Piispanpolku 10

la 31.12.2016

Hyvää uutta vuotta vain. Eilen käytiin Annan kanssa äiti ja tytär -keikalla Kuopiossa. Piti ostaman uuden opetussuunnitelman mukainen historiankirja, mutta sitä ei ollut. Sen sijaan ryntäsin kauppahalliin ja toteutin monivuotisen haaveeni. Ostin Minna Suurosen takin. Annan mielestä näytän siinä nyt aivan mummopuolukalta - toisin sanoen mummolta, joka on mennyt puolukkaan. Sisään.

Olin saanut tarkastuslautakuntakorvaukset tililleni ja päätin panna ne takkiin ennen kuin joku keksii niille tähdellisempää käyttöä. Anna nimittäin ei halua esiintyä kanssani julkisestei, jos pukeudun Sasta-erätakkiin ja reisitaskuhousuihin. Minusta genderblendaus on jees, mutta nuoresta neidosta äidin genderblendaus ei.

Tartuin Suomalaisessa Kirjakaupassa myös Jaakko Heinimäen toimittamaan Piispanpolku 10:een. Ensimmäisenä tietysti selasin kohtaan Irja Askola ja peittävä lyriikka. En kokenut Irja Askolan kirjoitusta peittelyksi, mutta minäpä en tiedäkään kaikkea. Tai no, en tiedä mitään Suomen luterilaisen kirkon sisäisistä jännitteistä ja intrigeistä.

Olenhan tätä nykyä taivaallisen pihalla Suomen ortoksisen kirkon kähminnöistä. Mitä nyt vain tapaninpäivänä sukelsin niihin taas aika syvälle.

Iltalukemiseksi ahmin Kuopion piispan Jari Jolkkosen kirjoituksen Kasvu kastekirkon palvelijaksi. Olin häikäistynyt ja ihmeissäni. Pidin tyyppiä jokseenkin tyhjänpäiväisenä Apu-lehdestä joskus ammoin lukemani haastattelun vuoksi. Apu-lehden toimittaja oli ollut Jolkkosen kanssa nuotiolla ja sanavalinnoista päätellen tuijotellut vain tämän kupeita. Joilla tosin totuuden nimissä oli ollut puukko.

Freud minussa alkoi kirkua haastattelussa olleesta kielikuvasta: puukko piispan kupeilla. Uuh, tietenkin. Kauneus on katsojan silmässä ja nuori toimittajapoloinen ei varmaan arvannut juttua kirjoittaessaan, mihin alitajunnan nystyrään puukko lukijan päässä sohaisi. Sen vuoksi meinasi tulla puurot nenänielun kautta ulos, kun piispa kirjoitti tohtorinväitöskirjansa koskeneen "vain" kirkon hengellistä elämää ja historiaa - eikä siinä kuulema ollut sanaakaan seksistä - siitä huolimatta väitellyt oli vähän yllättynyt, kun STT:n toimittaja Eeva Nikkilä-Kiipula oli tehnyt väitöksestä asiallisen, asiantuntevan ja jopa laajahkon uutisen.

Hatunnosto Nikkilä-Kiipulalle ja myönnettäköön, että vajosin vähäksi aikaa häpeästä yöpöytäni alle. Joka tapauksessa. (Itseironia on niin vaikea laji, että harva tunnistaa tämän merkintäni kappaleet itseironisiksi.) Joka tapauksessa siis ryntäsin heti Irja Askolan kirjoituksen jälkeen Jari Jolkkosen tekstiin sen vuoksi, että Vartijan kirjakriitikot kirjoittivat jotenkin vistosti, että Jolkkonen ikään kuin peittelisi teologista konservatismiaan jälkiliberalismilla.

Aloin lukea Jolkkosen tekstiä todella piiiiiiiiiiiiiiiiitkin hampain. Lapsuudenkuvausta lukiessa ajattelin, että tällainenhan tämä eikä annan aihetta enempään, mutta sitten kiinnostuin. Eikä se johtunut piikistä seksi väitöskirjan yhteydessä, vaan siitä, että tyyppi kirjoitti asiaa.