Bashoo: Alati matkalla mainittu tässä merkinnässä

kuten Anja Erämajankin, Susinukke Kosola, Esko Karppanen taasen, Hannu Taanila vähäsen ja Mikael Jungner myös

Huono perjantai

pe 13.1.2017

Ainoa hyvä asia tässä päivässä on, että Jehovan todistajasisaret tulevat iltapäivällä. Oli huono yö. En saanut unta ja kun sain, tuli kissantassusta naamaan. Birgitta halusi ruokaa kello neljä aamulla! Sen jälkeen en saanut enää unta kuin sen jälkeen, kun Matti oli karauttanut työmiesnaisen kanssa meidän pihasta työmaalle. Nyt istun tässä keittiön pöydän ääressä ja mietin, että pitäisi lukea Kuningas Oidipus huomiseksi loppuun.

Kuningas Oidipus eittämättä kuuluu länsimaisen sivistyksen ja myyttien purun kanoniin, mutta minusta klassinen runomitta kuulostaa aivan tältä: Hörönlörönlörönlööö. Kun nyt maistoin viimeisimmästä Tiedonantajasta näytekappaleen turkulais-venäläisen kiljupunkkarin Susinukke Kosolan lyriikasta, aivoni eivät vain ota vastaan kuksametriä. Vai heksametrikö se nyt oli?

Kopioin tähän Susinukke Kosolan runon Olemassaolon ehdontäyttämättömistä.

tämä taivaankappale on surullisen pellen nenä
jonka päällä Pochahontas laulaa metsän hengistä ko-
lonialistille
ja surumielienen hymy leviää taivaalle kuin Linnun-
rata
kun liipaisin naksahtaa kiväärin piipun juuressa
koska maailma perustuu tositapahtumiin

tämä taivaankappale on keskuspankin kiertoradal-
ta eksynyt
ministerin superpallo
jonka gravitaatiota Dumbo ei voita
ja kuu verhoaa kasvonsa pilvistä tehdyin peitoin
kun eläintentäyttäjä viimeistelee ommeltaan

tämä taivaankappale on ristitty maapalloksi
kielen syntymässä kuin
vasta sen kautta olisi syntynyt ikuisuus
sen paino sydänkammioidemme mausoleumeissa

jonka muistamme vasta vaa´alla
liian raskaana painona lihaskudosten kantaa

tämä taivaankappale on hassu paikka
juuri niin kuin olemme sen päättäneet
muistan siellä tallustaneet satuolennot
jotka jättivät sydämet kantamaan yksin
uuden tarinan painoa

näin niiden lähdön, ne
solmiutuivat jätteenpolttolaitoksen savuun kuin me-
rilevään,
haukkuivat taivaaseemme,
ja tulivat Boeingin potkurin syömäksi
ja siksi tiedän
tämän taivaankappaleen olevan satujen hylkäämä
maa
eikä täällä ole ketään jota kannattaa kumartaa

koska kaikki mikä perustuu tositapahtumiin
on vain sitkeämpää valhetta

valtaisin Walt Disneyn linnan ellei
se olisi tekijänoikeussuojattu

(Susinukke Kosola Avaruuskissojen leikkikalu - tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2016)

Olen aina tuntenut oloni niin olemassaolonehdontäyttämättömäksi, että pidän runosta kovin. Lohdutan tässä itseäni myös japanilaisen japanilaisen haikurunoilijan Bashoon Alati matkalla - kertomuksia, päiväkirjoja, runoja -teoksen avausrunolla:

kirppuja, täitä
tyynyni vieressä
hevonen pissaa

Runo on kuin meiltä yläkerrasta viime yönä:

hikeä, syylävoidetta
pääni päällä
kissa raapii

Arvostamaltani nuorelta naiselta sain vinkin runoilija Anja Erämaahan. Hänen uusimmassa runokokoelmassaan Ehkä liioittelen vähän saattaisi olla jotain minullekin: Erämaja kuulema kertoo, miltä tuntuu, kun ”Koti on tyhjä” ja on ”seistävä aikuisen lapsen ovella”. Ennen joulua olin Marian vieraana Validiassa Järvenpäässä. Meidän kummankin positio (jee, nappasin tämän kirjallisuustermistöstä, jota koettelen suuhuni) on nyt peruuttamattomasti muuttunut. Minä olin vieras ja Maria omalla lautasellaan!

Arvostamani nuori nainen jätti Tankkien kesän kesken. Kuulemani mukaan se vaikutti liian laskelmoidulta kamalta. Minä ostin Tankkien kesän Lapinlahden S-marketista, jonne on hiipinyt verrattaen hyvä kirjallisuusvalikoima. Ajattelin, että jaksaisin kirjaa sen Kuopio-ulottuvuuden takia. Vähän kait se on tai toivoisin olevan niin kuin Rissasen perhe, joka Kuopion kaupunginteatterin näyttämöltä kolahti pieneen Annaan joskus viitisen vuotta sitten. En ehkä lue Kähköstä enää koskaan.

Sirpa Kähköseen minulla on ambivalentti asenne. Kun Anna oli aivan pieni, Maria vuotta vanhempana - pienenä keskosena vielä pienempi - ja asuimme Niiralan Kulman halvimmassa kerrostalossa - se sijaitsi Riistavedellä -, aloitin Kähkösen Lakanasiipiä. Koska elämäni siitä eteenpäin tuntui kahdenkymmenen vuoden ajan koostuvan pelkästä pepunpesusta, lakanapyykistä, likaisista astioista ja yleisestä perheraatamisesta, ahdistuin heti Lakanasiipien ensi sivuilla.

Kirjassa päähenkilö vain pesi pyykkiä. Ihan kamalaa. Tuntui, etten saanut happea. Vaihdoin heti kiinalais-amerikkalaiseen Amy Tanniin ja Keittiöjumalan vaimoon ja vähän ajan päästä luin Carol Shieldisn Kivipäiväkirjat. Ilmeisesti tämä kohta Kivipäiväkirjoista kolahti:

"Eristyneenä kotiinsa kuten naiset siihen aikaan, Mercy suunnittelee tarjoavansa (miehelleen) kylmää suolalihaa kotitekoisella pikkelssillä höystettynä, kuoriperunoita, kuppikaupalla makeaa teetä ja lopuksi hienoa vanukasta. Äkkiä hän kuitenkin…tuntee olevansa todella syvässä haudassa ikään kuin hän, Mercy Goodwill, olisi pelkkä veren tykytys oman lihansa holvissa, leveissä kasvoissaan, paksussa taikinaniskassaan, suurissa riippurinnoissaan ja vankassa vatsanmöhkäleessään."

En vielä silloin tiennyt, kun Anna ja Maria olivat vauvoja, että olin tehnyt lapseni äitini inkarnaation kanssa. Minä ahdistuin töiden paljoudesta ja vääntelin käsiäni, tursusin maitoa, vatsalihakseni, jos niitä koskaan oli ollutkaan, olivat keisarinleikatut kaksi kertaa vuoden sisällä, naamani muistutti kuuta kraatereineen, luin kirjoja enemmän kuin koskaan ja lasten isä raatoi kuin keittiöorja.

Samaa haudassa olon kauhua tunnen edelleen ajoittain Lapinlahdella. En osaa olla Lapinlahden keskiluokan kanssa. Ei ole mitään sanottavaa. Ja aviomieskin toivoisi, että pysyisin ikuisesti kaapissa enkä ottaisi kontaktia ulkomaailmaan edes somen tai blogin välityksellä. Aviomies toivoisi, että hänellä olisi sellainen ihan tavallinen kotivaimo, joka tiskaisi kiitollisena, kasvattaisi itselleen ne idiootit lakanasiivet ja iltaisin asettuisi hänen jalkojensa juureen ihailevin katsein. Olisi nuori ja hedelmällinen ja pienirintainen - eikä minulla varmaan saisi kasvaa rintakarvaa - samalla kuitenkin aikuisen kypsä ja lempeän mummomainen.

Ymmärrän häntä. Olen aviovaimoksi kovin nolo enkä mitään noista. Koska olen nolo ja jopa epäreilu riivinrauta aviovaimoksi, kirjoitan.

Nyt asiaan

Lakkaan yht´äkkiä ruikuttamasta. Aviomies on hyvä, kun se ei mätä turpaan eikä istu kapakoissa. Menen kirjoituksessani asiaan:

Vieläkin vaivaa Esko Karppasen Unohduksen tällä puolen. Ehkä se ei olekaan esseekokoelma ja Vartijan kriitikko Lasse Who Koskela veti turhaan herneen nenään. Ehkä Koskela arvosteli Karppasen teosta väärin perustein. Ja sitä paitsi, mitä on essee? Kirjailija Tommi Melender on blogissaan, jota en ole lukenut kuukausimääriin, koska en vain ole ehtinyt, viittaa esseekirjoittamisen isään ranskalaiseen terävännäköiseen heppuun Montaigneen. Montaignen esseekokoelman pari osaa lainasin kirjastosta, mutta en saanut siitä mahtumaan mitään kirjallisuusopintojeni länsimaisen kirjallisuuden lopputehtävään, koska se oli muutenkin jo liian pitkä.

Montaignen esseitä ehdin lukea. Essee kaiketi tarkoittaa ranskaksi yritelmää ja Montaigne yritelmissään mielestäni lähinnä vittuilee älykkäästi. Ilman Montaignea en tietäisi, että hereetikot ekumeenisten kirkolliskokousten aikana, ennen ja jälkeen saivat maksaa väärin ajattelustaan usein hengellään. Ihan kiva.

Esko Karppasen kirjoitukset ovat mielestäni kaunokirjoitusta. Hänen tekstinsä Neitsyt Marian immenkalvosta lipuu kuin enkelin siiven kärki. Kosketus on kevyt ja samaan aikaan syvä. Ainakin kaksi metriä.

En muuten ole saanut kutsua kirjoittaa Tiedonantajaan mitään ainakaan puoleen vuoteen. Ehkä olen sinnekin jotain liikaa. Ja mihinhän koko päätoimittaja Marko Korvela on hävinnyt? Olisi taas paljon asiaa. Vaikka Hannu Taanilan peniksestä Pentti Saarikosken kääntäjän päiväkirjassa tai demarinuorten orgioista.

Kehotin Ärräpäitä etsimään käsiinsä tammikuun Hesarin Kuukausiliitteen ja sieltä toisiksi viimeisen sivun sarjakuvan Ajatushautomo. Ajatushautomossa Mikael Jungner ehdotti Suomi 2017 next 100 years -tilaisuudessa, että suomen kielessä pitäisi luopua taivutusmuodoista. Nauroin hervottomasti, sillä myös sarjakuvan käsikirjoittaja oli ilmeisesti pannut merkille, että juuri Mikael Jungner on tyhjän uusliberaalipuheen notkein ja vikkelin taitaja.

Kävin ennen lukemassa Jungnerin blogia ihan läpällä. Kikatin usein niin, että pissat meinasivat valua tenaani. Toissa kesänä luin Jungnerin omaelämäkerran, joka oli joiltain kohdin niin yllättävä, etten osannut sanoa siitä blogissani juuri mitään. Ärräpäihin kirjoitin Jungner-aiheesta seuraavaa:

"Ja Jungnerin omaelämäkerran luin toissa kesänä. Muistan siitä oikeastaan vain kuvauksen demarinuorten orgioista, johon Jungner ei käsittääkseni osallistunut. Siis oikeasti demariNUORET ja ORGIAT. Luitte aivan oikein. Hierokaa silmiänne epäuskoiset ja lukekaa uudelleen. Niin minäkin tein sitä kohtaa ihmetellessä. Hm. Niin. Onkos se Jungner enää kansanedustajakaan? Vaiko tosiaan kökkömusta, kuten syntymäpäiväsangarimme uumoili. Juhana Vartiainen on löytänyt henkisen kotinsa sieltä kökkäreiden joukosta, mutta Jungnerista ei oo kuulunt pitkilleen mitään."

Facebookissa joku mainosti aivan mainiota sessiota Tampereella.