Je suis Jori Juhani Lasonen

Koira, avioliitto ja yhteiskunta

ti 21.2.2017

Eilen kirjoitin Imatrasta - siitä, miten minulla on jotenkin helmiäishohtoinen käsitys synnyinkaupungistani. Tottahan tiedostan sen, että moni aboriginaali-imatralaisista vastustaa venäläisiä ja pelkää venäläisten omistavan kohta kaikki Saimaan rannat. Minä siihen sanon, että siitä vain, jos kerta suomalaisia eivät kaakonkulmat kiinnosta.

Oma pikku venäläisnarttuni oli aivan taivaassa, kun pääsi hipelöimään 1 600 euroa maksavia kieltämättä hauskan näköisiä kelsiturkkeja imatralaisessa naistenvaateliikkeessä. Sanoin muruselleni, että älä kuvittelekaan tuollaisen elintason saavuttavasi ilman, että nait jonkun entisen neukkukommarin pojan pojan, jonka isä on ylikansallistanut yhdessä yössä neuvostokansan omaisuuden omalle pankkitililleen Sveitsiin.

Ja senkin vielä taisin kertoa lapselleni kovaäänisesti, että mitään pitkä- tai rastatukkaista runopoikaa korviksineen et tähän taloon tuo! Tai no, jos totta puhutaan, näytin Annelle muutama viikko sitten Tiedonantajan numeroa, jossa oli suomalais-venäläisen runoilijan Susinukke Kosolan, Daniil Kozlovin, kuva ja haastattelu.

Minä ihan varoittavana esimerkkinä, että ei tällaista poikaystävää sitten....

Sitä paitsi siinähän olisi suomalaisille töitä, kun pääsisivät superrikkaiden venäläisten henkilökohtaisiksi palvelijoiksi. Ei hassumpaa, voisin itsekin lähteä Imatralle jonkun venäläisen asiainhoitajaksi. Esimerkiksi lapinlahtelaislähtöisen rakennusmestarin Rauno Rastiolan elämä venäläisten Tahko-bulvaanina hypervarakkaiden venäläisten etsiessä talvilomakiinteistöihinsä kultapäällysteisiä hanoja ja saunanlauteita, ei ole ollut ollenkaan huono. Haastattelin joskus ammoin Rastiolaa Yrityskuvalehteen ja se, mitä mies teki, kuulosti äärimmäisen kiinnostavalta.

Ymmärsin näin, että venäläiset superrikkaat eivät ainakaan olisi pihejä asiakkaita.

Mietin viime yönä myös sitä, mikä sai imatralaisampujan keskellä yötä ajamaan ravintolan eteen ja teloittamaan kolme kapakasta ulos tullutta naista, jolla ei ollut mitään tekemistä sen enempää ampujan kuin hänen pahan olonsa kanssa. Naiset ammuttiin juuri sen raflan eteen, jossa Matin ja tyttöjen kanssa söimme varhaislounasta ennen Pietariin lähtöä kolme kesää sitten, kun Leonidin kuolemasta oli kulunut vuosi, ja me olimme nukkuneet loppuyön seikkailuhenkisesti UKI-pakussa Imatran rautatiesillan alla olevassa parkissa.

Oivalsin jotain suomalaistenkin tuntemasta epämääräisestä kollektiivisesta vihasta, kun luin aamupytyllä istuissani ja uuden koiran tuhinaa vessan oven toisella puolella kuunnellessani kirjasta Pysy lujana - elämä ilman self-helpiä. Suomalaiset Rajat kiinni -vihapuhujat, Imatran ampujat ja myös minä - me tunnemme samaa sisäistä vihaa kuin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen iskeneet teloittajat.

Meille on syötetty 1970-luvun lopusta lähtien järjestelmällisesti uusliberalistista paskaa ja käsketty ajattelemaan positiivisesti. Seurauksena on syvällä kytevä tyytymättömyys (Sven Brinkmann Pysy lujana - elämä ilman self-helpiä s. 43).

Meille on jankutettu monia vuosikymmeniä, että kaikki on naminamia ja niin saatanan kokoomusfantastista. Eikä ole. Yli puolet suomalaisista kokee, että työpaikoilla heiltä vaaditaan liikaa. Moni suomalainen istuu kotona sen takia, että oikeasti työpaikoilla vaaditaan liikaa. Sen vuoksi minä en olekaan työpaikalla. Teen työtä kotonani. Voin olla täällä tietokoneen ääressä ihan niin hapan ja kärttyinen ja vittuuntunut pihiin Luovaan Luokkaan, joka märisee siitä, että tuulenkestävä aita pihassa ei ole esteettinen elämys.

Täältä saan kaikessa rauhassa vastailla sähköpostilla, että tuulenkestävän aidan esteettistä tai epäesteettistä olemusta pääsen tarkastelemaan vasta keväällä 2017, jolloin olen suorittanut estetiikan ja taiteen teorian perusteet. Kohta voisinkin vastata estetiikan perusteet läpikäyneenä perusteellisemmin siitä pirun reklamoidusta piha-aidasta.

Kaukolainasin nimittäin ympäristöestetiikan oppikirjan Alligaattorin hymy. Alligaattorin hymyä hymyten ja krokotiilin kyyneleitä vuodattaen voisin asiakkaalle nyt vastata, että sitä saa, mitä halvalla rautakaupasta tilaa ja puoli-ilmaiseksi pihalleen asennuttaa. Sitä paitsi aita on käsitetaidetta. Se on suomalaisen hikisen ja ikuisesti köyhän rakennustyöläisen siihen vitun uusrikkaan pihaan rakennustelineen osalla pulttaama ja jos ei tyydytä, telineen osan, joka sekin on aivan helvetin kallis ja sinne pihaan ilmaiseksi annettu, voi työntää söpöön ja ruusun terälehtiä ilmoille työntävään ylemmän keskiluokan anusaukkkoonsa.

No niin. Suomalainen viha purkautuu milloin mökkirajanaapurin surmaamisena, milloin nuorten mopoauton päälle ajamisena, milloin minäkin täysin hallitsemattomana purkauksena: Äärioikeisto Suomessa -kirjan tilaisuudessa puukottamisena, vasemmistoanarkistin potkaisemisena hengiltä, kouluampumisina.

Me elämme sisällissodassa jo nyt.

On hyvä, että minulla on uusi koira. Koiraan kanavoituu kanavoituu paljon. Kuten huomaatte Markku Soikkelin koira-artikkeli uusimmassa Kulttuurivihkoissa vaivaa minua vieläkin. Soikkeli otti kolumninsa lopussa avuksi kirjallisuudentutkijat Marjorie Garberin ja Marc Shellin. (Markku Soikkeli kolumni Koira on rakkaus helvetistä s. 67 Kulttuurivihkot)

Soikkelin lainauksessa Marc Shell sanoo, että katolisena aikana ei pidetty sopivana antaa kotikoirille nimiä ja pitää niitä perheenjäseninä. Vasta protestantit keksivät kesykoiran symboliarvon olentona. Se osoittaa rajat perheen ja muun yhteisön välillä (ajattelin, että aidataan meidän koko piha ja pidetään kaukasiankoiraa pihassa irti, eivätpä pääse kynäkauppiaat ja muut asiattomat ovelle). Koira on myös raja ihmisen ja muun eläinkunnan välillä (Kasper Pyry ajaa kissat sohvien alle näkymättömiin, kuulumattomiin ja hajuttomiin, ne eivät uskalla hädissään edes kusta siellä, oikeasti tähän on keksittävä jokin ratkaisu, mutta eipä minulta nyt puutu epämiellyttäviä ongelmia, joita pohtia.)

Marjorie Garber Soikkelin siteeraamana kirjoittaa, että naisen ja miehen koetaan kohdistavan toisiinsa liian suuria odotuksia. Kasper Pyryä Matti perusteli sillä, että vanhenevan vaimon oli saatava itselleen vauva, kun lapset ovat lähdössä kotoa. Totta. Kasper Pyry on paljon lapsellisempi kuin sen rajapaperit antaisivat ymmärtää. Se taitaa vielä kasvaakin pituutta ja korkeutta. Minulla ei ollut koskaan poikaa. Kesällä 2013 kuollut Miro ei ollutkaan ainoa koirapoikani.

Kasper Pyry antaa vanhenevalle vaimolle, joka ei enää oikein kelpaa, paljon huomiota, mitä pitkässä avioliitossa ei voi aviomieheltä odottaa. Se kulkee perässäni kodinhoitohuoneeseen, vessan oven eteen, tulisi vessaankin, ellei vessa olisi niin pieni. Hoksasin koiran merkityksen, kun tulimme pariterapiasta ja saimme kotitehtäväksi miettiä, mitä toisiltamme haluamme tai toivomme. Minun pahin pelkoni on, että aviomieheni ei halua tai toivo minulta mitään. Tai toivoo ainoastaan, että jätän hänet rauhaan.

Minulla on nyt koira, joka halaa minua koiran tavalla viidentoista minuutin välein. On minulla kyllä kissakin, joka ennen tätä uutta koiraa herätti minut kello viisi nuolemalla suupieliäni. Kissa tai koira ei tee niin romanttisesta rakkauden tunteesta, vaan koettaa mahdollisimman selkeästi kertoa olevansa domestikoitunut lemmikki ja haluavansa aamupalansa juuri nyt.

Koska minulla on nyt koira, en kulje ympäriinsä etsien huomiota tai halausta. En myöskään ehkä suunnittele kenenkään kusipään ampumista raivonpuuskissani. Koetan suhtautua vallitsevaan hegemonialliseen tilanteeseen raamatullisen henkeen: kokoomuslaiset ovat aina keskellämme. (Olettehan kuulllet sen Matteuksen evankeliumista porvarien väärin vääntelevän hokeman: Köyhät ovat aina keskuudessamme....)