Kuinka varastetaan pöydästä ruokaa
niin, että sitä ei kukaan huomaa...

ma 20.2.2017

Pyry Kasper dyykkaa roskikset ja on kaksi kertaa käynyt nappaamassa ruokapöydästä herkkuja. Onhan hän löytökoira, jonka tulee hankkia ruokansa viekkaudella ja vähän ilmeisesti vääryydelläkin. Eilen aamuinen varkaus oli taidokas. Pyry oli muina munkkeina Marian aamiaispuuroseurana ja sitten hips, hips hivutti järeän kuononsa pöydän reunan päälle ja tarttui äärimmäisen pienestä kulmasta Oivariini-voideltuun patonginpalaseen.

Jostain syystä edelliseen kappaleeseen tuli persoonapronomini hän. En korjaa sitä se-pronominiksi. Mietin, miksi yht´äkkiä olen alkanut kirjoittaa koirista hän.

Varkaustoimitus oli niin hienovarainen ja täynnä kömpelön sekä isokokoisen koiran käsittämätöntä akrobatiaa, että en sanonut mitään. Tuijotin vain ällistyneenä. Joillain kaukasiankoirasivuilla sanotaankin, että kaukaasit osaavat liikkua äänettömästi kuin kissa.

Se on totta. Todella ällistyttävää, sillä juuri nyt koirasta kuuluu tuhajava ääni, joka kaikuu talon toiseen päähän. Miten se saakin itsensä niin hiljaiseksi, kun on varkaissa?

Edelliseen kappaleeseen tuli se-pronomini. Antaa sen nyt olla siinä. En olekaan alkanut johdonmukaisesti kirjoittaa koirista hän. Edellä hän-pronomini merkitsee jotain. Ehkä Kasper Pyryn persoonallista tapaa olla koira. Hän ei merkintäni ensimmäisessä kappaleessa ollut se.

Luen ohessa Terry Eagletonin teosta Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus. Baudelairin Pahan kukat sain kahlattua eilen illalla. Urakka ei ollut niin mittava kuin luulin. Decamerone on tähän mennessä ollut työläin. Totta minun tulee ennen lauantain nettilukupiiritenttiä tehdä joitain muistiinpanoja, mutta valitettavasti en ehdi Pahan kukkiin Marian hiihtoloman vuoksi kovin tarkoin perehtyä. Oli siellä ihan joitain kokonaisia runoja, jotka avautuivat minulle - pahaiselle ja yksioikoiselle kalikkaprosaistille.

Etenkin runo vanhoista ja koukkuisista naisista oli hellä. Lopun kommentaarit minun vielä tulee lukea myös ja varmaan ne vaikutuksen tehneet runot uudestaan.

Miksi ihmiset rakastavat koiria?

Maria kysyi otsa rypyssä heti perjantaina, kun Kasper Pyry kalusi hänen varpaitaan, tuliko taas meidän otettua liian haastava koira. Tuli varmasti. Pimu on borderin ja porokoiran risteytyspentu. Ihan liian herkkä meille. Kasper Pyryssä saattaa olla englannin vanhaa lammaskoiraa, sen voi päätellä otsatukasta ja leukaparrasta, takapään jyhkeyden perusteella siinä on kaukasiankoiraa ja kiharan karvan pehmeän huopuvuuden perusteella ehkä jotain isoa villakoiraa.

Kaukasianpaimenkoiran nimi on muutettu kaukasiankoiraksi sen vuoksi, että koira ei itse paimenna, kuten Pimu, vaan kaukaasi on paimenen koira. Kun se haluaa tukkia joltain tien tässä talossa, se vain asettuu poikkiteloin. Tästä et mene. Pitää kiertää jostain muusta ovesta tai luopua hankkeesta kokonaan. Tämän huomasin jo heti ensimmäisenä iltana. Kaukaasi ei halua käyttää hampaitaan. Kaukaasit on kehitetty ajamaan karhu, susi tai muu tunkeilija pois tontilta pelkällä massiivisella arvovallallaan.

Viime viikolla opetimme Matin kanssa Kasper Pyryä hiihtämään. Pimu kyllästyi touhuun ja pötki omille teilleen. Löytyi lopulta Ennan pihasta nukkumaanmenoaikaan. Oli haluamassa Ennan kissojen kanssa sisätiloihin. Kun teimme lähtöä Pimun karkuupaikalta kirkonkylälle, tapasimme naapuruston nuoren pyreneidenkoiran. Siitä voisi kysyä Kasper Pyrylle leikkikaveria. Pimu nimittäin ei jaksa moisen rohjakkeen kanssa leikkiä eikä Oskukaan oikein ymmärrä, miksi tyyppi tulee naaman eteen ja alkaa vouhottaa. Vanha kolli tuijottaa uutta koiraa aika ilmeettömästi ja uusi koira saa vähän ajan päästä hermoromahduksen.

Mulan Birgitta Kissanheimo vilahti äsken kodinhoitohuoneeseen. Toivottavasti Matti sai pikkukisun tänä aamuna ruokittua. Eilen sille ei kelvannut kuin pieni nokare pussiruokaa. Pyry Kasperille sen sijaan tähteet kelpasivat ja nuoli se vielä Oskunkin kupin. Kukaan tässä talossa ei muuten syö koirannappuloita, elleivät sitten kissa yöaikaan nälissään.

Kirjallisuustohtori Markku Soikkeli kirjoitti uusimmassa Kulttuurivihkoissa koiran omistamisesta. Soikkeli on perheineen niin ihastuttavan irti taviksen elämästä, että hänen kirjoituksiaan lukee kuin kansatieteellisiä kertomusia. Hän on Suuri Akateemikko Suomen kansan kummallisia tapoja ihmettelemässä. Ja hyvä niin, amen, amen, amen.

"Sikäli kun moottoripyörä tai metsästysase on itsenäisyyttään arvostavalle poikamiehelle hänen miehekkyytensä tunnusmerkki, samalla tavoin koira tai lapsi on sosiaalista verkkoa rakentavalle hänen egonsa airut tai identiteettilisuke." (Markku Soikkeli Koira on rakkaus helvetistä s. 67, Kulttuurivihkot 1/2017)

Tunnustan, että pidän Soikkelia melko lailla elämästä vieraantuneena. Hänen esseekokoelmansa Hyvästä on helppo pitää oli huikea ja avartava, luen hänen blogiaan sekä vaimonsa blogia säännöllisesti. Pariskunnalla on kuitenkin lapsi - eivät he täysin ideoiden maailmassa elä, lisäksi he kärsivät prekaarien epävarmasta elämästä - eikä kumpikaan ole epäselvä tai arka lyyrikko.

Sen sijaan Soikkelin scifi-teosta Läpinäkyvä kuolema en ole saanut kuin vähän alkuun. Vierastan scifiä yhtä paljon kuin runoja. Kunhan nyt saan tässä kirjallisuuden perusopinnoilla vähän rohkeutta kerättyä, ehkä tartun Läpinäkyvään kuolemaan. Sainhan minä Baudelairin dekadentit runotkin luettua.

Jos ymmärrän, mikä on dekadenssi, pitää nyt googlata, mikä on kadenssi. Kadenssi esiintyi artikkelikokoelmassa Strukturalismia, semiotiikkaa ja poetiikkaa. Sanoisinko, että hieman hämärähköksi minulle osa artikkeleista jäi ja Unkarin strukturalistit hyppäsin yli kokonaan, mutta eiköhän se minun kirjallisuusteoreettinen kurssitehtäväkin ala tässä vähitellen muotoutua. Pahin maailmankirjallisuuden taakka on jo takana. En nääntynytkään Homeroksen Kuningas Oidipukseen ja Pahan kukat sain kertaalleen luettua paljon ennen määräaikaa.

Kadenssi on tonaalisen musiikin lopukkeita. Mitä pirua? Luulin, että dekandenssi tarkoittaa aiheita, joita ranskalainen valokuvaaja Pascal Baes oli tallentamassa vuoden 1989 Budapestissa. Näissä kuvissa saattaa olla muuten Oili Orispää (os. Partanen):

http://2011.argosarts.org/media-library/agent/04e03b32266446809932224e9452113b

Ja minä olen erilaisina naisen ruumiinosina valokuvaaja Timo Kilpeläisen Gorilla-kuvissa. Toivottavasti niistä on joillekin vielä iloa. Toivottavasti rintani ilmestyvät joskus johonkin taidegalleriaan. Se olisi aika kova juttu näin, kun on joutunut elämään kohta viisitoista vuotta naivisti Mikko Valtosen maalauksessa Olmi loukossa eli masennus, jonka postinumero on 73100.

Niistä koirista

Markku Soikkelin vihamielisyyttä synnyinkaupunkiaan Kuopiota ja ilmeisen ärtyisää, hiljattain kuollutta työläisisäänsä kohtaan en lakkaa ihmettelemästä, no, en minäkään Kuopiosta nyt niin kovati pidä, mutta enhän minä olekaan syntynyt tai kasvanut siellä, sen sijaan Imatra saa aina jonkinlaisen tarunhohteisen ja vähän imelähkön sävyn kertomassani. Imatralla on paljon venäläisiä, siellä on Buttenhoffinkin kahvila ja imatralaiset lähtökohtaisesti ovat jonkinlaisia hyviksiä, jopa se onneton ja surkeutettu natsi, joka paukautti päiviltä Ylä-Vuoksen ja Etelä-Saimaan toimittajan sekä yhden netin perusteella kivantuntuisen demarin.

Puumalan kunnanjohtaja Matias Hildén ei muuten päässyt Imatran kaupunginjohtajaksi. Onneksi ei päässyt, sillä kaupungissa oli jotain demarikähmyilyä. Kait Hildén nyt kunnon kepuliini on. Puumala-lehden tulevaksi päätoimittajaksi ajateltu Kari Kauppinen kirjoitti Hildénin hakukuvioista hyvän jutun. Pointsit Kauppiselle, vaikka rakkaan lapsuuslehteni tulevaksi päätoimittajaksi äänestäisin Minna Riestolaa, pohjoisen tyttöä, joka on tehnyt graduunsa kirjallisuudesta. En nyt muista aihetta, mutta muistaakseni kopioin gradun ison tietokoneen kovalevylle ja meinasin sen joskus vielä lukea.

Ai niin ja se Elämäni Ensimmäinen Elämäni Suuri Rakkaus oli syntyisin Puumalasta (tai no, ehkä viides, eka oli Teijo Kuokkala, toinen oli Hannu Honkasalo, kolmas - kihlattuni - Markku Ahokas ja neljäs naapurin nuori insinööri Jaakko Halinen Puumalasta, oli pakko luetella nämä tässä ihan nimien kera, jotta olisivat itselläni jossain ylhäällä ja googlattavissa).

Vihamielisyys putkieristäjäisäänsä kohtaan näkyy negrologin lauseissa: "Urheilu ja kalastus olivat Pertti Soikkelin ainoat kiinnostuksen kohteet" ja "Häneltä jäi jälkeen vaimo ja yksi lapsi, joka kiipesi pois Kuopasta jo kauan sitten." Miten karu lapsuus Markku Soikkelilla on ollut Kuopion työläiskuopassa? (Ja minähän sitten en ole yhtään vihamielinen Lapinlahtea ja keskiluokkaa kohtaan - no juu.)

http://bitteinsaari.blogspot.fi/2016/10/pertti-soikkeli-1935-2016.html

Markku Soikkeli on tehnyt kirjallisuusväikkärinsä romansseista ja romanttisista kertomuksista. Se on varmaan hyvä ja mielenkiintoinen, sillä heppu ei ole vähimmässäkään määrin romanttinen ja tunteikas! Pikemmikin kliininen. Maria soittaa. Pitää aloittaa hiihtolomalaisen aamutyöt: pissalle, pukeminen, puuro ja sen jälkeen kytkentä tietokoneeseen.

Jatkan koira-aihetta Markku Soikkelin ja kirjallisuustutkija Marjorie Carberin näkökulmasta myöhemmin. Pitää kirjasta Strukturalismia, semiotiikkaa ja poetiikkaa pakata kopioitu pätkä Pahan kukkien runosta Le Chat (tiedättehän se halpasaippua - kissat, minun on ikävä lasteni varhaislapsuutta, jolloin olimme niin köyhiä, että käytimme jopa jättiläismäistä kissasaippuaa säästeliäästi) kopioida kirjallisuusystävättärelleni ja lähettää se taideterapiatuunatussa kirjekuoressa Oravakosken Maiharintielle.