Elina Hirvosen Kun aika loppuu kuunnelmana

Töitä

ti 10.1.2017

Huomenna talouden toinen neito täyttää seitsemäntoista. Lapinlahdella on sumuista ja epäystävällisen näköistä. Tuulee. Siitä huolimatta lähden jossain vaiheessa hiihtämään. Eilen illalla myöhään ajoin suoraa päätä Seinäjoen rautatieasemalta Lapinlahdelle. Kävin vain proosallisella kyykkypissalla Viitasaaren Uittosalmen P-paikalla.

Oli kuutamo ja leppoisa talvikeli. Niin kaunista, että huimasi. Ajoin ensin jopa seitsemääkymppiä ja sitten aloin madella kuuttakymppiä, sillä näin tienposkessa jossain Alajärven jälkeen hirven.

Kuuntelin Ylen Ykköseltä ensin klassista. Seinäjoelta lähtiessä siunatulta radioasemalta, jossa ei urheilulässytys tai urheilutoimittajien inha jäkäkäkätäkätys katkaise ajattelua, tuli Eric Satien pianomusiikkia. Olin aivan musertua. Minulla oli nuorta paria ikävä jo siinä vaiheessa ja Satien ei ainakaan lisännyt tunnelman hilpeyttä.

Marian jouduin jättämään reippaan, komean ja mukavan turvatiimiläisen haltuun. Tämä nosti tytön repun selkäänsä, tarttui pyörätuolin kahvasta toisella kädellä ja toisella kädellään kantoi jättiläismäisen kassin rautatieaseman sisuksiin. Juna ei ollut vielä lähellä asemaa, tosin ei onneksi ollut myöhässäkään.

Satien jälkeen tuli kirjallisuusohjelmaa, Jarmo Heikkisen lukemia Apostolien tekoja, jokunen harras sävel ja lopulta kuunnelma Elina Hirvosen romaanista Kun aika loppuu. En olisi toivonut kuunnelman loppuvan lainkaan. Onneksi siinä oli toivoa herättävä lause, jossa idealistinen äiti, jonka poika ampui maailmanlaajuisen terroristi-iskun toisena ideoijana Helsingissä kaksi ihmistä ja haavoitti useaa, sanoo, että silloin, kun todellisuus on pahimmillaan, silloin juuri tulee olla menettämättä toivoaan ja on toimittava. Sitä paitsi, kirjassa oli kuitenkin melko onnellinen loppu. Pakko kertoa se tähän: Aslak kyllä hyppäsi lasipalatsin katolta ja jäi kriittiseen tilaan.

Elina Hirvonen ei antanut Aslakin kuolla. Se oli helpottavaa. En olisi eilisellä jeremiadillani Lapinlahdelle kestänyt edes jonkun äidin terroristilapsen kuolemaa.

Tilasin juuri digi-Hesarin kahdeksi viikoksi maksutta, sillä halusin lukea Hesarin kriitikon arvostelun Elina Hirvosen kirjasta. Kriitikko on varmaan nuori ihminen, sillä kovin on yksioikoinen artikkeli Hirvosen kirjasta. Voi kuinka kaipaankaan Suvi Aholan kirjoituksia. Yle Ykkösen ennen kuunnelmaa tulleessa pätkässä, jossa olivat mukana sekä kirjailija että kuunnelman dramatisoija, Soila Valkama, kirjailija sanoi, että se, miksi Aslakista tuli murhaava terroristi, ei ole selvää. Kustantajan kanssa olivat muokanneet romaanin niin, että selittävää tekijää ei ole.

Ihminen on hauras. Ei aina löydy selitystä. Kuka tahansa voi särkyä.

Eilen oltiin Etelä-Pohjanmaan opistoon tutustumassa Marian kanssa. Minulle tuli sellainen olo, että haluan Etelä-Pohjanmaan opistoon ja opiskelemaan Satu Korpelan monikulttuurisuusopintoihin. Satu Korpelalla oli nimittäin Solidaarisuuskalenteri, hauskat villasukat ja vieläkin villimmät kumpparit.

Opisto oli täynnä aikakerroksia. Se on alunperin grundtvikilainen uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton kansanopisto, Suomen toisiksi vanhin sellainen. Päärakennus oli valmistunut vuonna 1895. Opiston uusin osa oli hieno. Siinä arkkitehti on osannut ottaa huomioon ympäröivän mäntymetsikön.

Otavan opisto on perustettu vuonna 1892, kuten Etelä-Pohjanmaan opistokin. Onkohan Otavan opistoa vanhempaa kansanopistoa Suomessa?

Vaikka tanskalainen Grundtvik oli piispa, hänen ajatuksensa oli, että kansanopistoissa ei erityisesti opeteta uskontoa. Ne olivat  yleiskristillisiä ja nykyään moniarvoisia.

Nyt vissiin tarttis vähän töitä tehrä.