Stondiksesta

ke 2.11.2016

Kopioin tähän tämänaamuisen viestini Ärräpäihin ihan varmuuden vuoksi. Meneillään oli kielikeskustelu, joka lähti siitä, että joystickillä ei ole suomeksi oikein kivaa tai kuvaavaa termiä. Ilotikku olisi minusta ihan mukava, mutta....

"Kannatan stondista. Ihan kaikissa yhteyksissä ja tilanteissa. Lämpimästi kannatan!

Mutta Pyrystä. Ajattelin aina, että jos saan pojan, sen nimi on Pyry. Ensimmäinen aviomieheni oli asialle myöntyväinen; hänen ukkinsa on ollut nimeltään XXX Petter, joten mies keksi, että poika voisi olla Pyry Petter.

Minusta se olisi rimmannut kivasti. Kun lasteni biologisen isän kanssa suunnittelimme lapsiemme nimiä, ehdotin sekä Peppiä että Pyryä. Leonid ei missään nimessä halunnut pojalleen nimeksi jotain niin kamalan kuuloista kuin Pjurju. Peppikään ei soittanut mitään autuaita kelloja venäläisessä alitajunnassa. Niinpä lapseni saivat universaalit mummojensa nimet. Maria minun Mar´-mummoltani ja Anna Leonidin äidiltä Anna Nikitinalta, tsuvassimummolta muuten. No, julma hylkeentappaja siitä pimusta sitten tulikin.

Jostain kumman syystä y on venäläiselle foneettisesti vaikea, samoin kuin suomalainen TÄRYÄÄNTEINEN r-kirjain.

Kuten huomaatte, luen parhaillaan Päiviä Pietilän ja Pekka Lintusen Kuinka kieltä opitaan. Sieltä opin suomalaisen täryäänteen ja nyt olen kirjan kohdassa Noam Chomsky, joka kehitteli ajatuksen universaalista kieliopista. Se, millaiset maailman kielet ovat, johtuu aivojemme rakenteista. Emme pysty ylittämään aivojen rakenteita.

Paitsi koira pystyy. Tänäkin aamuna Pimu tuijotti minua Mutsin murkina -annoksensa jälkeen syvälle silmiin ja heilutti häntää. Aloin erittää oksitosiinia ja annoin koiralle vielä Gouda Arkijuustoa.

MUTTA! Minä olen toimittajana jotenkin kumman juuttunut strukturalistiseen kielen rakenteita korostavaan kielikäsitykseen, jonka mukaan kielen ensisijainen tehtävä on välittää merkityksiä erilaisissa viestintätilanteissa. En vieläkään ole päässyt kielitieteessäni siihen kohtaan, jossa kielellä luodaan merkityksiä ja kokonaisia uusia maailmoja.

Tahtoisin (ensin) niin irrota insinöörimäisestä kielen käsittämisen kehyksestä. Siksi pelkään, että kohta alan ymmärtää runoutta. Meillä Kuopion kesäyliopistossa on niin mainio kirjallisuuden historian opettaja, Panu Hämeenaho nimeltään ja sukujuuriltaan ryssäkin vielä, vilkas kuin sisilisko aurinkoisella Karjala-talon seinähirrellä, jos sallitte näin koukeroisen allegorian, lisäsi vielä kiinnostustani sanomalla, että runo on myös esine!

Panu Hämeenaho otti esimerkkinä ruotsinkielisen postmodernistin Elmer Diktoniuksen runon Maammelaulu 2:n. Diktoniuksen Maammelaulu kakkonen alkaa nationalistisilla lällyttelyhelskyttelyillä Suomen metsistä ja järvistä, etenee sitten mantraan metsä, järvi, metsäjärvi, metsäjärvi, metsäjärvimetsäjärvimetsäjärvi, puhuu välillä Mauri Ryömästä ja jostain Leenasta ja sitten tulee:

KIVI!

Jymps, niin kuin KIVI! Tai tumps. Jyskistä.

Kun katselee Diktoniuksen runoa Maammelaulu 2, se tosiaan on esine. Ensin on lyhyitä ja kapeita säkeitä, sitten on massiivinen proosakerronnallinen jakso - ja lopuksi tumps, jymps ja jyskistä. Kivi sekä ruotsinkielinen ilmaus, jota tietenkään en ymmärtänyt ilman google-kääntäjää siinä.

Kun luimme Maammelaulu 2:n luulin, että runo on Pentti Saarikosken ja kun Panu Hämeenaho sanoi, että se on kyllä kirjoitettu jo ennen kuin Pentti Saarikoski edes oli vaipoistaan päässyt (tai ei näin sanoin, mutta ajatusta mukaelin), huudahdin kauhuissani, että ovatko 1950-luvun suomenkieliset modernistit vain ruotsinkielisten halpoja plagioijia!

Panu Hämeenaho oli tästä eri mieltä.

Kuitenkin! Msrkku Eskelinen, tuoreessa teoksessaan Raukoilla rajoilla, suomekielisen proosakirjallisuuden historiaa, on aika lailla (muoti-ilmaus, kuka perkele sen on ujuttanut näppäinmadoksi?) sitä mieltä, että suomenkielisessä kirjallisuudessa kaikki mitä ei ole paskaa, on kusta - ja kirjoittaa suomenkielisistä modernisteista seuraavaa:

"Kaikesta näkee, että modernistista runoa on helpompi ja nopeampi jäljitellä ja monistaa kuin modernistista romaania." (Markku Eskelinen Raukoilla rajoilla s. 362)

Niin juu, en minä ihan metsään mennyt. Omasta mielestäni.

Latinasta toveri Oiva Hevoselle, että nyt Umberto Econ Ruusun nimeä lukiessa luen latinankielisetkin sitaatit. En minä niistä kokonaisuutta ymmärrä, mutta aina silloin tällöin vilahtaa silmänurkasta jotain tuttua.

Kuten Omnibus. Minä luulin ihan viime päiviin asti, että ne halvat bussit ovat Omnibusseja. Omnibus tarkoittaa kait sitten, että kaikki.

Kopion tämän blogiini tämän päivän merkinnäksi siltä varuilta, etten vieläkään ehdi kirjoittaa Kuyng-sook Shinistä. Eteläkorealaisen kirjailijan nimestä muistan vain meidän yhden pakun, joka on toisen rakennusmestarimme käytössä, rekkarin KUY.

Ai niin. Kylmän strukturalistisen kielentulkinnan rinnalle on tullut myöhemmin funktionaalinen kielikäsitys, jolla on neljä osakomponenttia:

1) kieliopillinen kompetenssi eli kielikoodin hallinta
2) sosiolingvistinen kompetenssi eli kyky ymmärtää käyttää erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa niihin sopivaa kieltä (no niin, minua ottavat suunnattomasti aivoon sosiolingvistisesti kompetentit portinvartijat, ihmiset, jotka itkevät "vihapuhetta" tai alatyyliä tai vinkuvat siitä, että KANSA ei osaa kirjoittaa yhdys sanoja. Vittujoomitäpaskaa. Mitä viiiiiiiiitun välii?).
3) diskurssikompetenssi vaikkapa vapaassa keskustelussa, argumentatiivisessa esseessä tai ruokareseptissä
4) strateginen kompetenssi eli taito selviytyä kielitaidon puutteesta johtuvista ongelmatilanteista erilaisilla kielellisillä tai ei-kielellisillä strategioilla. Tästä esimerkkinä meidän Pimu tänä aamuna. Tuijotti silmiin ja heilutti häntää, koska osaa huonosti suomea.

Pia"