Romaanihenkilön kuolemasta toimittajan kuolemaan ... minussa!!!!! Jeejeee!

la 13.5.2017 ja su 14.5.2017

Koko lauantaipäivän kirjoitin tällaista luentopäiväkirjaa Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö -sillisalaattiluentosarjan viimeisestä nettialustuksesta. Se oli Anna Helteen alustus otsokolla Romantiikka, realismi, moralismi, postmodernismi: modernin länsimaisen kirjallisuuden pääsuuntaukset. Kirjoitus kuvailee adhd-minääni - toimittajuus on persoonallisuushäiriö, ei ammatti - kompuroimassa modernin länsimaisen kirjallisuuden pääsuuntauksissa.

Äitienpäivänä uusin kirjoitukseni, sillä perhana, olin unohtanut pääsuuntauksista romantiikan ja kirjoittanut yllä olevaan kappaleeseen modernismin sijaan moralismi, herramujee! Mutta tässä vielä eilinen merkintä uusiksi, olkaapa hyvät.

Matkalla….

mutta ensin on selvitettävä

postmodernin sian hankaluus!

Kun taannoin somen kirjallisuuskeskustelusta havaitsin, että Anna Helle on tehnyt väitöskirjan jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulosta 1980-luvun Suomeen ja että väitöskirjassa mainitaan kirjailija Matti Pulkkisen tuotanto, tilasin tutkimuksen oitis netistä. Supernopean ja kursorisen toimittajasilmäilyn jälkeen annoin kirjasen itse Pulkkiselle ja kirjoitin alkulehdelle, että lue edes sinä tämä, sillä ainoat sanat, jotka väitöskirjasta ymmärsin, olivat Matti Pulkkisen nimi ja hänen kohukirjansa Romaanihenkilön kuolema nimi.

Emme ehtineet Pulkkisen kanssa Helteen väitöskirjasta jutella, sillä keväällä 2011 Pulkkinen kuoli kotiyksiöönsä Nummen vanhusten rivitaloilla Lapinlahdella. Viimeisen elinvuotensa aikana kirjailija ei usein ollut keskustelukuosissa.

Nyt toisella lukukerralla Anna Helteen väitöskirjassa pänni tutkijan kritiikitön suhtautuminen tutkimuskohteeseensa, Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat - sianhoito-oppaaseen. Luin Eskelisen ja Lehtolan sianhoito-oppaan melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä 1980-luvun lopulla. Ei minulta jäänyt siitä paljoa mieleen, mutta syynä ei ollut ylimielinen poikakaksikko, vaan se, että en ymmärtänyt senaikaisestakaan kirjallisuuskeskustelusta tuon taivaallista. Sen verran kuitenkin kirjan perusteella tajusin, että kaikki se, mikä vanhassa realistisessa kirjallisuudessa ei ollut paskaa, oli kusta. Ja kaikki muut paitsi Eskelinen ja Lehtola itse ovat tyhmiä. Ajattelin, että otan postmodernin kirjallisuuden, jälkistrukturalistisen kirjallisuusteorian sekä dekonstruktion haltuun ja aloitan siitä, mikä ehkä oli vihaisten nuorten miesten mielestä aivan sieltä syvimmältä – Heikki Turusesta. Luin lähes koko Turusen tuotannon läpi – ymmärsin hänen kauttaan omaa agraarista repeytynyttä minääni - ja kävin haastattelemassa kirjailijaa Kodin Kuvalehteen. Turusella oli tekeillä rockromaani ja kirjailija virkkoi Juuan talonsa työhuoneessa että jos hänellä ei enää ole sanottavaa, hän vaikenee kuin Väinö Linna. Rockromaania ei koskaan ilmestynyt. Seuraava teos, joka Turuselta koottujen lehtikirjoitusten Turusen pyssystä lisäksi tuli ulos, oli vuonna 1992 Karhunpäinen metsänvartija ja se sisälsi runoja. Jonkinlainen romaaniblokki Turusella 1980-luvun lopussa näyttää olleen.

Postmodernin tutkiminen jäi siihen. Aloin rypeä realismissa kuin sika vatukossa. Pekka Vartiainen Länsimaisen kirjallisuuden historiassa on sanonut, että realistinen romaani on naiivi ja optimistinen. Minä olen edelleen naiivi ja optimistinen ihminen enkä erityisemmin halua kiduttaa itseäni Guy de Maupassant´n Pierrot´n kaltaisilla teksteillä, jossa ollaan julmia eläimiä kohtaan. Koiranpennut on niin sulosii!

Kun olin lukenut melkein pötköön Jari Tervon Laylan, Anja Snellmanin Parvekejumalat ja Pirjo Hassisen Populan, arvelin, että kaavamaisen ammattimainen asetelman esittely-asetelman kehittely – jännitteen tiivistäminen – jännitteen purkaminen verta ja suolenpätkiä – seestyminen –tendenssikirjallisuus riittää.

Aavistelin, että täytyyhän sitä olla jotakin muutakin. Osallistuin Silja kedolla –kirjoittajatapahtumaan Leppävirralla ja sain sieltä mukaani kasapäin vanhoja Parnassoja, joita kirjallisuusterapeuttini Raili Miettinen meille jakoi. Siinä sitä oltiin. Löysin suomalaisen nykykirjallisuuden lisäksi romantiikan, kahlasin Brontën sisaruksia, ja upposin Knausgårdin Taisteluihin. Kirjallisuusterapeuttini innosti hakeutumaan kirjallisuuden perusopintoihin. (Kykenenkö jossain vaiheessa edes ennen kuolemaani sanomaan, että en ole enää toimittaja?)

2000-luvun alussa huomasin asuvani samalla paikkakunnalla kuin kirjailija Matti Pulkkinen, jonka kirjoja olin siihen mennessä koettanut vältellä. Olin aloittanut Romaanihenkilön kuoleman lukemista ainakin pariin otteeseen 1990-luvulla, mutta jäänyt aina tuskanhikisenä sivulle 80. Kirjassa oli jotain sellaista, mitä en osannut käsitellä. Koska luin kirjallisuutta fiilispohjalta ja tiesin aivan liian tarkkaan, mistä pidin ja mistä en, en pystynyt edes hörähtelemään sellaisille huomautuksille alaviitteineen kuin ”Säätiedotus!¹ Saavat kinnuset² syödä estetiikkansa. Tulee Päätaloa³ ikävä.” (RHK s. 31). Nyt uskaltaisin nauraa kyseisille riveille alaviitteineen, sillä olen aivan rakastunut sekä estetiikan äreään vanhukseen Aarne Kinnuseen, joka omaelämäkerralliseen teokseensa Päätoiminen elämä on sisällyttänyt muun muassa ruokareseptejä, että Kalle Päätalon tuotantoon, josta olen pystynyt lukemaan vasta murto-osan. Lohduttavaa on, että päätaloja on niin paljon – mikäli maailmankirjat menisivät sekaisin ja meillä lakattaisiin julkaisemasta kaunokirjallisuutta suomeksi, löytyisi varmaan jostain kirjaston kierrätyshyllyn nurkasta aina lukematon päätalo. Ne eivät lopu kesken.

Työskentelin pienen prekaaripätkän Matti ja Liisa -nimisessä paikallislehdessä eikä Matti Pulkkista ollut lehteen siihen mennessä haastateltu, vaikka tämä oli asunut enemmän tai vähemmän päätoimisesti 1980-luvun puolivälistä lähtien Lapinlahden Peltomäessä kirjailija Liisa Laukkariselta ostamassaan punaisessa torpassa. Matti ja Liisa -lehden juttuideapankkiin kirjoitin, että menen haastattelemaan Matti Pulkkista, kunhan saan Romaanihenkilön kuoleman luettua loppuun. Pätkätyöni Matti ja Liisa -lehdessä päättyi ennen sitä. Vuonna 2008 oli pakko haastatella Matti Pulkkista Kansan Uutisiin ja silloin oli pakko lukea kaikki Pulkkisen kirjat, jotka käteeni sain. Elämän herrat oli ymmärrettävä ja Ehdotus rakkausromaaniksi myös, sillä jos jostain asiasta minä ymmärrän jotain, niin mutkikkaista ihmissuhteista. Ehdotus rakkausromaaniksi on riipaiseva kuvaus hankalasta avioliitosta ja sisältää aiheellisia piikkejä myös liian innokkaita naistoimittajia kohtaan.

Romaanihenkilön kuoleman ensimmäisillä lukukerroilla – olen lukenut sen muutamaan kertaan läpi – en ole ollut tarpeeksi lukenut voidakseni sitä lukea.

Kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo, Lapinlahdelta ja samoilta syrjäkulmilta syntyisin kuin missä Pulkkisen torppa on, on hakenut Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaan perustuvaan performanceen apurahaa sekä Koneen säätiöltä että Taidetoimikuntien keskustoimikunnalta. Ilvesheimo on nyt joutunut lukemaan kirjan tarkkaan ja sanoo, että Pulkkisen romaanissa on rasismia siinä, missä kenessä tahansa – Pulkkinen on vain niin pistävän ja rehellisen hyvä ihmisen sisäisen, alitajuisen ja usein peitetyn ryönän kuvaaja. Samalla Pulkkisen romaanihenkilö - esimerkiksi Matti Pulkkinen -niminen kirjailija Afrikassa – tulee tutkailleeksi sitä, mikä kulloinkin on poliittisesti korrektia. Ajat muuttuvat, käsitykset muuttuvat, ajattelu muuttuu.

Tosin nykytutkijat jo hieman kyseenalaistavat Pulkkisen pitkän matkaa lainaamaa, amerikkalaisen tutkijan Lloyd deMausen Lapsuuden historiaa, jonka mukaan kategorisesti ennen oli aina huonommin ja nykyään paremmin. Lloyd deMause ottaa esiin kristillisen aikakauden ongelman, jota nykyään kutsutaan rajatilapersoonallisuudeksi tai narsistiseksi persoonallisuudeksi. Sen peruspelko ei ole kuolema, vaan hylkääminen. Kun muinaiset egyptiläiset valmistautuivat kuolemiseen koko elämänsä ajan, kristityt pelkäävät sitä, että ”Jumala kääntää kasvonsa heistä”. Kristillisessä kulttuurissa toisen maailmansodan jälkeen kasvaneen ongelmat ovat erimitallisia. Meillä on keskiluokkainen rakkauskulttuuri, joka ei ollut vielä 1950-luvulla saavuttanut Nurmeksen pikkukylää, jossa Pulkkinen omituisessa lapsuudenperheessään kasvoi, näin vähän vistosti kirjoittaa kirjailija Pulkkinen. Lapsia kohdeltiin ennen kaltoin ja nykyäänkin kyllä, mutta nykytutkijoiden mukaan kaltoin kohteluun olisi syytä etsiä hieman hienosyisempiä syitä kuin se, että Afrikassa kulttuurit ovat kehittymättömiä ja Euroopassa kehittyneitä. Naiiviin idealisointiinkaan tosin ei saa harpata.

Oikeastaan, kun sitä ajattelee tarkemmin, Pulkkisen tuotannossaan kuljettama punainen lanka on maaseudun liikaväestö ja mitä sille tapahtui, jos ei jäänytkään ikuisiksi ajoiksi tuijottelemaan lehmän silmiin, kuten Tuula-Liina Varis Heikki Turusen tuotannosta lausui. Pulkkinen lähti Nurmeksen pikku kylältä, kävi Puolat, Israelit ja Tansaniat, mutta tunne, minkä länsimainen villin vapaa markkinatalous hänelle tuotti, oli kuitenkin se, että liikaväestöllä – oli se sitten maaseudun tai nykyään myös lähiöiden - ei ole paikkaa muualla kuin omassa yksilökeskeisessä atomisaatiossaan.

Minä sanon tähän prekaarina liikaväestön edustajana, että tarvitaan luokkataistelua eikä taistelua pakolaisia vastaan. Sillä aikaa kun osa potentiaalisista taistelijoista jymähti tyhjeneville agraarialueille ja vielä suurempi osa hukkui alkoholiin, kuten kirjailija Pulkkinen, tai sukelsi psyykenlääkkeisiin, meille hiipi tyylipuhdas fasismi matupelkoineen.

Ilmeisesti Romaanihenkilön kuolema on luettava aina uudelleen. Itse asiassa haluaisin jatkaa kirjallisuuden aineopintoihin, sillä kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa Pulkkisen emäsika, Romaanihenkilön kuolema, tulee vastaan pakollisena luettavana.

Lapinlahdella äitienpäivän aattolauantaina 13. toukokuuta 2017, Pia Valkonen, Matti Pulkkisen muistoseuran perustaja ja seuran sihteeri