Kyung-sook Shin Pidä äidistä huolta!

Mitä Aristoteles oikeasti sanoi?

to 10.11.2106

Siunatut äiti ja isä Sorjonen! Olen saanut jouluna 1985 tietenkin omasta pyynnöstäni äitiltä ja isältä lahjaksi Länsimaisen filosofian historian huipulta huipulle - Sokrateesta Marxiin. En ole tähän mennessä lukenut siitä kuin Marxin. Nyt luen Antiikin filosofit: Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen.

Tuomas Akvinolaisenkin, jonka Summa Theologiaea olen silitellyt kohta viikon, Esa Saarinen länsimaisen filosofian huippuhistoriassaan esittelee. Herran Pieksut, minulla on myös Bertradn Russelin Länsimaisen filosofian historia I ja II. Ykkösosassa Russel käy läpi Aristoteleen metafysiikan, etiikan, logiikan, politiikan ja fysiikan.

Russelit ostin joskus vuonna 1990, kun olin keikalla Outokummussa. Tein juttua siitä, mitä Outokummussa on tapahtunut kaivoksen sulkemisen jälkeen. Olin Joensuussa hotellissa yötä ja kävin kirjakaupassa. Halusin sivistyä, mutten ehtinyt, sillä olin lähdössä Moskovaan opiskelemaan.

Kyllä harmittaa muuten juuri nyt! Ajatukseni ovat länsimaisen sekä kotimaisen kirjallisuuden historiassa sekä kurssin lopputöissä. Eilen istuin luterilaisella seurakuntatalolla kuuntelemassa Juha Heikkilän alustusta kristinuskon ydinkohdassa ja poks, sielläkin pohdittiin juuri näitä kysymyksiä.

Pahuksen kreikkalaiset filosofit! Heidän vaikutuksensa näkyy esimerkiksi Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa. Uskontunnustus on täynnä kryptisiä vihjeitä ja rivienvälisiä huomautuksia hereetikoille. Kaunista kieltähän se on ja tietenkin esimerkiksi kohdan: ....Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin isä... huimaavan retorisena vuona, mutta jostain syystä kohta kaikessa lyyrisyydessään on saanut niskakarvani pystyyn.

Miksi pitää sanoa, että syntynyt, ei luotu? Miksi pitää korostaa, että samaa olemusta kuin isä? Miksi? Miksi? Miksi? Ikään kuin Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus enemmän vaientaisi kuin selkeyttäisi.

Olen samaa mieltä apostolinen uskontunnustuksen paremmuudesta kuin pastori Juha Heikkilä, joka tällä alustuskerralla onnistui olemaan jopa jotenkin huumorintajuinen. Juha Heikkilä puhisi Khalkedonin uskontunnustusta, jonka avulla monofysiitit, kuten koptit ja Syyrian orientaaliortodoksit, pudotettiin pois kanonisoidusta joukosta. Khalkedonin uskontunnustus se vasta kiemurteleekin!

Ytimekäs Jeesus on Herra ei anna sijaa spekuloinneille, mutta meitä salin takaosan naisia hirmuisesti häiritsi sana Herra. Emme kehdanneet googlata, mistä heprean sanasta se on käännös. No, aamulla googlasin. Kyseessä on sana adon (Herra). Kieltämättä kovin maskuliini ja korostaa juutalais-kristillisen kulttuurin patriarkaalisuutta, mutta mikäpä kulttuuri ei patriarkaalinen olisi.

Jos tässä olisi nyt Karen Armstrongin Jumalan historia, lukisin sen uudelleen. Soveltuvin osin.

Myös Antti Eskolan uskontunnustus käy minulle mainiosti. Se kuuluu seuraavasti: Minä uskon.

Äitisuhde

Kun Lapinlahden kirjastotäti Tuulikki Hartikainen esitteli meille lukupiiriläisille Kyung-sook Shinin kirjan Pidä huolta äidistä, ajattelin ensin, että eipä niin kiinnosta. Esittelijä sanoi kyllä, että kirja on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, mutta totta kai ajattelin, että pohjoiskorealainen. Ajattelin, että taas jotain riipaisevia tarinoita pohjoiskorealaiselta keskitysleiriltä paenneista.

Romaanin nimikin tympäisi. Pidä huolta äidistä. Uuh. Lässyn, lässyn, läpätilää. Tuulikki Hartikainen kuitenkin piti pintansa, puhui kirjan puolesta ja taivutteli. Tartuin siihen pitkin hampain. Eikä kirja ollut lainkaan yksinkertainen ja lässyttävä moraliteetti. Ei. Se oli huikaisevan hopean kuultava, vähän mystinenkin tarina dementoituneesta äidistä, jolla ehkä oli myös aivokasvain. Tai oikeastaan siitä, mikä äiti oli ennen kuin syntyi äidiksi.

Äiti syntyy lapselle silloin, kun lapsi syntyy itse. Ikään kuin äitiä sitä ennen ei olisi.

En oikein muista, missä iässä tiedostin, että meidän äiti onkin elänyt ennen minun syntymääni. Äiti oli 45-vuotias, kun minut synnytti. Ehkä tajusin siinä vaiheessa, kun äiti kertoi tarinoita sota-ajasta ja siitä, kuinka oli paiskonut jonkun uuvuttavan Eino Pelkosen ostaman kihlasormuksen jorpakkoon.

Ei minusta Kyung-sook Shinin äiti mitenkään asettunut kärsiväksi marttyyriksi, vaikka oli antanut lapsilleen kaiken. Kirjasta kuitenkin paistoi kirjoittajan huono omatunto. Kirjoittaja olisi halunnut jo ennen äidin katoamista antaa tälle tunnustuksen.

Kirjoitus jää kesken. On lähdettävä Kuopioon Ikääntyvien yliopiston luennolle. Minähän ikäännyn koko ajan. Tänäänkin olen 51 vuotta ja yhden päivän sen päälle, mitä olin eilen. Jukka Korpela alustaa Kuopion raatihuoneen hienossa salissa aiheesta Länsimaisen oikeusvaltion synty. Sekin liittyy kirjallisuushistorian kurssityöni tekemiseen.