Psalmi 98

ti 13.6.2017

Eilen oli Kalevi Puronheimolla oli vielä kaksi 90-vuotistilaisuutta Väärnin pappilassa. Kello 14:n ja 19:n kattauksissa kuultiin Kalevin elämän runoja. Minä olin kello 14:n kattauksessa Runojen joukossa oli Jenni Haukion Elegia. En pääse nyt tsekkaamaan, missä Haukion kokoelmassa Elegia on, mutta olen minä sen jostain kahdesta aiemmasta lukenut. Maria nukkuu samassa huoneessa kuin kirjani ovat.

Äh, tarvitsen nyt Kallistos Waren Ortodoksista tietä. Jospa minä ihan hiljaa avaisin oven...

Elegia on kokoelmassa Sinä kuulet sen soiton. Tämä runo on ah niin huh:

ELEGIA

Unessa herään aamuyöllä istumaan
eteisen oven eteen asettamalleni tuolille.

Puoli neljän aikaan takerrun
postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen

vain pitääkseni toista ihmistä kädestä.

Pelkäsin hieman, että eilisessä runotilaisuudessa tulee loppusointurunoja. Ei onneksi tullut! Mukana oli hieman haastavampaakin lyriikkaa. Ei kuitenkaan niin haastavaa, että olisi pyyhkinyt päidemme yli. Toki Ierikan iso haak oli savon murteella kirjoitettu ja sen kirjoittaja Kalle Väänänen on vuonna 1942 pannut niin jotta Runoruunalla ryssää päin, mutta en anna sen tässä nyt häiritä. Kalevi Puronheimon eläytyen esittämänä Ierikan iso haak oli yllättävä ja hauska.

Minun pitää joskus tutkailla, miksi savon murre saa minussa niin voimakkaan reaktion aikaan. Ehkä siksi, että kun Matti haluaa olla jotenkin kansanomainen tai puhuu puhelimessa vaikkapa jonkun työmiehen kanssa, hän helposti alkaa käyttää d-kieltä. D-kielellä tarkoitan sitä, kun savonkielinen puhuja haluaa vaikuttaa sympaattiselta, hän vaihtaa jotkut konsonantit d:hen. Siinä puhujan kielen kärki hipaisee etuhampaiden takaosaa kuin varkain anellen älä pidä minua ylimielisenä - ja minun tekee mieli kirkua. Usein vaihdan huonetta tai vain uppoan tietoisesti toisiin ajatuksiin.

Haluaisin tutkailla, miksi mokoma tai ylipäätänsä savon kieli minua niin riepoo ja leikkaa aivoon. Kun olin lapsi, meillä kotona puhuttiin eteläsavoa. Puhenuotti tarttui muhun Imatralta ja mä ja sä -kieli Hollolan Lahlen kupeesta Kärkölän Järvelän Nummenkulmalta. Vastapainoksi mun mä ja sä leikkaavat Matin aivolohkoa. Tasoissa ollaan ärsytyksen määrässä.

"Ennen kuin käveli jokeen eikä palannut, nainen joka oli unohtanut viikonpäivän.... kirjoitti lapulle miesten nimet, joita oli rakastanut. Hän pani lapun kahvinkeittimen viereen. Aviomiehensä nimen hän kirjoitti viimeiseksi ja alleviivasi sen kahdella paksulla viivalla. Selvyyden vuoksi."

Se oli kanadalaisen Lorna Crozierin Viimeisestä testamentista. Aivan mahtava. Henkeä salpaava.

Puron Kalevin syntymäpäivillä oli mukana myös hänen lastensa äiti. Raju mummo, kantaäiti, kuten pihalla sanoin, vaikka en ensin tajunnut, että hän on Arin, Sarin ja Ranjan äiti. Vaikutti juuri sellaiselta Lemminkäisäidiltä, joka pelotta haravoi Tuonelan joesta poikaansa. Ei ole koreasta Kylllikistä, mokomasta, semmoiseen.

Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran. Veti kerran, tuosta toisen:
saapi paian poikoansa, paian mieliksi pahoiksi;
veti vielä kerran toisen: sai sukat, hatun tapasi,
sukat suureksi suruksi, hatun mieliharmiksensa.
(Kalevala, viidestoista runo)
  

Ei voi mitään. Alkaa aina itkettää, kun tuo luen. Raili löysi Lemminkäisen äidin Arto Mellerin novellista Talo metsän laidassa:

http://railimiettinen.blogspot.fi/2017/04/talo-metsan-laidassa.html

Vaikka en ole kokenut sellaista kuin ilmajokisen Jonin äiti, runo sattuu. Jonin äiti saapui paikalle ennen kuin ambulanssit, kun poika makasi tajuttomana liikennevaloissa lähellä äidin taloa. Aina kun Kalevalan viidestoista runo tulee vastaan, minä heittäydyn marraskuiseen hyhmään Pielaveden tielle.

Iloitkaa ja riemuitkaa 

Pastori Juha Heikkilä luki Väärnin pappilassa meille Psalmin 98. Muistaakseni se niin oli. En ihan ehtinyt mukaan psalmiin, sillä jäin miettimään sitä, mitä Heikkilä sanoi. Hän sanoi, että Raamatun tekstejä on kirjoitettu runon muotoon. Jäin miettimään käännöksiä ja sitä, mitä runomuotoisuuden hävittämisessä on menetetty.

"Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri." alkoi nyt soida jossain päin tajuntaani ortodoksisesta palveluksesta. Iloitkaa ja riemuitkaa, sanotaan psalmissa 98. Tuntuu siltä, että slaavilainen sävelistö on koodattu minulla johonkin syvään, syvään aivokerrokseen.

Miksi minulla on niin suuri tarve löytää edes joku, joka ajattelisi samalla tavalla? Бог один, sanoo venäläinen ortodoksiystäväni ja käy enemmän tai vähemmän tyynesti helluntaiseurakunnan palveluksissa. Voi perkele tätä umman (arab. أمة‎) samassa moskeijassa kävijöiden kaipuuta!

Ja miksi minut niin helposti valtaa ärtymys? Maria haluaa herätä enkä edes ehtinyt avata Kallistos Waren Ortodoksista tietä.