Ajatukset muualla, muu alla, mu ualla, m uu al lah,

to 20.4.2017

Onko mahdollista ajatella samoilla aivoilla yhtä aikaa power point -esitystä Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, uusintaa kirjallisuustieteen perusteiden lopputehtävästä ja raksaliikkeen kahta tarjousta sekä etsiä muun muassa kupparekisteristä rekisteriotetta, suunnitella seuraavaa merkintää Pyhästä pedosta?

Ei varmaankaan, mutta niin minä teen. Eilen oli Teppo Kulmalan Tuupovaara 5 kirjanjulkistamistilaisuus Iisalmen kirjastossa. Jaksoin jäädä kirjastolle, vaikka olin kotona ruokakauppakeikan jälkeen vasta nukkumaanmenoaikani jälkeen. Nyt on taas kilo hiekkaa luomien alla.

Teppo Kulmala on omituinen. Kirjailijan kasvot ovat käyneet jotenkin ryppyiseksi, mutta hymy oli kuin tuoreen kevätauringon. Pitää ihan wikipediasta katsoa, minä vuonna Kulmala on syntynyt. En löytänyt. No niin. Kirjailija hymyillessään muuttui pikku pojan kaltaiseksi. En ole ennen huomannutkaan sitä hänestä.

Enkä ole ennen nähnyt hänen hymyilevän niin leveästi. Kulmala on jotenkin aina myhäillyt. Lempeästi, mutta eilen hän oli jotenkin erilainen. Kirjailijan julkikuvaan kuuluu ehdottomasti piippu. Hm. Hymyään jäin miettimään. Se oli niin valaiseva ja valoisa, mietin oikeaa sanaa.... valaistunut jopa.

En anna itselleni nyt mahdollisuutta edes raottaa Kulmalan Tuupovaaroja. Olen lukemassa nelosta ja seuraavaksi kirjailja vie Pariisiin. En saa edes kurkitaa Pariisiin, sillä minä kun vähän kurkistin Sami Hilvon Pahaa petoa, meni lukemisessa pari päivää ja viikko sen jälkeen, kun kirja miehitti pääni.

Kulmalan Tuupovaarat ovat parantavia kirjoja. Jollain kummallisella tavalla kirjailija itsestään kirjoittaessaan kylvää rauhaa ja tyyneyttä myös meille lukijolle, ainakin minä koen Tuupovaarat niin. Jo ensimmäisen osan Tuupovaara-pakkasen kuvaus melkein helpotti kipujani, ihan oikeasti, älkää nyt naurako siellä, niveleni rakastavat polttavaa pakkasta. Vaikka vinoilinkin, että on tulossa Tuupovaara viiden, viidentoista vai oliko se viidenkymmenen viiden julkkarit, toivon, että hän ei lopeta niiden kirjoittamista.

Toki sekin kuulosti mielenkiintoiselta, että tekeillä on ihan dostojevskilaiselta polyfonialta kuulostava romaani, jossa kirjailja ilmaisee jopa sellaista hänelle mitä ilmeisemmin outoa ja kaihdettavaa tunnetta kuin viha. Mielenkiintoista! Todella mielenkiintoista, sanon minä, ihminen, joka olen pitkävihainen rettelönhaastaja. Kulmala on kuin itse lempeys ja jos oikein ymmärsin hänen eilisen puheensa, päiväkirjanomaisissa Tuupovaaroissa vihan ilmaiseminen ei onnistu. Niissä kun kuitenkin on aina suodatin päällä.

Matti kysyi illalla, kun olin palannut Iisalmesta, mitä kallonkutistajani sanoi. Sanoin, että itse asiassa ei mitään. Tai sanoi, että jatketaan tästä. Sanoihan hän vielä jossain välissä, että tällainen on ollut elämä ja sen kanssa on vain elettävä. Minä olen taipuvainen ajattelemaan samoin!

Äsken kirjoitin tällaisen viestin Opettajalleni:

Hm, hm, hm, jjjjooo, kiitos etenkin lauseesta: "....dekonstruktio on käytännössä sen osoittamista, että yleisimmän tulkinnan ohella teksti tarkoittaa myös tätä ja tätä ja ehkä myös jotain muuta, toisin sanoen merkityksen pysähtymättömyyden osoittamista."

Lähettämästi arvostelun jälkeen jäin miettimään sitä, että jos kerta strukturalistitkin ovat tätä mieltä (kopioin tähän siivun arvostelusta), niin mikä ero on jälkistrukturalistiselle ja strukturalistisella tulkinnalla: "Strukturalistit oikeastaan korostavat kielen keinotekoisuutta (jo Saussuren tapaan) eli vaikka he uskoivat järjestelmän tutkimiseen, eli kielen ja kirjallisuuden tutkimiseen osista koostuvina struktuureina, he eivät välttämättä uskoneet tuon järjestelmän perustuvan ”totuuteen” tai ”puhtaaseen tietoon” (mitä se on?)."

Onko nyt niin, että jälkistrukturalistit vain veivät ihan tappiin ajatuksen siitä, että merkitys liikkuu, muuttuu, häilyy eikä ainakaan pysähdy? Kielitieteilijätkö ne sitten sitä mieltä ovat, että ensin on ajatus, idea, semmoinen joku  ja sitten vasta tuli sana? Että kieli vain kantaisi merkityksiä - ja siinä kaikki?

Luin aamulla Eskelisen ja Lehtolan Sianhoito-oppaasta luvun Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman saamista lehtikritiikeistä. Nehän olivat kaksikon mielestä tietenkin ihan sieltä syvältä, sillä tavalliset kriitikot eivät vielä tienneet mitään dekonstruktiosta.

Jollain lailla nyt hämärästi alan ymmärtää dekonstruktiota aamuisen artikkelin ja viestisi perusteella. Hm. Hm. Alati pakeneva merkitys. Hm. Hm. Hm. Mietin vielä tekstiä, jota käsittelisin. Nyt kuitenkin palaan arkiproosani pariin. Olin kirjoittamassa lausetta: "Liitän tarjouksen oheen... selvityksen siitä, onko Lapiomies Oy merkitty ennakkoperintälain (1118/1996) mukaiseen ennakkoperintärekisteriin ja työnantajarekisteriin sekä arvonlisäverolain (1501/1993) mukaiseen arvonlisäverovelvollisten rekisteriin."

Voit uskoa, että ajatukseni ovat kyllä ihan muualla kuin tässä "leipätyössä". Joo, ja Auerbachin Mimesiksen lainasin eilen Iisalmen kirjastossa, jossa olin kirjailija Teppo Kulmalan kirjanjulkkareissa. Kulmalan pääteos Tupakoiva kala pitää varmaankin lukea dekonstruktion mallilla.

Pia

Persettiläinen, tulee vain kirjoitsvihreitä. Illalla olisi kirjaston lukupiiri. Onneksi siellä ei tarvitse kirjoittaa mitään. Krjaimet menvät nyt miten sattuu. Nukuttaisi.