Juupas eipäs ja Jaakobin kirje

Potkut saanut päätoimittaja tilittää ja sehän tässä on pääasia, että saa käännellä tuskallista asiaa puolelta toiselle, kunnes tuskallisuus laimenee

Viisi vuotta mennyt ja vieläkin vituttaaaaaaaaaaa!

to 29.12.2016

Ärräpäissä sainpas Kiteen punikin härnättyä ääneen teologisilla hapuiluillani. Ajattelin ääneen Jaakobin kirjettä. Kiteen punikki vaikuttaisi fanittavan Kai Sadinmaata ja niinhän minä tapaninpäivän blogimaratonissanikin päädyin Kai Sadinmaankin blogiin. Blogisti oli juuri päivittänyt merkinnän koomikko-pappi-näyttelijä Teemu Laajasalosta, joka Hesarissa näkyi lipovan parempiosaisia niin, että ilettää.

Onhan se toisaalta hyvä, että rikkailla on omat teemulaajasalonsa. Minusta sellaiset papit, jotka tavoittelevat ympärilleen ja seurakuntaan parempiosaisia, ovat yhtä kiinnostavia seurattavia kuin maali, joka hiljalleen tipahtaa seinältä. Maalimetafora on kaunokirjallinen, valitettavasti alkuperäislähdettä en tähän hätään muista.

Sadinmaa ei tosin vaikuta pitävän Irja Askolastakaan. Minä en tietenkään täältä Lapinlahdelta käsin osaa aistia, mihin suuntaan Irja Askola kumartaa, mutta joulunaaton televisiohaastattelussa Askola kertoi sympaattisesti omasta tiestään kirkkoon. Askolan isä oli kuollut, kun tyttö oli pieni. Tuleva piispa oli mennyt seurakuntaan ja tullut siihen tulokseen, että kun kerta seurakunnan työntekijät ovat noin kivoja, täytyy Jumalankin olla kiva.

Minuun sellainen retoriikka vetoaa. Ei voi mitään. Arrogantteihin ja särkymätöntä näytteleviin miehiin ei varmaankaan vetoa. Askolalla ei sitä paitsi koskaan ole kuuluisaa luterilaisen papin lipeäkalan ääntä, joka oli aikoinaan saanut interferonimies Kari Cantellin kirjoittamaan poleemisen ja vähän jankkaavankin kirjan Tiedemiehen mietteitä uskosta.

Cantell käytti kirjasen verran tekstiä purkaakseen raivoa, joka syntyy siitä, kun uskonnollista kokemusta ei ole. Jännä juttu, luulisi, että se on sitten sillä selvä, kun ei ole niin ei ole. Mukava kuitenkin, että purki raivonsa sanoiksi ja haukkui siinä matkalla myös Jobin kirjan. Moinen kyseenalaistus oli siihen maailman aikaan - 1990-luvun alkupuoli - ainakin minulle tarpeellinen ja silmiä avaava.

Että näinkin voi ajatella ja näinkin mutkaisesti voi päätyä uskoon sisälle. Tai en minä tiedä, mihin Kari Cantell on loppujen lopuksi päätynyt. Pitää googlata.

Joka tapauksessa olen syvästi kiitollinen. Tiedemiehen mietteitä uskosta sai minut tälle tielle, jossa olen. Se sai minut uudelleen uskovaiseksi. Ehkä en ole kristitty, mutta uskon joka tapauksessa. Uskon suurin piirtein niin kuin vassari Antti Eskola, jonka kirjan Vanhuus lähetin sisaruksilleni joululahjaksi ja jonka toivon myös itselleni, sillä haluan lukea sen toiseen kertaan.

Vanhuudessaan Eskola alkaa olla armollinen itselleen nuorena uskovaisena poikana!

Metropoliitta ja piispa

Metropoliitta Ambrosiuksella ja Irja Askolalla tuntuu synkkaavan. Hyvä niin, amen, amen, amen.

Vaikka kovin ortodoksisen metropoliitan näköinen hahmo vetikin jotain show´ta televisiosarjan Harvoin tarjolla pienessä pätkässä eliitin rukousaamiaista. Toivon ja rukoilen, että hahmo oli metropoliitan itseironiaa ja suikattu joukkoon ortodoksiesseisti Hannu-Pekka Björkmanin aloitteesta. Björkman esitti sarjassa muistaakseni vastemielistä grynderiä.

Ja nyt kun perheessämme on ilmajokinen elementti, joka äsken kaivautui esille lemmenpesästä, mutta sanoi, että nuori pari haluaa vielä nukkua ja että tuvassa on kaikesta pattereiden säätämisestä huolimatta viileä, pitää kaivaa esille ilmajokislähtöisen Björkmanin esseet, jotka tämä on ainakin suurelta osin kirjoittanut Suomen Valamon luostarissa.

Äh, nyt alan kuulostaa imeläpussilta. Joka tapauksessa kun aloin tilata Eeva-lehteä, luin tietysti heti ensimmäisenä Björkmanin kolumnit. Aluksi ne olivat sellaista lyyrista diibadaabaa ja ajattelin, että jos tyypin esseet ovat samaa diibadaabaa, en niihin koske kolmen metrin kepilläkään. Nyt Björkman on Eeva-lehden kolumneissa terävöitynyt (koskahan joku julkaisija huomaa, että niissä onkin asiaa ja kritiikkiä ja lopettaa kolumnoinnin). Samalla Björkmanin esseekokoelmat ovatkin alkaneet kiinnostaa.

Tottahan minä muuten ymmärrän, että Suomen ortodoksisen kirkon kipuilut ovat kärvistelyä vähenevien kirkollisverotuottojen kanssa. Olin itse myrskyn silmässä, kun taistelu resursseista alkoi ja oikeastaan ei voi muuta kuin kiittää, että minut paukautettiin vähän niin kuin kuuta kiertävälle radalle. Niin raadollista hommaa se oli, kun jotkut päättivät, että saa jäädä ja samat päättivät, että joku toinen ei saa jäädä. Kirkosta irti klikkautumiseni oli puhdas protesti, sillä mitä muuta pieni ihminen voi tehdä.

Se minusta on kyllä sanottava, että omasta työpaikastani en ole koskaan osannut pitää kiinni. Jos olisin jäänyt, olisin joutunut olemaan suu sievästi supussa, silmät pyöreänä ja huivi hiuksilla koettanut näytellä söpöä ja vaaratonta - ja kaikki olisivat ajatelleet, että no niin nyt se vain jäi odottelemaan itselleni jotain osaa päätoimittajatuolileikissä nimeltä Jerusalemin suutari (tai vaeltava juutalainen).

Kyllä, olen edelleen vihainen ja mielestäni syystä. (Suomen ortodoksinen kirkko on nyt blogimuusani, kiitos, kiitos, kiitos!:D:D:D) Pidän ortodoksien piireissä vilpittömistä ihmisistä, vaikka ne olisivatkin pahimpia änkyröitä. Esimerkiksi Lammin Athos-vuorten säätiön joulutonttu, isä Hannu, on varmasti hirveintä lajia jyrkkäerkki, mutta ah, niin vilpitön omassa olemuksessaan. Peukutan! Toinen on ortodoksiveli, jonka tiedän tuntevan Raamatun varmaankin melko läpikotaisin vanhaluterilaistaustansa vuoksi. Peukutan tässä hänellekin, vaikka kaikista keskeisistä kysymyksistä olemmekin eri mieltä.

Raamatusta

Eilen kirjoitin, että Raamatun tuntemus ortodoksipiireissä on luvattoman huonoa. Olen edelleen sitä mieltä, että ei riitä, että Raamatun jakeita tulee Pyhissä Palveluksissa eri yhteyksissä ja alkuperäisyhteyksistään erotettuna. Vai olenko sittenkin liian tekstilähtöinen, enkä mystikko ollenkaan, kun toivon, että erilaisista Raamatun luvuista järjestettäisiin kansankokouksia ja kansan tribunaaleja, joissa myrskyisästi toinen toisen suuhun huutaen keskusteltaisiin merkityksistä, sanamuodoista, käännöksistä, tulkinnoista ja otettaisiin tekstit assosiatiivisen anarkistisesti. Saisihan siellä jokin tietäjä olla joukossa, yliopistohenkilö, eksegeetikko, mutta sillä tavalla, että Kirkko Kansa voisi heitellä joukkoon kaikkea sellaista  - hm, epäautoritaarista.

Luin taasen Jaakobin kirjettä ja repesin. Täällähän tämä "Sillä jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, Sinulta, vaikeuksien Isältä...." on - loppupuolella ortodoksista liturgiaa, ambionin takaisessa rukouksessa. Rukous on saanut nimensä bysanttilaisessa kirkossa olleesta kirkkosaliin sijoitetusta puhujakorokkeesta, ambionista. Kiitos myös www.ortodoksi.net, että vaikka sivut ovat niin kuin nurin, tietoa haluava pääsee tiedon lähteille googlaamalla.

Kohta on rakastamastani Jaakobin kirjeestä 1:17 ja se tosiaan löytyy rukouksen keskeltä, nyt sen muistin ja hoksasin.