Frankenstein - uusi Prometheus

la 26.3.2017

Tänä aamuna kirjallisuusopiskelijoiden lukupiirissä Mary Shelleyn Frankenstein - uusi Prometheus, tadaa ja fanfaarit. Kirja oli hirveä, mutta lusin sen loppuun kuin tunnollinen kirjallisuuden perusopiskelija ainakin. En jaksa juuri nyt suhtautua siihen suopeasti edes siksi, että kirjan on kirjoittanut 18-19-vuotias älykköperheen tytär, joka omassakin elämässään käänteli sovinnaisuuksia omintakeisiin asentoihin.

Aloin nauraa höröttää, kun luin Merete Mazzarellan Sielun pimeän puolen ensimmäisen lauseen: "En olisi ikinä uskonut kirjoittavani kirjaa hirviöstä, en ole ikinä ollut vähääkään kiinnostunut hirviöistä, saati sitten koettanut perehtyä niihin - en ennen kuin eräänä kauniina päivänä jouduin Frankensteinin hirviön pauloihin."

Toki tiesin, että Mazzarellalla oli kirja Frankensteinin hirviöstä kertovasta romaanista, mutta olin sivuuttanut sen olan kohautuksella. Ei voisi vähempää kiinnostaa. En edes avannut kirjaa ja lukenut sen ensimmäistä lausetta. Edes sen vertaa kauhu ei kiinnostanut. Ilmeisesti sieluni pimeä puoli on niin pimeä. Minulla ei ole mitään kosketusta siihen. Unenikin ovat yksinkertaisia päiväjäänteitä tai toivekuvia, jännitteiden purkautumisiai ilman mitään symboliikkaa - semioottisesta tasosta puhumattakaan.

Maria pitää kohta herättää, vessattaa, pukea ja puurottaa, jotta ehdin lukupiiriin.

En joutunut hirviön pauloihin, mutta jollain lailla mielenkiintoinen se oli, sen voin myöntää. Mazzarella huomasi saman kuin minäkin. Tai siis! Panin ilokseni merkille, että kykenin jo kokeneen kirjallisuusketun, esikuvani, tavoin tunnistamaan Frankensteinin rakenteen. Omistamani pokkarikappaleen, joka ei todellakaan näytä laatukirjallisuudelta, tyhjille takasivuille tallensinkin, kuka kertoo, ja missä vaiheessa.

Mazzarella sanoo romaanin olevan kuin sarja kiinalaisia rasioita, se on kudelma tarinointa tarinoissa jotka osoittautuvat kaikki varoituksiksi. Pidin eniten ensimmäisestä rasiasta, joka ei oikeastaan liittynyt lainkaan koko romaaniin. Mary Shelleyn oli vain ympättävä romaaniin lukijan edustaja, tiedonhaluinen tutkimusmatkailija, Robert Walton, jolle Victor Frankenstein, hullu tiedemies, saa tarinansa kerrottua.

Tai oikeastaan ei minua kiinnostanut romaanissa yksiköön romaanihenkilö, Frankensteinin luoma olento ehkä vähän herätti myötätuntoa, minua kiinnosti Waltonin miljöö. Olinhan tukehtunut kaksi viikkoa Humisevassa harjussa. Rakastin Humisevaa harjua (ts. romaania), mutta Humisevassa harjussa (englantilaisessa maalaistalossa) ahdistuin niin, että henkeä salpasi.

Walton lähti Venäjälle. Hän etsi ensin sopivia ihmisiä ympärilleen Pietarista ja sen jälkeen Arkangelista. Kun heppu tuli miehistöineen laivalla napaseudun jäätikölle, oli kuin raikasta ilmaa olisi virrannut tännekin. Rakastan, rakastan pakkasta. Mitä kovempi pakkanen, sitä vähemmän minulla on kipuja.

Olen taitava itsesuggestiossa. Humisevaa harjua lukiessa olin kipeä. Kostea ilma ja painostava tunnelma sai niveleni huutamaan. Kun pieni Cathy ratsasti Minny-ponillaan tiehensä leikkien arabialaista kauppiasta ja kiipesi Haretonin kanssa läheislle vuorille, koin hilpeää vapautumisen tunnetta. En enää tuntenut kuristuvani.

Victor Frankensteinin jälkeen sivulta 108 alkaen puhuu olento, Mazzarella haluaa käyttää nimenomaan sanaa olento, sillä eihän Frankensteinin luomus ollut lähtökohtaisesti paha, kuten ei mielestäni kukaan tai mikään. Kaikki ihmiset ovat luonnollisia, Luojan Luomia, he, joita pahoina pidämme - jopa kokoomuslaiset - ovat vain vaurioituneita tai jostain muusta kulmasta tarkasteltuna ihan kivoja. Kauko Kokkonenkin oli aivan hurmaava viime torstain kulttuurikahvilassa ja hänen rouvansa viehättävä, kaunis ja ystävällinen.

Lasse Karttusesta puhumattakaan. Luki omasta kunnallisvaalivisiittikortistaan listan ansioistaan ja meitä nauratti kovasti. Olen minä aina tiennyt, että hepussa on huumoria ja lämpöä. Hänelläkin on sitä paitsi superkiva vaimo, mutta eihän kumpikaan Karttusen pariskunnasta lapinlahtelaisia olekaan.

Olennon kertomuksen sisällä tulee kertomus De Laceyn perheestä, joka on joutunut asumaan mökissä ja kammoittavassa köyhyydessä. Se, miksi perhe elää köyhyydessä, on seurausta jostain kummallisesta kunniaepisodista, johon on sekaantunut Turkin muhamettilainen perhe ja kaunis neito Safien. Kaikki ovat kovin kunniallisia ja ihanoita, siitä huolimatta kaikki olivat niin sietämättömän litteitä ja epäkiinnostavia, että oikein odotin Olennon pääsevän heitä listimään.

Mazzarella nimittäin huomaa kiinnostavasti, että köyhä perhe ottaa vastaan Olennon öisin keräämät polttopuut. He vain tyynesti kantavat ne sisälle ja ajattelevat vain, että henki auttaa. Voi vidu, mitä dorkia, ajattelin minäkin siinä kohtaa romaania. Nyt en kyllä muista, mitä tapahtui De Laceyn perheelle, mutta tohtori Frankensteinin kasvattisisar Elisabeth ja tohtorin lapsuuden ystävä kuolivat.

Kun tohtori nukahtaa saatuaan Olennon eläväksi, hän näkee painajaisen Elisabethista. Tohtori syleilee vaimoksi itselleen ajateltua naista, mutta nainen muuttuu kuolleeksi ja syleilijä sotkeutuu tämän käärinliinoihin. Oliko unen ruumis tohtorin äiti, joka oli kuolinvuoeellaan toivonut Elisabethin ja biologisen poikansa avioliittoa? Ja käärinliinat, johon unennökijä sotkeutui, äidin lausumat velvoitteet?

Joka tapauksessa uni oli perverssi ja nekrofiilinen.