Me levottomat ja ammatti-identiteetittömyys

pe 19.5.2017

Suomen yrittäjien toimitusjohtajalla Mikael Pentikäisellä oli joskus Hesarin päätoimittajavuosinaan kolumni, jossa pohti paikkaidentiteettiä. Kolumnin otsikko oli "Identiteetti on väkevä voima". Pidin tekstistä. Se oli sympaattisesti kirjoitettu, mutta jossain takaraivossa minulla jumpsutti ärtymys. Identiteetistä voivat rinta rottingilla puhua sellaiset, joilla on massia.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002631901.html

Olisipa meillä yhteiskuntaloosereilla edes luokkaidentiteetti, mutta akateemiset prekaarit ovat pääosin toivottoman nössöä porukkaa - muutamaa hajanaista luokkataistelijaa lukuun ottamatta. Suurin osa koettaa samaistua tapettiin, muuttua hajuttomaksi ja mauttomaksi edes alemman keskiluokan osaseksi.

Itse olen yhä enemmän innostunut identiteetittömyydestä. Porvari ei pääse kiinni, jos riistetty, häviäjä, ei olekaan oikein mitään sellaista, minkä voisi tunnistaa, liudentuu ja häviää, muotoutuu uudestaan kuin paraskin anarkistisolu.

Kirjoitin eilen tällaisen viestin, sillä toissapäiväisissä keskusteluissa tuli koko ajan identiteetti ja itse asiassa identiteetittömyys esille:

Hei, iso kiitos eilisestä keskustelusta. Minä lisäsin sut tonne mun Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö -luentopäiväkirjaani. Lähetin sen jo opettajalle sunnuntaina, mutta käytän luentopäiväkirjani kirjoituksia erilaisissa yhteyksissä.

Meidän piti 12:sta oppitunnista tehdä tekstiä, joka ei ole luentojen referaatti. Koska luennoissakaan ei oikein ollut punaista lankaa, en sellaista jaksanut kirjoituksiinikaan tehdä. Jonkinlainen semioottinen taso tähän tuli vahingossa (semioottinen taso on Outi Alanko-Kahiluodon mukaan (se viher-vasemmistolainen hipsukkaTÄTI, tunnetko paremmin? Kerro, jos olen väärässä, kun mun mielestä se on ärsyttävä sellainen tätitätitäti, pääsi eduskuntaan ekan kerran pudottamalla tarkistuslaskennassa Zahra Abdullah´n, haluaisin NIIN olla väärässä Outi Alanko-Kahiluodon suhteen. Vähän sama juttu kuin olisin NIIN halunnut olla pitämättä piispa Olavi Kareksen päiväkirjoista, sillä Olavi Kares on ollut - tosin aika poikasena - mukana Lapuan liikkeessä, kuten isukkipappansa) Julia Kristevalta ja kuulema tieteellinen teksti sietää semioottista tasoa huonosti.

Mun kirjoitelman semioottiseksi tasoksi tuli vahingossa toimittajan identiteetistä luopuminen. Itse asiassa innostuin ihan! Minä voisinkin olla myös ammatti-identiteetitön. Luokkaidentiteettiähän ei oikein kenelläkään meillä akateemisesti koulutetuilla normityöelämästä pudonneilla ole, vaikka kuinka haluaisin, että olisi, vittu, haluaisin tod. luokkataistelua!!!!! (Eikä mulla ole edes kotiseutuidentiteettiä, sillä olen kasvanut sellaisten kaupunkien kuin LAHTI ja RIIHIMÄKI puolivälissä. Siis voitsakuvitella? LAHTI? - RIIHIMÄKI -radan PUOLIVÄLISSÄ. Ei siis yhtään mistään kotoisin.)

Olispa edes käsillä tekemisen taito mulla, mutta en osaa edes vittu perunoita keittää.

Liitän sulle tähän myös kirjailija Jouni Tossavaisen gradun. Toveri Tossavainen on mun nuoruuden idoli. Just sopivasti mua vanhempi, että (istualtani) saatoin (Lapin Kansan) kesätoimittajana katsoa sitä kuin tähteä ylöspäin! Tän gradun luin jotain kymmenen vuotta sitten, kun sattumoisin löysin netistä ja vasta nyt toisella lukukerralla, TAJUAN, mistä siinä on kyse.

Tässä gradussahan on samat tutkijat jussivähämäetjajuhasiltalat, joita oon lukent.

Jatketaan keskusteluja! Mulle tuli ihan Kuopion vuodet mieleen. Mulla oli sellainen sekalainen kuopiolainen ystäväpiiri, joka toimi Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa eikä meistä ollu ortodokseja kuin Marttapiirin toiminnanjohtaja Mirja Paulo. Ja Susanna Hotari, Marian kummi, sitten myöhemmin. Osa ystäväpiiristäni on kuollut ja osa muuttanut Savosta pois, se vain hajosi pikku hiljaa. Lassesta, joka oli seurustellut Jussin kanssa, sulle eilen kerroinkin. Meillä oli piirissä Lassen Jussi ja Sussun (Hotari) Jussi (Koskela), jotta saatiin erotettua Jussit toisistaan. Sitten oli vielä Paulon Jussi, mutta Paulon Jussi kuoli jo vuonna 1997. Olen jotenkin kaivannut sellaisia multilainehtivia keskusteluja, joilla ei ole rajaa eikä päämäärää, jotka vievät aikaa, eivätkä johda mihinkään, mutta joiden jälkeen tuntee itsensä jotenkin kummasti jäsentyneemmäksi ja viisaammaksi.

Pia

Sain edelliseen rohkaisevan vastauksen: Onpa palj´tekstiä. Niinpä kirjoitin lisää kaksitoista kilometriä ja viisi milliä syviä asioita (huomaatte nyt interseksuaalisen viittauksen Paavo Haavikkoon, jonka elämäkerran lukemisen jälkeen minulla oli pitkään Paavo Haavikon jälkeinen masennus. Ja aloin kaivata sitä, että voisin lukea Haavikon runoja, edes, kaikista maailman runoista juuri niitä.)

JOo, mulla ton ekan luennon jälkeen meinasi heti tulla koko luentopäiväkirjatekstimäärä täyteen. Haha, se, mikä siinä kohtaa tekstiä on, on LYHENTÄMÄNI versio:) Mun ongelma tulonmuodostuksen kannalta on, että en halua kirjoittaa enää mistään, mistä pitäisi tai että joku käskee. Silleenhän oon kirjoittanu 17-vuotiaasta lähtien (Puumala-lehden eka kesätoimittajuus).

Se tie on nyt kuljettu loppuun. Öllöttää lukea omia juttuja entisiltä vuosilta. Aloin kehittää hirveää pakinamaneeria. Siitä mulle kirjailija Matti Pulkkinenkin huomautti (kun tein hänestä Kusariin siis Gun´s and Uutisiin juttua). Mieluummin ammun itseni meidän rengasvaraston takana (ts. pahamaineisen Meijerin Seisakkeen pihalla) kuin kirjoitan enää sellaista scheißea.

(Haha, tähän voisi joku sanoa, että rouva kirjoittaa sitten vähän erilaista scheißea.)

Nauratti toveri Tossvaisen gradussa, kun hää kirjoitti, notta ei Sibelius-akatemian järjestämän sisältötuotanto- ja yrittäjyyskoulutuksen jälkeen perustanut yritystä, vaan jätti palkkatyönsä Savon Sanomissa. (Minä jouduin jättämään SS:n liitteiden tekemisen ensimmäisen aivoinfarktivaroituksen jälkeen.) Sitten Tossavainen ajattelee gradussaan ääneen, että hän voi kuitenkin aina palata friikuksi elättääkseen itsensä ja lapsensa. NIIN. Sinä olet siellä kaukana Taideinstituutiot -luennossa karuine laskelminesi kirjailijan työn tulonmuodostuksesta. Ei tarvitse kahlata kaikkea tekstiä edeltä:)

Mitäs mun piti vielä sanua? Niin ööööh ootas. Että olet nyt tällä hetkellä kolmas ihminen maailmankaikkeudessa, joka pysyy kärryillä mun kanssa keskustelussa. Kiitos siitä ihan hirveästi!!!!!! Eka on Ylä-Savon subcomandante Marcos, Hyvösen Hannun hyvä ystävä (Subcomandanten takia me ollaan varmaan eniten Hyvösen kanssa huonoissa väleissä,  muuttuu jotenkin kylmähköksi Hyvösen kanssa mua kohtaan sen takia, kun vaistoaa, että Hyvönen ei oikein voi sietää mua. Ja Hyvönen ei voi sietää mua sen takia, koska olen raitis ja uskovainen sekä kaiken muun kamalan lisäksi subcomandanten ystävä.... monimutkaista... En jaksa selittää sitä, että olen raitis (ja uskovainen) sen vuoksi, että olen tehnyt lapseni venäläis-ortodoksisen zenbuddhalaisen entisen heroinistin kanssa). Ja toinen hyvä keskustelija tuli vastaan Vietnamissa. Sanoi nimekseen Timo ja ammatikseen varastomies. Kumma varastomies, kun hän sanoi Koskenniemi, minä sanoin Martti, ja oli käynyt Kiinat Tiananmeren aikaan ja Vietnamit jo 1990-luvulla sekä tiesi, miten saksalaisella pääomalla on turismi sinne Etelä-Kiinanmeren rannikolle rakennettu (sinähän olit Thaimaassa muuten). Tuli vähän mieleen, että saattoi olla se "Timo" ulkoministeriön miehiä, kun oli tavannut Päivi Istalat ja vaikka ketä.

Ja sitten! Luokkataisteluun!

(Kirjoitin pitkästi sen vuoksi, ettei tarttis ryhtyä tekemään alustusslaideja Camus´n Sivullisesta huomisaamuksi, mutta ei auta. On pakko, lompakko, inhoan runoja, inhoan loppusointuja, inhoan ellaerosta ja inhoan konventioita. Hmmmmm. Voisin aloittaa varmaan tota ni ööö siitä, että kirjassa satunnaisella murhatulla arabilla onkin nimi.)

Pia

Hm. Äskeisen viestin kirjoittamisen jälkeen tajusin, että etsin omaa ääntäni, tapaani kirjoittaa. Minun on turha yrittää tekeytyä vakavaksi, asialliseksi, rönsyilemättömäksi. Vittujoo. Ollaan supernaiiveja, harmittomia, ärsyttäviä, typeriä ja kursailemattomia sit, vittujoo.