Jes, jes, jes!

Uskonpuhdistusta tulee jatkaa!

pe 12.5.2017

Eilen oli sekä kansalaisopiston kirjallisuuspiirin viimeinen kokoontuminen että reformaatioluentosarjan viimeinen osa. Luennoitsijana oli emerituspiispa Wille Riekkinen. Varpaisjärveläisissä on sitä jotain. (Aviomieskin on varpaisjärveläinen). Varpaisjärveläiset osaavat kertoa asiat lempeästi ja ystävällisesti.

Ei ole enää välttämätöntä uskoa Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen. En minä ole uskonut enää vuosikymmeniin ja tosiaan luomiskertomuksen päivät ovat hepreaksi yom, mikä saattaa tarkoittaa 24:ää tuntia tai 12:a tuntia, tuhatta vuotta tai epämääräistä kehitysjaksoa.

Wille Riekkinen väläytti luennollaan amerikkalaisen Marcus J. Borgin kirjaa Kristinuskon sydän: Uudelleen löydetty usko. Löysin siitä kriittisen dosentin Timo Eskolan vastaväitökset, mutta tähän hätään kopioin tähän Eskolan löytämät Borgin pääteesit:

1. Vakaa luottamus materialistiseen luonnontieteelliseen maailmankuvaan
2. Historian Jeesuksen ja uskossa koetun Kristuksen erottaminen toisistaan
3. Postmodernin (“sakramentaalisen”) mystiikan suuntautuminen pyhän kokemiseen
4. Kristinuskon persoonallisesta kolmiyhteisestä Jumalasta luopuminen (nonni höhhöööö Jehovan todistajat ovat oikeassa! Kolmiyhtinen Jumala hokemana on aivan liian kutistava ja ahdistava, se tuntuu niin kovin teoreettiselta konstruktiolta. Eihän tämän pitäisi poistaa mitään uskosta, jos vähän uskaltaa purkaa oppirakenteita! Käsi sydämelle, kenen mielestä on relevanttia keskustelua, lähteekö Pyhä Henki isästä vai pojasta vai kummastakin?)
5. Käsitys kaikkien uskontojen perimmäisestä samankaltaisuudesta

Tässä kitkeränkatkeran Timo Eskolan happamat vastaväitteet: https://timoeskola.wordpress.com/2016/11/25/marcus-borg-kristinuskon-sydan-liberaalin-uskonnon-ohjekirja/

Arvelen, että historia muuttuu dialektisesti. Otetaan vaikka uskonpuhdistus. Katolinen kirkko oli muuttunut jähmettyneeksi teesiksi,(kreik.. θέσις) väittämäksi, joka joutuu yht´äkkiä keskustelun tai väittelyn kohteeksi, se oli tarpeellista, sillä mikään ei siinä enää liikkunut, paitsi ehkä pöljempään suuntaan, koko Bocaacion Decameronehan on kaunokirjallista (ei kirjaimellista) kuvausta siitä, miten korruptoitunut ja mätä katolinen kirkko oli. Paras Decameronen teksti on ensimmäisen päivän toinen kertomus, jossa juutalainen viisas Abraham matkustaa Romaan tutustuakseen kristinuskoon ja näkee koko Rooman rappion ja irstauden.

Siitä huolimatta Abraham kääntyy kristinuskoon: "Minun mielestäni teidän ylipaimenenne ja hänen kanssaan kaikki muut käyttävät kaiken taitonsa ja älynsä ja oveluutensa kilpaillakseen kristillisen uskon tuhoamisessa maan päältä, vaikka heidän pitäisi olla sen tukipylväitä. Mutta koska minä näen, ettei heidän työllään ole menestystä, vaan että teidän uskonne sen sijaan lakkaamatta leviää ja loistaa yhä kirkkaamalla valolla, niin minusta tuntuu ilmeiseltä, että pyhä henki pitää yllä ja tukee sitä, koska se on todempi ja puhtaampi kuin mikään muu usko."

Sitten tuli Luther antiteeseineen. Vähän aikaa oli yleinen hämmennys, kunnes tuli vastauskonpuhdistus ja otettiin takapakkia, puhdistuksen voidaan ajatella surkastuneen reformaatioksi, mutta ehkä se on ollut tarpeellista, jotta jurnuttajatkin pääsivät kyytiin. Synteesi on aina vähän laimea ratkaisu.

1800-luvun antiteesit synteesin jähmettyneisyyttä kohtaan olivat erilaiset uskonlahkot. Helluntalaiset ja mitä kaikkia niitä onkaan, Jehovan todistajat, olivat oman aikansa uudistajia, puhdistajia, Raamattuun ja juurille palaajia. Aina maailmankaikkeuden Kirkossa on ollut monia ääniä ja älämölöä, siunattu multitudo, nimittäin Voltairen Candidessakin pilkottivat manikealaiset, sociaanit, abaarit, anabaptistit ja teatiinit.

Marcus Borgin kirja pitää hankkia. Taidan toivoa sitä äitienpäivälahjaksi. Matti sanoi, että äitienpäivänä minulle annetaan perheen taholta hyvää aikaa siivota yläkerta, jonne Kasper Pyry on kantanut kariketta, oksanpätkiä ja kuivia lehtiä. Nyt on pakko ruveta lukemaan Camus´n Sivullista ja sen oheislukemistoksi Tommi Melenderin esseitä Onnellisuudesta. Melender on löytänyt algerialaissyntyisen Kamel Daoudin romaanin Mersault-tutkimuksia (Meursault, contre-enquête). Daoud antaa Camus´n Sivullisen päähenkilön murhaalle arabille nimen.

Mersault´n murhaama arabin nimi on Daoudilla Musa. Daoud kirjoitti romaaninsa dialogiksi Camus´n Sivulliselle, jossa eksistentiaalinen nihilisti Mersault tappaa ihmisen ja murhattu ihminen jää vaille nimeä. Hän on vain "arabi".: "Ever since the Middle Ages, the white man has the habit of naming Africa and Asia's mountains and insects, all the while denying the names of the human beings they encounter. By removing their names, they render banal murder and crimes. By claiming your own name, you are also making a claim of your humanity and thus the right to justice."

https://en.wikipedia.org/wiki/The_Meursault_Investigation

Lapinlahden kirkkoherra Lauri Jäntti reformaatioalustuksessaan näytti kyllä tilastoja siitä, kuinka Suomen luterilaisen kirkon jäsenten määrä koko ajan laskee, mutta hän ei käynyt surkuttelemaan jäsenkatoa. Eihän yhtenäiskulttuuria ole ollut ennenkään. Vielä 1930-luvulla kansatieteilijät pystyivät keräämään sitkeitä jäänteitä erilaisista kansanuskomuksista ja loppujen lopuksi - ihmiset uskovat ihan miten sattuu. Ja hyvä niin, amen, amen, amen.