahaa ole, että kristinusko on ollut synkretistinen uskonto, kunhan aika ajoin vai me taviksetkin saisimme tietää, mikä on alkuperäistä ja mikä kirkolliskokousten päättämää, usein varsin valtapoliittista ainesta.

Otetaan nyt esimerkiksi Konstantinuksen "Tässä merkissä olet voittava!". Yöks.

Kaplinskin isä oli puolanjuutalainen. Puolalaisista tulevat ensin mieleen katoliset. Kaplinski kirjoittaa, että katolisuudessa pidetään rakkautta uskoa tärkeämpänä ja luotetaan paljon enemmän ihmisen järkeen kuin luterilaisuudessa. Että katolisuudessako luotettaisiin tietoon? Hm. Asiaa pitää tutkia ja Kaplinski saisi perustella sanomansa jossain seuraavissa kirjoissaan.

Jännä juttu, sillä juuri tänä kesänä kuunnellessani Luovassa Puussa Maria Magdalena -luentoa mietin, että miten monet voivatkaan hurahtaa katolis-mystiseen Dan Brown -kaunokirjalliseen hölynpölyyn. Ei minulle tosin tee heikkoakaan uskoa, että Jeesuksessa olisi ollut geneettisiä jälkeläisiä. Voi olla, mutta sitä en kyllä mene nielemään, että Ranskassa merovingit olisivat Magdalan Marian kautta suoraan Jeesuksen lapsenlapsenlapsenlapsia.

Moni tietysti sanoo Raamatusta, että hölynpölyä. Mielestäni niin Raamattuun kuin gnostilaisiin kirjoituksiin tulee suhtautua historiallis-tieteellisesti. Luovan Puun Maria-esitelmä oli kyllä mielenkiintoinen, sillä se paljasti paljon uskontojen naisvihamielisyyttä ja sitä, että pelkästään raskaana olevan naisen esittäminen kirkollisessa kuvastossa on jotain todella radikaalia. Siinä mielessä esitelmä kyllä oli loistava ja ajankohtainen.

Kaplinski kirjoittaa Kirjeessä isälle, että koska luterilaisuuden perusta ja ydin on usko, luterilaisten on askarreltava koko ajan uskon kanssa sen sijaan, että he askartelisivat jonkin muun ja Kaplinskin mielestä järkevämmän asian, kuten järjen ja tieteen, kanssa. Tämähän on äärimmäisen mielenkiintoista. Kääntää kyllä omaksumani asiat aivan päälaelleen!

Minulla on tässä edessäni Kaplinskin Uku Maasingista, opettaja-gurustaan, kirjoittama, samalla omaelämäkerrallinen Sama joki. Lehteilen sitä hysteeristesti löytääkseni yhden mielenkiintoisen kohdan. En löytänyt juuri sitä, mitä etsin, vaan sata muuta mielenkiintoista kohtaa, jotka olin sivuuttanut huonolla lukemisella sen vuoksi, että ei, jumankekka, minua 50-vuotiasta vaihdevuosista kärsivää naista voisi vähempää kiinnostaa estyneen nuoren miehen seksihuolet.

Voi kun Saman joen saisi seksihuolikohdista puhdistettuna versiona! Lukisin sen oitis uudelleen.

Buddhalainen, konservatiivinen, ajatus

Kaplinskin Samasta joesta pongasin kohdan, jossa Opettaja (Uku Maasing) kyseenalaistaa länsimaisen ajatuksen siitä, että uusia ja nuori on vanhaa parempi. Tästä muuten jääliläinen intiaanipäällikkö Kaarina Kailo voisi todella sanoa jotain. Minne Kaarina Kailo on julkisuudesta hävinnyt?

Käviköhän Kailolle sama kuin monelle muullekin viime eduskuntavaalien jälkeen? Että perinteinen puoluemeininki ei tuo mitään uutta, radikaalia eikä vallankumouksellista ja perinteiseen puoluemeininkiin uuden, radikaalin ja vallankumouksellisen ajattelun tuominen on niin hirveän rasittavan väsyttävää, että se sopii vain norsunnahkaiselle järjestöjyrälle, joka ei sitten välttämättä ole lähtökohtaisesti radikaali tai vallankumouksellinen.

Jos en ole sitä vielä kirjoittanut, kirjoitan sen nyt. Arvoisa Thomas Wallgren (sdp), vuoden 2006 ajatuksesi siitä, että pitää valita puolueista se vähiten huono, on mennyttä. Keksi meille uusi ajatus ja toimintamalli. Jotain rinnakkaisvallan kaltaista, suoraa ja todellista kansan valtaa, kiitos.

Johan tässä nyt tuli vajaa kymmenen vuotta taottua päätä puoluekiviseinään. Ehkä se ei ollut turhaa, vaikka turhautuneen olon jätti.

Joka tapauksessa Uku Maasing, Kaplinskin nuoruuden-guru, lausuu näin: "Eniten pidän erään kiinalaisen etnologin vastauksesta. Hänen mielestään kulttuurin tärkeitä osa-alueita ovat perhesuhteet - viehättävän konfutselainen näkökulma - sellaiset perussuhteet kuin isän ja pojan, äidin ja pojan, veljen ja veljen, äidin ja tyttären ja niin edelleen (no niin, toim. huom. aika mies-mies-mies ja miehen suhteet -näkökulmahan Kaplinskilla (tai ehkä alunperin Maasingilla) on ollut, mutta tulipa rimpsun lopussa mainittua naisetkin). Jokaisessa kulttuurissa hallitsee yksi näistä suhdepareista ja se määrää monia kulttuurin peruspiirteitä. Siellä missä - kuten Kiinassa - missä dominoi isän ja pojan suhde, ei pidetä äkillisistä muutoksista, olennaista on pysyvyys ja asteittainen muutos." (Jaan Kaplinski Sama joki s. 75)

Siis huomatkaa asteittainen muutos. Ehkä minä ja kaltaiseni, jotka pettyivät perinteiseen puoluemeininkiin, ovat vain kärsimättömiä. Muutos on asteittainen. On vielä ihmisiä, jotka eivät ole kuulleetkaan, että olemme kaikki joutuneet 1970-luvun lopusta lähtien uusliberalistisen silmään kusemisen kohteeksi!

Niin paljon on vielä tyyppejä, joiden silmät eivät ole avautuneet sille, mitä sontaa valtaapitävät suustaan suoltavaat. Uusliberaliaa moninaisine erilaisine muotoineen. Bull shit -bingo on myös muudan nimitys sumutukselle.

Uku Maasing sanoo, että sellainen yhteiskunta on perinteinen ja konservatiivinen, muttei jäykästi. Vanhan ei tarvitse taistella uutta vastaan. Länsimaisessa yhteiskunnassa tärkeää on, että pääsee naimisiin ihmisen kanssa, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin. Vanha heitetään syrjään tai sitten kärsitään jostain ihmeellisestä freudilaisesta oidipaliasta vielä yli kolmikymppisenä ja isketään ukkoja, jotka voisivat olla vaikka oma isä.