Marian kahdeksantoistavuotispäivä

ma 9.1.2017

Maria täyttää tänään täyden iän. Toisaalta on ihanata ja toisaalta täytyn kauhulla. Pitää laskea irti, mutta millä tavalla vammaisen lapsen vanhempi päästää irti? Aluksi varmaan pitää teipata suuri suu, kun menemme tänään tutustumaan Etelä-Pohjanmaan opistoon.

En jakele, ehkä, ohjeita. En sano, että hae nyt kummiskin sinne Järvenpäähän ja kuvalliselle linjalle. Tai hae opiskelemaan peräti jotain järkevää. Niin kuin merkonomiksi. En sano. Itte pitää kersan ettiä tiensä.

Istun Ilmajoen ABC:llä nauttimassa taivaallisesta aamuhetkestä Juhla Mokan ja Olavi Kareksen päiväkirjan Kierroksen auringon ympäri kanssa. Syyslomalla täällä istuessa ja Marian aamutoimikäskyä odotellessa ehdin lukea Kuopion piispan päiväkirjaa alkuun ja kotona etenin näköjään sivulle 66 - 7:een päivään helmikuuta anno domini 1959.

Kares lainaa Osmo Tiililän Kotimaa-lehdessä ollutta lausumaa. Tiililä oli arvostellut pappien radiosaarnoja, jotka hänen mielestään lähinnä nukuttivat. Miksei Suomen ortodoksisessa kirkossa käydä reipasta asiapohjaista keskustelua - asioista, joita esimerkiksi metropoliitta Ambrosius haluaa tuoda esille, mutta kaikki vain vinkuvat metropoliitasta itsestään - eivätkä edes suoraan, no, Mikko Junes, sen kommunistioletettu on ehkä suorin? Olin aivan hurmiossa siitä näkemysten ja moniäänisyyden kuorosta, jonka löysin Piispanpolku 10:ssä.

Kareksen päiväkirjat ovat vähän niin kuin Jukka Kemppisen blogi. Mitä ilmeisemmin päiväkirjoja on monta paksua nidettä ja niissä Kares käsittelee muutakin kuin teologisia kysymyksiä. Itse asiassa paljon kulttuuria ja yleistä sivistystä. Siksi olin niin hurmiossa löydettyäni viime keväänä Laihian kirjaston kierrätyshyllystä - vaikka kirjasto ei edes ollut vielä auki - ensimmäisen Karekseni.

Se oli viitisen vuotta myöhäisemmältä ajalta kuin tämä Kierros auringon ympäri. Tässä on jonkin verran konventionaalista tyhjäkäyntiä ja mitä ilmeisemmin piispa on vuosien myötä kehittynyt kirjoittajana. Hänen tekstinsä ikään kuin kirkastui 1960-luvulle mentäessä.

Esimerkkinä tähän Kareksen lause saarnaamisen ongelmallisuudesta: "Suurin tuska on siitä, että osaisi sanoa kalleimmasta asiasta edes jotain sellaista, mikä koskettaisi kuulijan sydämiä." (Olavi Kares su 7.2.1959, Kierros auringon ympäri s. 66)

Tuska? Kallein asia? Sydämen koskettaminen? Voi Jeesus sentään, miten tyhjiin ammennettuja sanoja, joskus ne varmaan ovat olleet täynnä latausta, mutta en tiedä, ehkä populaarikulttuuri on syönyt tuskan, kalleuden ja sydämen loppuun. Lauseesta puuttui enää hurskas ja itsetyytyväinen kehu, että minulla on aina ollut saarnaaminen ja kuulijan tuskan/sydämen/munuaisten/munaskuiden koskettelu sydäntä lähellä.

Aina, kun joku toimittaja kirjoittaa henkilöhaastattelussa, että jokin asia on haastateltavan sydäntä lähellä, alan kirkua hysteerisesti.

Tuli puhelintilaus. Nuoren parin huusholliin pitää viedä kaurahiutaleita, appelsiinimehua ja jotain hyvää suolamakkaraa.