Äidin suru

to 22.6.2017

Harvoin tulee luettua edes Imagesta kaikkia juttuja niin hyvä kuin lehti nykyään onkin. Eilen tulleesta Imagesta luen varmasti. Melkein kaiken. En alkupään designtuote-esittelyjä. Ne vain silmäilen. Ely-keskuksen johtajan herkän ja ihanaisen tyttären Riikka Virrannan mies on kirjoittanut Imageen viime vuoden aikana monta hienoa esseetyyppistä juttua. Niissä pilkottaa Lapinlahti, mutta ei sillä tavalla kuin Pasi Lyytisen Matti ja Liisa -lehteen kirjoittamassa lipostelussa, että on tämä niin maailman paras paikka. Onhan se varmaan joillekuille - kauniille, rikkaille, menestyville.

Mutta kysykääpäs vaikka koulukiusatulta tai muuten vain marginaaliin työnnetyltä.

Onhan tämä niin ihana, mutta Varpaisjärvessä on jotain teeskentelemätöntä, se on persuista persuin eikä muuta yritä ollakaan. Myös Siilinjärveä pidän raikkaampana kuin Lapinlahtea. Aitosiilinjärveläiset eivät pääse dominoimaan, sillä Siilinjärvelle muutetaan muualta. Usein niin, että kun Kuopiosta ole varaa ostaa omakotitaloa, ostetaan Siilinjärveltä. Niin meidänkin perhe aikoinaan teki.

Onhan täällä kaikenmoista, kyllä, kuten Luova Puu esimerkiksi. Lapinlahtelais-afrikkalaiseen lauantaihin pitää päästä, vaikka villit hevoset olisivat esteenä. Paljolti täällä on kaikkea hyvin kuppikuntaista. Ja on helppo sanoa, että on kuppikuntaista, minun, koska en ole mihinkään kuppikuntaan sisään päässyt. Ja herraparatkoon voitte uskoa, että olen yrittänyt. Tragi-koomisimpana esimerkkinä se, kuinka olin työntäytymässä Matti Pulkkisine arvonsa tuntevien rouvashenkilöiden kirjallisuuspiiriin. Uh, kun hävettää vieläkin. Tekisi mieleni vetää itseni vessanpöntöstä alas. Eihän sellainen täällä ole tapana, että ihan työntäydytään. Eihän meitä ole koskaan esitelty tai koeteltu. Ja minähän saattaisin päästää suustani siellä jotain hyvin sopimatonta. Vaikka sanan kuppa (Gustave Flaubertin, voi kauhistus sentään, tai voi vittu) tai jotain sellaista.

Nyt olen lakannut yrittämästä ja rakennan elämäni jotenkin muuten. Yhteisöä tarvitsen ja muita ihmisiä. Kaikki tarvitsevat. Olen oikeasti iloinen siitä, että meidät on kutsuttu juhannuksenviettoon lempikylääni näillä seuduin.

Riikka Virrannan mies on esseisti ja katselin jo hänen esseekirjojaan netistä tilatakseni. Sitä ennen kuitenkin! Esko Karppanen ja Liisa Enwald. Heidän oppineita tekstejään en meinaa unohtaa. Hm. Lapinlahtelainen esseisti on viimeksi kirjoittanut siitä, kuinka gospel pilasi hänen elämänsä. Aivan mahtavaa ja punnittua tekstiä.

Juttu Saara Särmästä pitää nyt ennen Marian herättämistä lukea loppuun ja töytyyttää Image saman tien tuntemalleni lapinlahtelaiselle Saara Särmä -fanille.

Knausgård-kääntäjän, Katriina Huttusen, uloskirjoittama suru tyttären itsemurhasta on niin raastava, ettei sitä oikein uskalla edes ajatella. Pisti silmään, kuinka yksinäiseksi äiti itsensä tunsi. Hän oli atomisoitunut yksikkö kylmien työsuhteiden ympäröimänä. Teksti oli ristiriitainen. Yhtäältä raatelevaa palasiksi hakkaavaa viiltelevää surua tunteva äiti tuntui arvostavan, että joku vähän puolituttu häntä halasi, mutta toisaalta hän työnsi ihmisiä kauemmas hädässään. Pelkäsi kai murskaavansa lähelle tulijan tuskallaan.

En tiedä, mitä pitäisi. Omassa lapsuuden perheessäni on ollut kuoleman varjoa ja vaikka sun mitä saatanaa, mutta juuri se on ahdistavaa. Kun ei tiedä, mistä saa puhua ja mistä ei. Ilmeisesti mistään ei saa puhua ja jatkamme eloa tyytyväisinä ja tyytymättöminä kukin omilla tahoillamme maailman tappiin asti rakentamalla omat ympyrämme sukulaissuhteista riippumatta. Käyhän se niinkin.