Elämän tarkoitus

la 25.2.2017

Kohta on nettitenttilukupiirissä Baudelairin Pahan kukat. Istun Ilmajoen ABC:llä ja mietin, miten huonosti olen tähän valmistautunut. Ei voi mitään, pitää ajatella niin, että kun kanssaopiskelija-Raili on valmistellut power point -esityksen runokokoelmasta, on se vähän sama kuin minäkin olisin lukenut runot ajatuksella.

Muinoin 1800-luvulla, kuten Anna sanoi äidin nuoruudesta, kun opiskelimme Tampereen yliopistossa ja kävimme kaikkien elokuvakerhojen esitykset, joku kysyi minulta, olenko nähnyt jonkun kulttileffan. Sanoin, että juuri sitä en ole nähnyt, mutta Partasen Oili (nyk Orispää) on kyllä ehtinyt nähdä. Alkoi naurattaa; sehän on melkein sama kuin minäkin olisin.

Eilen illalla jaksoin katsoa Pressiklubin. Olisi pitänyt lukea Pahan kukkia. Ruben Stillerin jälkeistä Pressiklubia en kyllä katso. En kyllä. Ostin muuten äsken Ilmajoen murresanakirjan Marialle. Vai pitäisikö pitää se itse, kun lapsi puhuu jo sujuvaa ilmajokea? Jotta ymmärtäisin esikoistani. Muoree, issee.

Pressiklubissa nauratti, kun ohjaaja-multikyky-voimanainen Susanna Kuparinen sanoi, ettei jossain toimittajien kekkereissä Helsingissä halunnut pilata hyvää tunnelmaa. Tilaisuudessa oli ollut Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen. Pressiklubilaiset kysyivät ihmeissään, eikö ihan totta Susanna Kuparinen halunnut pilata tunnelmaa. Thih, Kuparinen ja Jari Hanska olivat Porin jatsien parempiosaisten klubilla pilaamassa muun muassa luikerodemari-Erkki Liikasen ja MTV:n Merja Ylä-Anttilan illallista.

Journalistikaksikko myös otti tallennetta siitä, kuinka lasten leikkivälineitä valmistavan yrityksen Lappset Oy:n hallituksen puheenjohtaja Johanna Ikäheimo sanoi Porin jatsikekkereillä jollain foorumilla: "Heikot, hitaat ja epärehelliset ei kuulu mun ympäristöön. Ne kuolee mun ympärille." (Pia Valkosen blogi 16.2.2015 otsikolla "Ne kuolee mun ympärille...")

Nähtyäni tallenteen Ylen nettidokkareissa tuli välitön näky. Lappset Oy:n varustamassa leikkipuistossa kasapäin heikkoja ja hitaita lapsia maahan lyyhistyneinä toppapuvut rutussa ja kuomakengät jaloista puoliksi irronneina. Ajatelkaapa!

Matti Apunen ammoin 1800-luvulla oli Tampereen yliopiston käytävillä näkymätön ja angstinen elokuvahahmo. En muista häntä koskaan nähneeni, mutta nimen muistan juuri elokuvajutuista. Jännittävää. Apunenko se on saanut kaikki silloiset Tampereella opiskelevat kalpeat weltschmertz-baudelaire-kopio-pojat ihailemaan Aki Kaurismäkeä ja ylistämään hänen aleksityymejä elokuviaan? En ole koskaan voinut sietää esimerkiksi Arvottomia.

Minusta ihmisvihainen minimalismi on nukuttavaa. Totta kai jouduin teeskentelemään, että niistä pidän, mutta tosiasiassa rakastin Wim Vendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaa. Siinä oli enkeleitä! Ja runo, jonka osaan saksaksi ulkoa vieläkin. Minä! Osaan! Runon! Ulkoa! Ja jumankekka, saksaksi!

Pressiklubin aiheena eilen oli itsesensuuri. Itsesensuurista muistaakseni puhuttiin toimittajaopinnoissa 1800-luvulla, mutten sen jälkeen ole toimittajaopiskelukavereiden kanssa asiasta juuri jutellut. Tai no, ei me toimittajaopiskelijat itsesensuurista Tillikassa puhuttu, mutta jossain oppikirjoissa siitä oli ja indoktrinaatiosta. Me oltiin toimittaja-amiskassa ja meitä kiinnostivat tuolloin lähinnä toiset toimittajaopiskelijat sekä isot sekä vielkin isommat tuopit. Voi Jeesus, miten autuaan tyhmä sitä oli!

Pahan kukkiin

Toki olen yhteen kertaan lukenut Baudelairin Pahan kukkia ja myös kokoelmat Masennus ja ihanne, Pariisin kuvia, Viini, Kapina ja Kuolemankin luin, mutta minulle kävi niin, että keskittyminen herpaantui aina runon ensimmäisen säkeen jälkeen.

Loppusäkeet joka runossa koin mössöksi. Ainoa runoilija, jonka töiden kanssa minulla ei käy niin, on Elmer Diktonius. Arvelen syynä olevan Diktoniuksen vaihtelevan rytmin. Baudelairin kanssa alkoi häiritä kielikuvien vyörytys. Runot söivät toisensa. En erottanut, milloin kokoelmassa vaihtuu kokonaisuus. Kaikki tuntuivat niin samalta.

Lakkaan nyt marisemasta.

Eilinen Pohjalaisen kriitikko Juhani joku B arveli, että Merete Mazzarella on kirjoittanut uusimman kirjansa Elämän tarkoitus terapiamielessä. Arvostelin jokunen aika sitten blogissani sitä, että Mazzarella elämäkerrallisissaan kirjoissaan ei sensuroi, mutta rajaa sopivasti. Alkoi ihan vitusti vituttaa. Rajaaminen. Kuulosti niin ylemmän keskiluokan touhulta, että vittujoo.

Elämän tarkoitus Ullan luettujen kirjojen perusteella tuntuu lupaavalta ja lupaan antaa anteeksi Mazzarellalle sen, että kuuluu itseoikeutetusti parempiosaisiin, jotka rajaavat elämänsä rahvaan rumalta katseelta. Ehkä rajaaminen teki sitten niin intensiiviseksi kohdan, jossa Mazzarella sanoo, että ei oikein tule toimeen amerikkalaisen miniänsä kanssa. En muista, missä kirjassa se oli, mutta kohta herätti kirja- ja terapiapuhetta kirjallisuusjulkisuudessa.

Naislukijat varmaankin kokivat vapauttavaksi sen, että kaikista ei tarvitse pitää edes superylemmän keskiluokan perheiden sisällä.

Elämän tarkoituksessa Mazzarella puhuu globalisaatiosta. Hän on siitä selkeästi hyötynyt. Myös kirjailija Saara Henriksson hehkutti, kuinka hän ja kaltaisensa ovat hyötyneet globalisaatiosta, vaikka eivät nyt aviomiehensä kanssa ihan niin kapitalismin nopealla kaistalla rahahuolineen olekaan.

http://margaretpenny.blogspot.fi/2016/11/globalisaatiosta-ja-trumpista.html

Ehkä kannattaisi pohtia termejä. Globalisaatio on jees, mutta globaalikapitalismi perseestä.