Pyhä peto ja vähän vielä Viinakortistakin

Palaan Taisteluuni, kuudenteen osaan

2. pääsiäispäivä, maantantai 17.4.2017

Olin vähällä mennä Lapinlahdelle Kaikkien Pyhien kirkkoon seuraamaan 12:a kärsimysevankeliumia pitkänä perjantaina, mutta satuin siirtämään noin 40 senttimetriä sivuun pyörillä liikkuvaa aikakauslehtipöytää. Pöydän alta paljastui viikkojen, ehkä kolmen tai kahden, aikainen villakoirakerrostuma roskineen.

Oli pakko siivota. Oli pakko pestä Maria pyykki, oli pakko pudistella matot. Yläkerta on vielä siivoamatta ja osa omista pyykeistä vielä pyykkikorissa. Toisaalta kuivumaan ei mahdu niin paljon kerralla, joten voin jättää loput pyykeistä ensi viikonloppuun. Yläkerran liinavaatteet pitäisi myös vaihtaa.

Turkissa on ollut kansanäänestys. Jotenkin Turkista on tullut sellainen maa, ettei sinne tee mieli mennä. Näyttää siltä, että Turkkiin on tulossa kuolemanrangaistus nyt äänestetyn presidentinvaltaisen perustuslain kylkiäisenä. Niin paljon kuin me Annan kanssa Turkin vitaalisuuteen ihastuimme. Ei edes tee mieli katsoa uutisia Turkista. Sen verran katsoin, että joku turkkilainen nainen sanoi rauhalliseen sävyyn, että meidän kaikkien on kuitenkin koetettava asua  yhdessä tässä maassa. Tarkoitti varmaan demokratiamielisiä ja kurdeja.

Musta kirja

Olisiko kohta aika lukea Orhan Pamukin Musta kirja loppuun? Minun piti lukea se loppuun edellisellä Turkin-reissulla, joka varmaan pitkään aikaan jää viimeiseksi, mutta luinkin toistamiseen Pamukin Istanbulin. Aloitin Mustan kirjan ennen toista Turkin-reissua ja luin sitä etenkin yksinäisillä aamiaisillani, sen muistan, Annahan ei juuri koskaan ehdi hotelliin aamupalalle. Pitää kurkata, olenko kirjannut jotain lukuyrityksistäni kirjan etulehdille.

Olen ostanut kirjan 15.2.2013 Matti Pulkkisen muistolle. Pulkkinenhan Pamukin mainitsi. Muistan senkin, missä mainitsi. Kirjailija istui käsityöläisaukiolla puiston penkillä ja näytti minulle pyynnöstäni kirjaa, jota luki. Ostin oman Mustan kirjan Siilnjärveltä kirjakaupasta. Varmaan jostain alennusmyynnistä. Tosin Musta kirja ei Pulkkisen kädessä käsityöläisaukiolla ollut. Pulkkisen kirjan kansi oli sinisävyinen, senkin muistan. Kirja, jota Pulkkinen luki, oli joko Pamukin Lumi tai Valkonen linna.

Koetimme kerran toisen lukutoverini kanssa kuunnella Ylen kuunnelmaa Pamukin romaanista Nimeni on punainen. Emme tajunneet siitä mitään ja putosimme kärryiltä heti ensimmäisessä osassa. Jotain Nimeni on punaisessa täytyy kuitenkin olla, sillä Matti ja Liisa -lehden kirjahyllyjuttusarjassa piispa Arseni listasi Nimeni on punaisen omaan top teniinsä.

Muistan, että luin Mustasta kirjasta välittömästi sen jälkeen, kun olin uskaltanut sen ostaa, hieman alkua ja hykertelin. Toisella sivulla tarinaa aviomies Galip menee kadonneen vaimonsa uneen, aurinkoiseen puutarhaan, peläten häpeissään, mitä kasvoja sieltä löytäisi:

"Ai sinäkin olet täällä, no terve terve! Törmäten uteliaana ja kärsien paitsi omiin epämieluisiin muistoihinsa myös tuntemattomien miesten varjoihin: anteeksi nyt vain, mutta missäs te olette tutustuneet vaimooni?" (Orhan Pamuk, Musta kirja s. 10)

Ehkä ongelmani oli, että en erottanut nimiä. Olisi pitänyt olla muistiinpanovälineet ja siinä taulukko: Galip on aviomies, Rüya on vaimo, joka katosi, ja Celâl kertojan, Galipin, velipuoli. Turkkilaiset nimet tuntuvat oudoilta enkä erottanut, kuka on mies ja kuka on nainen. Toisaalta. Onko sillä väliäkään?

Onhan meidän kirjallisuusopiskelijaryhmän Kirsikin Mustan kirjan ja muitakin Pamukeja lukenut. Kirsi sanoi, että pitää vain antaa kirjalle mahdollisuus, vaikkei siitä mitään ymmärtäisikään. Pitää uskaltaa lumoutua. Minä lumouduin pitkänäperjantaina Sami Hilvon Pahasta pyhästä. Luin sen eilen aamulla loppuun ja istuin aivan mykkänä ihastuksesta lopun päivää.

Puumalassa

Lankalauantaina oli sangen kiirus. Lähdimme käymään Leonidin haudalla ja samaan kyytiin pyysimme Satu Tauron. Satu on 1950-luvulla, nuorena diakonissalaitoksen opiskelijana, ollut pastori-lähetyssaarnaaja Kalle Himasen apulaisena jakamassa ehtollista Puumalan Lintusalon saaristossa. Eihän silloin ollut Lintusaloon edes tietä. Tie Niinisaaren ja pikku saarten läpi Lintusaloon valmistui vasta 1975.

Kalle Himasen lapset olivat kaikki syntyneet Ambomaalla. Hän ja Fanny-vaimonsa olivat siellä Herättäjä-yhdistyksen lähetyssaarnaajina. Himasten tytär, Anna-Liisa, oli Satu Tauron koulukaveri Kiuruvedeltä. Siellä Kalle Himanen oli pappina vuodesta 1951 kuolemaansa, vuoteen 1957, asti.

Ajoimme Hätinvirran lossilla Niinisaareen ja aina, kun saarien välissä oli pengertie, sanoin, että ehkä ja mahdollisesti tultiinnnnyt ja nyt ja nyt Lintusaloon - eikä tietenkään tultu. Aina oli välissä uusi saari ja pengertie, saari ja pengertie. Lopulta edessä oli kyltti oikealle Lintusaloon ja vasemmalle Repolaan.

Satu muisti, että Himasten Puumalan-kesäpaikka - ehkä se oli myös Kalle Himasen syntymätalo - oli pitkänomainen ja vanhaa mallia ja sen lähellä oli nuotanvetopaikka. Ja että se sijaitsi Lintusalossa. Arvelin, että kyllä me sen löydämme. Matti oli sitä mieltä, että talon löytäminen oli yhtä todennäköistä kuin Euro-Jackpotin pääpalkinnon saaminen Suomeen.

Juuri sinä aamuna tuli tieto, että Euro-Jackpotin päävoitto oli tullut Suomeen. Matti pyysi koko ajan Anna katsomaan netistä, millä paikkakunnalla arpa oli myyty. Ihan aamulla, kun tulin Mökön kanssa aamukakalta, Matti kysyi, oliko kirkonkylällä rauhallista; kun oli se päävoitto tullut jonnekin - oliko ehkä Lapinlahdelle, sitä ei vielä ollut tiedossa.

Saimme päävoiton. Ajoimme, ajoimme, ajoimme ja lopulta tien oikealla puolella siinsi pitkänomainen rakennus. Se oli Saimaan rannassa. Eikä ollut ehkä tarpeeksi vanhanmallinen. Ajoimme, ajoimme, ajoimme ja lopulta oikealla puolella tietä oli punainen pitkänomainen talo.

Arvelimme, että tuossa(kin) se saattaisi olla, mutta missä oli nuotanvetoranta. Ajoimme peltoaukealle ja näimme sauvakävelijän - ajatelkaa sauvakävelijä Lintusalossa!!! - ja minä sanoin Matille, että aja perään, kysytään tältä. Matti vikisi, että sehän juoksee meitä karkuun. Sanoin, että eikä juokse, paina nyt vain kaasua.

Niin me pysäytimme ystävällisen sauvakävelijärouvan. Kaappasimme tämän autoomme ja hän ohjasi meidät Himasen talolle. Se oli juuri se punainen pitkänomainen vanha talo, jossa ei näkynyt nuotanvetorantaa ihan lähellä. Metsä oli kasvanut väliin. Kyselin sauvakävelijältä pikaisesti muitakin Lintusalon-uutisia sillä verukkeella, että Puumala-lehden entiselle kesätoimittajalle kiusallisetkin kysymykset ovat sallittuja.

En tosin ymmärrä, miksi kysymyksiä ei voisi esittää kuka tahansa. Yleensä ihmiset ilahtuvat, jos heiltä kysyy ja on kiinnostunut. Periaatteeni on, että kysymällä saa tietää. Jos ei kysy, jää vaivaamaan.

Satun kanssa on hauska tehdä reissuja. Matkakumppanimme kertoi episodeja vaiheikkaasta elämästään. Olen tyttöjen kanssa ollut Satun organisoimalla Sinivuokko-retkellä ja kerran kävimme Valamossa mielenkiintoisella kokoonpanolla. Retkueeseemme kuului Virrannan Riikka.

Puhuimme Satun kanssa myös kuolemasta. Sanoin, että minä ainakin haluan maata terveyskeskuksen vuodeosastolla niin kauan, että läheiset kyllästyvät ja alkavat toivoa kuolemaani. Mielestäni pitkä kuolema, jolloin lähipiiri ehtii tottua kuolemisen ajatukseen, on armollisempi.

Olisi tehtävä kuolemaa pitkään ja hartaasti, jotta lähipiiri ehtii valmistautua.

Suunnittelimme Satun kanssa myös muutamia juttuja ensi syksylle. Ainakin Päivi Istala on kutsuttava Lapinlahdelle ja Lapinlahden Venäjä-seuran ja Karjalaisten kielenkääntöilta tai -lauantai-iltapäivä pitää järjestää Hoijakassa. Suunnittelimme myös myöhäiskesäreissua Pohjois-Ruotsiin Maria Suutalan luokse.

Sami Hilvon kirjat, keskeytys, Pyhä peto, keskeytys, Viinakortti, keskeytys

Luin kiirastorstaina Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kerralla loppuun. En lähtenyt edes lenkille. Kannatti lusia kirja vihonviimeiselle sivulle saakka. Loppu ikään kuin armahti koko kirjan kestävästä ahdistuksesta. Minulla on Rikoksesta ja rangaistuksesta lukupiirialustus ensi lauantaina kello 10 alkaen.

Pitäisi sitä ennen jostain etsiä käsiin Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia. Sitä on Rutakko-verkossa hyllyssä jopa Lapinlahdella. Minulla tosin olisi ensi keskiviikosta oma kardinaalisuunnitelmani, johon sisältyy Kiuruvettä, palvelusta, kirjastokäyntiä ja siellä Dostojevski-alustuksen tekemistä, omaa terapiaa ja Teppo Kulmalan Tuupovaara numero viiden vai oliko se viidentoita vai viidenkymmenviiden julkkarit. Saapas näkee, mitä kenkä tekee. Voi olla, että jos meinaan saada aikaan Rikoksesta ja rangaistuksesta jotkut slaidit, ei minun kannata lähteä hörmyilemään keskiviikkona Kiuruvedelle saakka.

Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen istuin myös vähän aikaa mykistyneenä ja sitten tartuin Sami Hilvon Pyhään petoon. No niin sitten en kyennytkään keskittymään Mihail Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmiin. Luin Pyhän pedon melkein kokonaan pitkäperjantain siivouksen lomassa. Hieman loppua jäi eiliselle. Lauantaina pääsin sitä aimo matkan ennen Puumalaan-lähtöä enkä Pyhän pedon vuoksi ehtinyt kumpanakaan aamuna kirjoittaa yhtään mitään.

Pyhä peto oli lumoava ja vangitseva. Sen jälkeen olikin pakko lukea toistamiseen Sami Hilvon esikoinen Viinakortti. enkä taaskaan saanut luettua Bahtinin Dostojevski-analyysista lausettakaan. Hilvon esikoinen jätti kummallisen kylmäksi toisellakin lukukerralla. Olisin niin halunnut pitää siitä! Aurinko paistaa täällä yläkerrassa sälekaihditsemattomasta ikkunasta niin, että en pääse etsimään omista teksteistäni, olenko Viinakortista joskus sanonut jotain.

Anna ajoi meidät yläkertaan keittiöstä. Matti muotoili äsken kauniin lihamurekkeen ja vei sen keittiön uuniin, vaikka Anna kirskui vastaan. Tätä merkintää on kirjoitettu tänään pienissä pätkissä. Olen kirjoittanut kappaleen, keskeytys, olen kirjoittanut puoli kappaletta, keskeytys, olen kirjoittanut lauseen, keskeytys. Voi elämän kevät, antakaa minulle paska-, ruoka- ja kirjoitusrauha. Muuta en pyydä.

Kaikkein parhaiten saan jotain tehtyä, jos herään kello kuusi tai puoli kuusi ja kirjoitan aamulla, kun kissat on syötetty, koirat kakatettu ja Matti häipynyt työmailleen.

Sami Hilvo

Sami Hilvo näyttää wikipedian mukaan syntyneen Helsingissä. Minun muistikuvani pojasta on omilta lukiovuosiltani Kärkölästä, kun teimme porukassa Hämeenkulman nuorisosivua. Meidät rekrytoi Hämeenkulmaan sarjakuvapiirtäjä Wallu, Harri Vaalio. Hänet kaikki varmaan muistavat Pellervo-lehden sarjakuvasta, jossa päähenkilönä oli Unto Uneksija.

Wikipedian mukaan Wallun sarjikseen Lämsänperäläiset on päässyt muitakin kärköläläisiä kuin Wallun luokka Vuokkoharjun koulussa. Hitsi, olisi kiinnostava tietää, ketä, mitä ja mihin kohtaan. Onko siellä ehkä kaistapäinen kunnan talouden romahduttanut kunnanjohtaja, hullu-Huldénkin, joka seikkailuineen olisi kyllä ihan kesäteatterifarssitavaraa. Minua kiinnostaa kaikki Kärkölään liittyvä.

Sami Hilvo bloginsa mukaan on kirjoittanut lukiossa aineen Haluan lapsia, mutta en halua miestä muunnetulla otsikolla Haluan lapsia, mutta en halua vaimoa. Minä en siinä vaiheessa enää ollut Kärkölän lukiossa enkä lähelläkään paikkakuntaa, joten en hänen aineensa herättämästä kohusta tiedä valitettavasti mitään.

Homoseksuaalisuus on poistettu rikosluokituksesta vuonna 1971 ja sairausluokituksesta vuonna 1981. Sami Hilvo on päässyt ylioppilaaksi kaksi vuotta myöhemmin kuin minä, joten aine oli tosiaankin ja varmaankin kuohuttava. Nythän semmoiset ovat jo mainstreamia.

Viinakortti lupasi liikaa. Se alkoi mielestäni Järvelän rautatieaseman kuvauksella. Mikael jää pois junasta pystähtyneen kylätaajaman asemalla. Radan toisella puolella on vanha meijeri. Vanhassa meijerissä oli kouluaikaan valokuvaamo ja sen jälkeen Nykoppin Marjan isän pitämä autovaraosamyymälä. Äh, kun on nälkä. Matin lihamureke saisi valmistua.

Aurinko alkaa taas paistaa niin, että en näe, mitä kirjoitan. Sälekaihtimia peliin! Matti kyselee tekemästään korjausdokumentista. Onko se selkeää suomen kieltä? Liikaa passiivia, sanoin ja kait se minun pitää nyt lukea läpi.

Se tästä merkinnästä tänään. Mikään ei edisty ja kaikki tahmoo. Korjasin Matin korjausdokumentin kieli- ja pa(i)novihreet. Perkele on paha juttu, jos se on kirjoitettuna, on Hannu Salama sanonut jossain haastattelussaan Juhannustanssien jälkeen. Kirjoitan nyt, että perkele, tänään(kin) meni päivä munille, vaikka minulla olikin korkeampi energiataso kuin eilen.

Nyt lähden hiihtämään enkä ota ketään narisemaan mukaani. Huomenna tai joskus jatkan Sami Hilvosta ja hänen kirjoistaan. Muistelen menneitä ja nuorisosivutoimittajien Helsingin keikkaa. Koska naputtelin alaotsikkoon, että siirryn Karl Ove Knausgårdin Taisteluni kuudenteen osaan ja keskivälille, johon olin kauan sitten kirjassa jäänyt, täytynee siitäkin sanoa nyt jotain. (lauseesta jäi päälause kesken pääsiäismaanantaina, lisäsin sen pääsiäistiistaina, ortodoksit juhlivat vielä pääsiäispyhien jälkeistä viikkoa pääsiäisviikkona).

Taisteluni kuutosen keksellä on outo ja ihana, ihanan outo, kirjallisuusessee, Kirjallisuusesseessä on syvää uskontofilosofiaa kertakaikkisesti ihan kesken kaiken. Tuli Pyhän pedon jälkeen sellainen olo, että haluan siirtyä johonkin tuttuun - vaikka nyt sitten knausgårdilaiseen köyhän lapsiperheen arkeen, jossa on kasoittain lasten vaatteita, rumia sukkia ja ohueksi pidettyjä paitoja.

Tallennan yhden koiratekstin tähän yhdys sana virheineen. Olen koukussa Tori.fi:n koirasivuihin, koska koiranomistajat ja pennunmyyjät kirjoittavat välillä myyntiteksteissään kokonaisia novelleja. Tuntuu, että sydän repiytyy irti, kun koiranomistajat joutuvat luopumaan rakkaasta kumppanistaan. Meilläkin tuli Pimun pentujen kanssa kauhea surku. Kun pennunhakijoita tuli taloon, me tyttöjen kanssa läksimme jonnekin muualle.

Teki mieli murhata pennunhakijat kaikki tyynni tai teki mieli sanoa, että perutaan koko juttu, me pidämme koko pentueen itse. Tämäkin koiranomistaja antaa laumanvartijan ensin koeajalle ja päättää sitten, onko ostaja sopiva:

"Aikuinen laumanvartija narttu etsii uutta kotia. Syy luopumiseen on omistajan sairastaminen joka rajoittaa nyt myös liikkumista. Haikeaa on, mutta koiran parasta ja oma jaksamista on pakko ajatella. Tyttö sopii parhaiten maalle tai maaseudulle rauhalliseen paikkaan. Tällä hetkellä koiralla myös liian paljon häiriötä ympäristössä. Todella vahtiviettinen on. Autot ja liike yleensäkin pihapiirissä saavat voimakkaan ärsykkeen aikaan. Pärjää hyvin ulkona, mutta tykkää olla myös sisällä. Tarpeeksi korkea ja tilava sekä tukeva tarha tai aitaus oltava. Kierrättäjät, huijarit tai muuten vaan hetken mielijohteessa toimijat älkööt yrittäkö, sillä tuleva koti katsotaan todella tarkasti. Koira tullaan myöskin sitten aikanaan tuomaan uuteen kotiinsa. Ensisijaisesti laumiskokemusta omaavaan kotiin tai näiden sielunelämään on sitten oltava perehtytty muuten. Rakastaa lapsia ja toisia koiria. Muista eläimistä ei kokemusta. On varsinkin miehiä kohtaan varautunut. Aistii herkästi kuka tykkää koirista ja kuka ei, sekä millä asialla tulija on. Koiran annetaan tehdä aloite, tulla tekemään tuttavuutta eikä päin vastoin. Etenemällä koiran ehdoilla hyväksyy ennen pitkää kyllä. Kun molemmin puolinen luottamus ja kunnioitus on saavutettu niin äärimmäisen rakastava koira, oikea sylilullake eikä rapsutuksen anelusta tahdo loppua tulla. Nöyrä luonne omistajalle ja tietää oman paikkansa arvoasteikossa. Kiltti ja leikkisä on. Saa ottaa eväät edestä ja luut suusta jne. Pentukurssi käytynä ja on sosiaalistettu, mutta huomaa että koira stressaa ihmisjoukossa ja kaupungissa. Käyttää nenäänsä tosi tehokkaasti. Paperit tytöltä löytyy, sirutettu ja rokotettu on sekä madotettu asianmukaisesti ja ajallaan. Hinta ei ole se pääasia vaan rakastava koti. Ilmaiseksi ei kuitenkaan anneta. Koeajalle ensin ja haluan pitää yhteyttä myös jatkossa. Jos pääsit tarinassa tänne saakka ja edelleen koira aidosti kiinnostaa, niin laitappas vuorostasi kertoen millaisen kodin olisit koiralle valmis tarjoamaan."