Unicum

Timo Harakka ja viemäritotta oleva Viemärirotta

ma 30.1.2017

Ärräpäissä toveri Oiva Hevonen oli lukenut Hesarista, että Helsingin Sanomien Washington D.C:n kirjeenvaihtaja oli jututtanut ihmisiä perjantaina uuden presidentin start-up festivaalissa. Yksi oli äkännyt, että haastattelija on Suomesta, ka´ hän kertoi olevansa huolestunut. Mistä? No tästä: "Olen kuullut, että Suomi on täynnä muslimeja, jotka puhuvat islamia."

IPU:n entinen vaalipäällikkö ja Elovena-miesi Timo Isosaari kirjoittaa jossakin ihmeellisessä Sebastian Tynkkysen harhamaailmassa, jossa pääuutiset ovat irakilaisten tekemät raiskaukset, ja huhuilee omituisia kysymyksiä www.uusisuomi.fissä otsikolla Islam ja naisen logiikka. Kysymys oli niin hämärä, etten edes tunnistanut, mitä Isosaari oikeastaan koetti kysyä. Vaikuttaa siltä, että Susanna Kaukisen idiotismi alkaa iskeä Timo Isosaareenkin. En ymmärrä, mitä Isosaaripululle on tapahtunut. Ovatko humanoidit kaapanneet hänen yleensä niin terävät aivonsa?

Unicum ja Unkari

Sitten Ärräpäissä tuli puhe latinasta ja minä tartuin Unicumiin:

"Hei ärräpäärynätoverit, joo, olisipa kiva puhua musliimia eikä klassisen latinan taidoistakaan haittaa olisi. Täällä oli puhe Unicumista ja Unkarissa käymisestä. Minusta on sellainen tunne, että olen kertonut tämän ennenkin. Muinoin - silloin kun vielä olin umpirakastunut nykyiseen Hesarin pääkirjoitustoimittajaan - (huomaatte varmaan, että kirjallisuuden perusteissa on kaunokirjalistalla menossa mulla Miguel de Cervantesin Don Quijoe, joka vastoin luuloani pitääkin selvittää nyt alle viikossa ensi lauantaiaamun nettilukupiiriin) - ja olimme tämän rakkaani, imatralaisen runopojan kanssa Unkarissa, josta ostimme tietenkin kotiin tuliaisiksi Unicumia.

Ei siksi, että juoma olisi ollut hyvää, se itse asiassa oli aivan superpahaa, vaan siksi, että pullo oli kivan muotoinen. Unicum-pullo oli sellainen pyöreä pallo ja pullon kyljessä oli iso punainen risti. Aivan kuin SPR:n logo. Jotain vihreääkin siinä taisi olla. Minulla oli nahkareppu, jonka olin tainnut saada maailmanmatkaajaveljeltäni - tai ehkä matkaaja on väärä sana, kosmopoliittiveljeltäni, rakennusinsinööriltä, joka on rakentanut Libyat, Saudi-Arabiat, Svetogorskit ja Moskovat - ja sitten se pirun kotiintuliaispullo hajosi repun pohjalle.

Ehkä mätkin repulla epähuomiossa ja -toivoissani maata jalkojeni alla, sillä Unkarin-matka "rakastettuni" kanssa oli lähinnä epätoivoinen. Rakkaani ei nimittäin suudellut maata jalkojeni alla (tiedättehän venäläisen rakkauslaulun) eikä etenkään hankkinut minulle helikopterilastikaupalla ruusunpunaisia ruusuja. No, ei kyllä tee näin nykyinenkään suomalainen aviomies. Ei sinne päinkään.

Olin ensin matkustanut nykyisen Oili Orispään (A-studio, os. Partanen) kanssa Lontooseen ja sen jälkeen Edinburghiin. Oili matkusti sitten Brittilästä Irlantiin kera Marita Salosen (nyk. Pilkku Oy, televisiotuotantoyhtiö ja www.keskustori.fi:n omistaja) ja minä juna-laiva-junailin (laivalla oli muistaakseni sattumoisin Monika Winqvist, toimittajaopiskelijakollegamme) itseni Lontoosta Budapestiin rakkauteni julman valtikan luokse. Ei ollut silloin kännyköitä ja meillä oli treffit Budapestin rautatiesemalla (yhdessä niistä) suurin piirtein kello 18 sodan jälkeen.

Mutta ei sota ollut päättynyt. Totisestei, totisesti se vasta tuolloin oikeastaan alkoi. Rakkauteni julmaa valtiasta vitutti aivan suunnattomasti, että olin priorisoinut toimittajatutkintoystäväni matkasuunnitelmien teossa. Omasta mielestäni jakauduin hienosti rakastamieni ihmisten välillä ja sitten vielä Marita ja Oilikin pääsivät Irlantiin, jonne minäkin olisin halunnut enkä sinne ole tähän mennessä vaiherikasta elämääni edes toennut, mutta minähän kuitenkin uhrasin elämäni Irlannin rakkaani tapaamiseen ja ajan viettämiseen Hänen kanssaan.

Olin oikein ylpeä logistisista kyvyistäni, jotka sivumennen sanoen jaksavat vieläkin hämmästyttää, jos eivät jopa shokeerata, nykyisiä läheisiäni. Unkarissa suuri rakkauteni kohteli minua kuin saastaa jalkojensa alla tai oikeammin veti perässään kuin pienivoimainen rekannuppi ylitäyteen lastattua teollisuuskonttia. Olin lastattu täyteen rakkautta ja katkeria kyyneliä rakkauttani kohtaan. Suuri rakkauteni oli jo ollut kaksi viikkoa Unkarissa ennen kuin minä tulin Euroopan läpi hänen luokseen. Olin siitä nyreä, sillä Rakkaallani oli etulyöntiasema ja niin hän sitä Unkarin-kokemustaan käyttikin. Luin salaa hänen matkapäiväkirjansa myöhemmin.

Niinpä hän tiesi Unkarissa kaikesta kaiken ja vieläkin enemmän. Matkan loppuhuipennus oli Unicum-pullon särkyminen repussani, johon olin tunkenut myös passini. Passiini jäi ikuisiksi ajoiksi Unicum-juomarantu ja se haisi. Unicum google-kääntäjän mukaan tarkoittaa vain.1990-luvun opportunistiseen uraohjusrakkaastani en voinut sanoa näin: "Vain minä rakastan sinua!" Eikä hän voinut sanoa minulle näin: "Minä rakastan vain sinua!"

(No, itse asiassa ei toiminut toisinkaanpäin vain-fraasi.) Minulla oli omat kostokeinoni ja -mieheni! Minun olin niin vaikea huomata lyyristä punikin pojan poikaa sen kaikkitietävän ja kaikkiosaavan itseäni juuri sopivasti vanhemman ja kokeneemman kilpailijani sisältä (no, meillä oli urakilpailukin varmaan, jonka minä hävisin heti kättelyssä jouduttuani Itä-Savoon Savonlinnaan kesätoimittajaksi tekemään juttuja Marttojen kesäpäivien juhlapuhujan puheesta.)

Voi, minulla olisi niin paljon muistoja Suomen valtamedian (perseellään!) istuvista (nimenomaan!) toimittajista. Niitä haluaisin jakaa kanssanne! En ole teille vielä kertonutkaan, että jälkeenpäin monia vuosikymmeniä myöhemmin, aina kun kuulin Kirsi Eklundin äänen radiosta, käänsin kanavanuppia nopeammin kuin DDR-läiset kuullessaan kirjainuyhdistelmän URB.....

Tulkoon tuokin muisto nyt tässä! Meillä oli tämän rakkauden julman valtikan haltijan kanssa kotona seinällä Kirsi Eklundin taidokas piirros. Se oli siinä seinällä jo ennen kuin muutin kotiini, koska se ei tarkalleen ottaen ollut kotini, se oli Hänen Kotinsa, johon minä tunkeuduin häikäilemättömästi. Ja sinne se piirros jäi. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, sillä kerran suuren draama-queen-kohtauksen vallassa poltin piirroksesta yhden kulman.

Se oli rakkauteni sinetti. Nimittäin se poltettu piirroksen kulma. Olin raivoissani, sillä Kirsi Eklund oli hyvä piirtäjä (minäkin olisin halunnut Hänen huomaavan minun olevan Hyvän Piirtäjän). Lisäksi Kirsi Eklund ymmärsi musiikista (kyllä varmaan niin, sillä oli Ylen musiikkitoimittaja (TIP-lähetyksen, jossa Suuri Rakkauteni Julma ValtaMies oli edellisenä kesänä (1986) toimittajana) ja hän osasi sulavasti Portugalia ja taisi koko maan, jonka olisi lahjoittanut Rakkauteni Suurelle Julmavaltiaalle, kun tämä matkasi sinne Perkeleen Portugaliin tämän tumman, vakavan ja älykkään (kaikkea sitä, mitä minä en ollut) luokse.Minä taisin samaan aikaan matkata Oilin kanssa Amsterdamiin ja HAHAA bylsiä siellä hasispäissäni portugalilaista pitkämustatukkaa!!!! Nyt muistankin tämän. Eihän se nyt niin kamalan synkkää ollutkaan se, että Rakkauteni Julma Valtiomies matkusti Lissaboniin ja minä tyttölöijen kanssa Amsterdamiin.

Damissa muistaakseni tapasimme Ilomantsin Ryyni-Riitan, joka myös oli interreilillä ja kirjoittaa nykyään Maaseudun Tulevaisuuteen.

Mutta nyt pitää alkaa laatia laskuja. Päätän kertomukseni entisestä elämästäni täällä täten tähän. Aurinkokin paistaa ja aviomies kävi kääntymässä työmaapalaverin jälkeen rientääkseen luotani jälleen työmaapalaveriin toiseen maakuntaan. Laskut tehtyäni lähden hiihtämään ja lenkin jälkeen luen taas Don Quijotea. Olen aivan ihastuksissani kirjailija Miguel de Cervantesin irvuiluvuuteen!

Ystävänne ikuisesti Pia"

Viemäritotta

Tilasin Tampereelta kalliiseen hintaan Timo Harakan Viemärirotan. Kirjan hinta olisi ollut jossain persuantikvariaatissa huomattavasti halvempi, suorastaan puoli-ilmainen, mutta arvostan kuitekin Harakkaa. Hän on oman ikäluokkani sielun syvyyksien tulkki. Joku voisi tässä kohtaa ulvahtaa, niin mitkävitunsyvyydet, sillä eilen arvelin, että selviydyn elämästä aika paljon sillä, että minulla niitä syvyyksiä ei ole, paniikkihäiriökin parantui kesällä 1990, kun minulle kerrottiin, että paniikkiohtaus on eri asia kuin sydänkohtaus. Sanoin, että aijaa ja asia oli sillä selvä.

Harakan Viemärirotta sisälsi kuvauksen normi- ja mainstreamvihreiden puoluekokouksesta, jossa brutaalit ja vihaiseksi käyneet maalaisvihreät vaihtoivat urbaanikus´pääsinivihreiden suosikki Tuija Bambi-Braxin vanhaan ja kolkkoon taistolaiseen Satu Hassiin. Satu Hassilla oli tapauksesta kuvaus naisten kirjoitusantologiassa Naisen 7 elämää. Jostain syystä en ole halunnut panna naiskirjoituskokoelmakirjaa kiertoon, vaikkeivät tekstit mielestäni niin kummosia olleet.

Olen ajatellut, että palaan Hassin kirjoitukseen vielä. Joskus kohta palaankin, kunhan saan oman Viemärirottani.

Osmo Soininvaara, joka on eittämättä kylmä uusliberaali, kuten Timo Harakka Viemärirotassaan kevyehkösti heittää, kirjoittaa Suomen Kuvalehden uusimmassa numerossa (tai uusimmassa, jonka Mehtosen Reetta on minulle toimittanut, SK 20.1.2017 3/2017 s. 16.17) asiaa työllisyydestä ja työttömyydestä.

Minä ainakin voisin ruveta luovan luokan käyttämän työvoiman uusintajaksi ja vaikka varpaanvälien lampaanvilloittajaksi, jos saisin siitä asiaankuuluvan korvauksen.

Nythän on niin ja kuten Suomen Kuvalehti on toissa vuonna kirjoittanut; Luova luokka asuu tulevaisuudessa Suomen Metropoleissa omissa pikku yksiöissään yksin ja työlleen omistautuen. Luova luokka luo meille sirkushuvit, esimerkiksi tietokonepelit ja muut sen sellaiset kerskakulutushyödykkeet, joita ei kukaan oikeastaan tarvitse, mutta joita kapitalismi tarvitsee ts. pääoman omistajat kierrättääkseen pääomaa toistensa taskusta toistensa taskuihin.

Me muut joudumme vaihtamaan villaeristeet luovan luokan korkokengissä sienettyneiden varpaiden väleihin. Kyllä käy, kunhan ei tarvitse isovarpaiden väliin antaa aviomiestä villoja vaihtamaan.

Siinä samallahan elonkehä varmasti pilaantuu, mutta niinpä nämä pääoman omistajat voivat laukaista itsensä huipputeknologisilla sukkuloilla ulkoavaruuteen Suomestakin, jos Grönlannin jäätiköiden sulaminen aiheuttaa vedenpaisumuksen tai jotain. Siinä vaiheessa, kun Luovan Luokan ja pääoman omistajat ovat laukaisseet itsensä kuuta kiertävälle radalle, panen minä käteni ristiin rinnoilleni ja sanon: "Hallelujah, päästiinpä vihdoin noista!"

Samaa mieltä olen sekä Timo Harakan Viemärirotan ja Soininvaarankin kanssa siitä, että tavaratuotanto on mennyt jäädäkseen halpamaihin ja muuttaa halpamaista vieläkin halvempiin maihin. Sitä vain en ymmärrä, miksi Tytti Tuppurainenkin näyttää hamuavan tuloeroja. Ja vielä aika aivottomasti. Jos minä olisin demarinainen, puhuisin mieluummin julkisista palveluista kuin julistaisin pitkin turuja ja toreja ääliön tavoin, kuinka demarit hyväksyvät markkinatalouden, ou jee, jee.

Luova Luokka voisi maksaa tuloistaan enemmän veroa ja pääoman omistajat voisivat maksaa omistuksistaan enemmän veroa, kuten Harakkakin on huomannut, eikä rahaa saisi tehdä enää rahalla (vivuttamalla).

Näin meillä olisi verotuloja, joilla voisimme kustantaa julkisia palveluita, eikä olisi niin kuin nyt on, jolloin olemattomilla verotuloilla, jotka koetetaan ottaa jo valmiiksi köyhien kukkarosta, kustannetaan ylikansallisten firmojen veroparasiittivoittoja. Olen valmis hyväksymään kotimaiset ja paikalliset hallinnollisesti suvereenit pikku yritykset, kuten vaikkapa Lapinlahden Virkku Oy:n, vaikkakaan pieni taloudellinen kituminen jonkin aikaa ei tekisi näille ollenkaan pahaa. Niinhän me muutkin yrittäjät joudumme aika ajoin kitumaan!

Tai sitten Virkun yrittäjärouva pitäisi velvoittaa järjestämään talkoopohjalta Lapinlahden päihdetyö. On hänellä varaa yksi päihdetyöukkko pääomatuloillaan, jotka kiskoo Lapinlahden ja lähikuntien verovaroista sekä hoidettavien erilaisten tukien nyysimisestä, elättää! (Ai niin tosiaan, niinhän taitaakin jo tapahtua, mutta voisi tehdä sen hiljaa ja mukisematta. Ai niin, niinhän hän tekeekin jo.)

Soininvaara kirjoituksessaan oli valmis hyväksymään pienet palkat (tulonsiirroilla täydennettynä) massatyöttömyyden vastapainona. Olen samaa mieltä ja arvelen, että Kelan blondipääjohtaja Ellimellikaramelli Mikävittusesukuniminytoliaaltonenkin on. Soininvaara viittasi myös Timo Harakkaan ja kirjoitti, että Harakalla edes on yritystä johonkin uuteen vasemmistolaiseen ajatteluun, mutta. Soininvaara tuumasi, että saas nähdä, miten poijjan käy.

Soininvaara käytti sanaa äijä, mutta mielestäni Poika käy Harakalle paremmin. Vähän poikamainen kun on.