Ihmisen olosijat

to 1.6.2017

Luin uusimman Matti ja Liisa -lehden heti postilaatikolla. Etusivulla ajattelin, että Lapinlahdesta on ehkä tulossa yhtä kiva kuin Pekka Saurin Helsingistä. Minähän olen monta kertaa Annalle ja Marialle, jotka ovat kuin Tolstoin Kolme sisarta kaipaamassa Moskovaan, tosin sisaruksia on vain kaksi ja toinen heistä jo aika lähellä Helsinkiä, että minun nuoruuteni Helsinki on aivan toinen kuin nykypäivän Helsinki.

Minun nuoruudessani Helsingissä oli ulkomaalaisia vain yhdessä ainukaisessa kapakassa nimeltä Havanna. Sieltä taisin pongata bolivialaisen Benjamin Navarron, jota sitten jahtasin myöhemmin syksyllä pitkin Moskovaa ja itkin kuin vesiputous traagista kohtaloani muun muassa Moskovan metrossa. Benjamin oli kesällä 1990 jostain syystä Suomessa - en muista, mistä syytä, ei ehkä käynyt edes kesälomillaan Neuvostoliitosta koti-La Pazissa. Benjo opiskeli Moskovassa kirjapainotekniikkaa ja oli tietenkin naimisissa jonkun pitkäjalkaisen, kauriinsilmäisen, hoikan ja kauniin moskovalaiskaunottaren kanssa.

Sitähän minä niillä metromatkoillani itkin.

Havannaa lukuun ottamatta Helsinki oli 1990-luvun taitteessa kylmä, tunteeton, tyly, epäystävällinen ja jälkijuppimainen. Vaikka olin töissä Helsingissä, pyrin aina juttumatkoille mahdollisimman kauas. Ja hyvin pääsinkin. Kävin jutunteossa Lapin käsivartta myöten ja Inarissakin. Kun Janajevin juntta ilmestyi Neuvostoliiton poliittiselle kartalle ja Viro julistautui itsenäiseksi, pääsin Viroon viikon kestävälle juttumatkalle, oi niitä aikoja.

Osuimme muutama vuosi sitten Helsinkiin, kun oli leppoisa, mutta talvinen ilma. Oli juuri satanut uutta valkoista lunta. Helsinkiläiset luistelivat rautatientorilla. Vitsit, ajattelin, Helsinki on muuttunut. Jos jonnekin Helsinkiin olisi pakko muuttaa, muuttaisin Itä-Helsingin ortodoksit ry:n alueelle. IHO ry:llä oli ensin Mellunmäessä, käsittääkseni jossain vanhalla ostarilla, toimintakeskus, ja sitten porukka muutti juhlallisessa ristisaatossa Myllypuroon kuin Lapinlahden Hoijakan mumetsit vanhalta kunnantalolta nykyisen Hoijakan rakennukseen.

Ensi kesänä Lapinlahdella on kesäkahvila Lapinlahden rautatieaseman vanhassa makasiinirakennuksessa, erinomaista! Tarjolla on muun muassa kantrimusiikkia. Enhän minä muusta musiikista kuin ortodoksisesta kirkkomusiikista perusta, mutta kaikkea pitää kokeilla, paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja. (Näin luki ystäväni Jouni Rainion minulle lähettämässään postikortissa kesällä 1990 ennen Moskovaan-muuttoani ja Jouni oli lähdössä jatkamaan elinkautistaan Kiovan yliopistoon - miten tämä Moskova nyt näin minulla joka päivä kummittelee, eilenkin aloin Moskova-muistelon keskellä Päivärannan K-City-marketin hevi-osastoa, kun etuilin jonkun parroittuneen (parta viisi päivää ajamatta, ehkä kauemminkin) mieshenkilön edestä suoraan vaa´alle.)

Lisäksi Lapinlahden valtuuston puheenjohtajaksi on tulossa Varpaisjärven ääniharava Tarmo Heiskanen ja toimittaja Katri Viitaniemi oli kirjoittanut hyvän ja koskettavan kirjoituksen Jakamattomat stipendit. Olen kaivannutkin senkaltaisia tekstejä toimittajalta. Kireähuuliset tekstit: huonosta käytöksestä moittiminen ja pyöräilykypäräpäähän -vaatimukset eivät ole olleetkaan hänen tavallista tasoaan kolumneja! Lisäksi Hukkakauran Nolot kävyt oli hauska teksti, vaikka kovasti kaipaankin Rouva Pyytä ja kantaa ottavaa Pientä vaskista miestä. Pieni vaskinen mies, harvinaista kyllä, näki maailman vähän laajemmin kuin Lapinlahden näkökulmasta.

Lapinlahdella saattaisi alkaa viihtyäkin, kun kerta vielä Gerry Birgit Ilvesheimokin aina silloin tällöin ilmestyy maisemiin.

Ehkä astelemme jonain heinäkuisena iltana Aseman Vanhalle Makasiinille aviomieheni kanssa käsi kädessä kuin toisensa uudelleen löytäneet ihmiset, jotka ovat joskus kaukaisessa nuoruudessaan olleet rakastavaisia ja nyt sitten päättäneet erilaisten vastoinkäymisten jälkeen palata yhteen.

Nojoo.

Tosiasiassa, kun olin päässyt Matti ja Liisa -lehden sivulle 9 ja juttuun Galleria Kuku avaa ovensa, soitin oitis Matille ja huusin puhelimeen niin lujaa, että aviomies ei tietenkään kuulllut mitään. Meillä on sellaiset Catepillar-puhelimet, joihin ei voi puhua kovaa. Puhelimen mikki särkee äänet.

Huusin: "Matti, jjjjjjumalauuuta, miksi minä en pääse koskaan kanssasi samaa lehtikuvaan ja kainaloon tai samaan vaalitilaisuuteen, kokoukseen tai edes kauppaan mukaan. Perrrrrrkele!!!!"

Tai no, ei oikeasti. Yllä oleva oli kaunokirjallista liioittelua. Soitin kyllä oitis Matille ja kerroin uutisen sekä sanoin kyllä hieman kuivahkosti ja pikkuisen ihan pikkuisen pikkiriikkisen vain ilkeästi sarkasmia tavoitellen, että olisihan se kiva päästä joskus lehteenkin ihan aviovaimona eikä vain anonyymina kukalievaimoeinimeäjamistävitustasentietäämikäonnäilläavioliitossatodellinentilanne. Ja tämän jälkeen en kirjoita enää tästä asiasta paitsi että varmana kirjoitan vielä ainakin toistakymmentä kertaa kerron saman jutun ja aivan varppina saatte kuulla tästä joka lähdössä ja monessa muodossa riveillä ja rivien välissä. Argh, asia ei jätä minua rauhaan.

Ihan vilpittömästi ja ilman mitään sarvia ja hampaita Galleria Kuku avaa ovensa oli hyvä uutinen ja olen iloinen tuoreen avioparin Sanna ja Petri Järveläisen puolesta. Niin sitä pitää. Tiedottaa asioista suoraan ja kursailematta. Ja mikä parasta! Toimittaja muisti kirjata juttuun vaimon nimen sekä jopa tyttönimenkin!

Ne Matti Mäkelän Ihmisen olosijat

Jo esseekokoelmassaan Kaksi vaimoa Matti Mäkelä uumoili erilaisia malleja, joilla suuret ikäluokat järjestävät elämänsä. Hiljattain Hesarin kolumnisti Aino Miikkulainen otti esille polyamorian, joka lienee 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden juttu. En nyt sukella polyamorian saloihin, vaan koetan vihdoin pysytellä Matti Mäkelässä, josta otsikon merkinnälleni sorvasin, jotta muistaisin, mistä piti Matti ja Liisa -kritiikin jälkeen.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005230518.html

Kokoelman nimiesseessä Kaksi vaimoa, jonka eilisessä merkinnässäni vähän väsähtäneeksi havaitsin tai siis havaitsin, että kahden vaimon pito vaikutti lähinnä tosi raskaalta puuhalta, josta kaikenlainen iloittelu lienee kaukana. Matti Mäkelän mukaan suurilla ikäluokilla tavallisin elämän järjestämistapa on tavanomainen avioliitto, joka menee näin:

"Siis millainen tavanomainen avioliitto? Sellainen, jossa aviopuolisot seurusteltuaan ensin muutaman tytön ja pojan kanssa päätyvät yhteen, tekevät lapset ja velat, rupeavat riitelemään, pettävät muutaman kerran toisiaan ja päätyvät jatkamaan elämäänsä saman katon alla, mutta toisistaan eristäytyneinä. Tai sitten päätyvät eroamaan, ja jatkavat uudessa suhteessa uusperheenä, muutaman henkisen kolauksen saaneena, ehkä jotakin oppineena, hiukan kypsempinä tai kyynisempinä, kokemuksista riippuen." (Matti Mäkelä Kaksi vaimoa  s. 86)

(Jos minusta uhkaa tulla aviomieheni kiva kämppis, menen ja ammun itseni rengasvaraston taakse.)

Matti Mäkelä arvelee, että kahden ihmisen elämänkestävä, ja samalla ainoa, uskollinen liitto, virallisen opin mukainen, on käytännössä harvinaisuus. Käsittääkseni evoluutiopsykologit ovat panneet merkille, että jollain tasolla ihminen elää edelleen niin kuin keräilijä-metsästäjäihminen. Lapsia tehdään usealle kumppanille ja ihmisellä on elämänsä aikana useita perättäisiä liittoja. 

Varmaan päällekkäisyyksiäkin on, mutta niistä vain ei niin puhuta.

Jotain on tapahtunut esseisti Mäkelän elämässä vuosien 1995 ja 2011 välillä. Ihmisen olosijoissa, josta pidin kovin, ehkä esseisti on kypsynyt, ei puhuta kahdesta vaimosta enää mitään. Tyynesti Mäkelä ajaa sähköpolkupyörällä vain yhden vaimon, Helmin, kanssa. Sama vaimo esiintyy myös muissa kirjoituksissa.

Kahdessa vaimossa oli kyllä melkein liikuttavaa rehellisyyttä, ihan teki mieli silittää esseistin hikistä otsaa; kyllä se siitä - kahden vaimon mies, kaikella on paikkansa sekä määräaikansa, mutta kokoelmassa oli myös paljon sekavaa sotkua. Ehkä esseisti käytti kokoelman kirjoittamisen aikaan liikaa alkoholia. Ainakin ensimmäinen sydäninfarkti tällä tuntui olleen 43-vuotiaana.

Käyn samanaikaisesti tämän kirjoittamisen kanssa toisilla areenoilla jutustelua vihreistä. Panin kiertoon viimeisimmän Vihreän Langan, jossa olivat esittelyssä Vihreän Liiton puheenjohtajaehdokkaat. Vitsit, että puolue alkaa vaikuttaa ihan sympaattiselta ja taasen seuraamisen arvoiselta. Ihan jo vähän punavihreältä, vaikka puheenjohtajaehdokkaissakin ovat violettinsa.

En voinut olla nauramatta ääneen Matti Mäkelän sivulausetiivistystä Helsingin vihreistä: "... Tämä nuori pari (maallemuuttaja) vannoo itse asiassa hyvin modernien arvojen - cultural diversityn ja resiliencen - nimiin, niiden samojen arvojen, joista vihreätkin unelmoivat ennen kuin jäsähtivät Helsingin kaupunginvaltuustoon, hiilikasan viereen ränkkäämään paikallispolitiikasta, jota he myös metropolipolitiikaksi nimittivät." (Matti Mäkelä Ihmisen olosijoja, essee Kylässä s. 96)

En myöskään voinut olla nauramatta, kun luin Mäkelän kirjoituksen Selvänä. Siinä Mäkelä aloittaa jotenkin hänelle ominaiseen tapaan tavanomaisesta, arvattavasta: "Selvänä ihminen on kiinnostunut kaikesta. Hän muistelee nuoruuttaan vasta siitä päästyään, kun muut ikäisensä yrittävät juomalla unohtaa sen." (Matti Mäkelä Ihmisen olosijoja, Selvänä, s. 60) 

Mäkelä etenee, etenee, etenee ja piirtelee kaaria, miten järkevä ihminen selvä on: "Hän saattaa seurata televisiosarjaa vuosikausia, jos se on sivistävä ja rauhallinen kuten Silkkitie. Jos se on laatusarja, hän kuuntelee myös sitä analysoivan oheisohjelman Television tiiliskivet. Hän etsii vieläpä (vittu) lähdeaineistoa."

Kohdassa vittu vasta tajusin, mistä on kyse. Tekstin viimeinen aivan huippuhieno lause on suorastaan läimäys päin naamaa, kuten Suvi Ahola sanoi nimiesseestä Kaksi vaimoa - selvä on ihmisenä kapea-alainen, pelokas, eikä kovin kiinnostava: "Hän pelkää juoksevansa suoraan kaatuvan puun alle."

Mitäs minä vielä kehuisin Ihmisen olosijoissa? Pidin myös kirjoituksesta Vieraissa (virtuaalisesti). Siinä esseisti sanoo, että kuten kaikki muutkin miehet, hän haaveilee tekevänsä korjausliikeen ja ilmestyvänsä kuin harmaa kääpiö repullinen Viagraa selässä kaikkien niiden naisten oven taakse, joiden kanssa ei seisonut, ja huutavansa: Nyt minulla seisoo! (s. 61) Mäkelä suhtautuu Herkku.netiin yhtä aikaa sekä kansatieteellisesti että innostuneesti, ah, ihanata!

Markku Eskelinen (muistattehan kaikki Sianhoito-oppaan, vihkon, jossa Eskelinen ja Jyrki Lehtola sanoivat kaikesta suomalaisesta kirjallisuudesta, josta minä pidin, että paskaa, mikä ei kusta) mainitsee Matti Mäkelän Rakkausromaanin (2006) Ritva Ruotsalaisen  Pandoran yhteydessä. Mäkelän Rakkausromaani on juuri sellainen mies- ja naisstereotypioiden mallistoon pöhöttyneen kohahduttavasti asettuva pikkuperverssi teos, jollaista sen kirjoittajalta sopi odottaa. (Markku Eskelinen Rakoilla rajoilla, suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa s. 536)

Hm, no, ehkä en muutenkaan olisi edes haaveillut Rakkausromaanin lukemisesta. Minulle oli jo tarpeeksi Kahden vaimon novellimaisen tekstin Unelma elämästä alku: "Illalla he olivat juoneet. Hän oli pakottanut naisen pysymään sisällä ja keskustelemaan sivistyneesti, kunnes tämän oli pakko laskea alleen." (s. 55)

Jahas, nämä ovat näitä pissakakkakultainenmarkiisidesadé -juttuja, ei kiitos, ajattelin.

Toki tilasin netistä Ritva Ruotsalaisen Pandorankin, mutten ole ihan varma haluanko sitäkään lukea. Ei minusta ole nielemään sadomasokismin lävistämää rujoa romaania, anteeksi. J.K. Ihalainen muuten torppasi Tiedonantajan toimittajan Marko J. Niemen runokirjaelämyksen minulta. J. K. Ihalainen meni kritiikissään sanomaan, että runokirja Kuristus on minimalistinen ja hieman tyly. (Tiedonantaja 21/2017 s. 12)

Hieman tyly? Ei kiitos. Sadomasokistinen? Ei kiitos. Roiseja seksin kuvauksia? Ei, ei, ei kiitos, ei mitään seksin kuvauksia, kiitos, kiitos! Eroottisesti ja täysin hurjentavasti voi kirjoittaa kuvaamatta seksiä lainkaan.

Matti Mäkelän Onnellisten laakso Ihmisten olosijoissa on muuten aika raamatullinen. Siitä tulee mieleen Jesajan kirjan 65:21-24 jakeet: "He rakentavat taloja ja saavat asua niissä, he istuttavat viinitarhoja ja nauttivat itse niiden hedelmän, ei niin, että he rakentaisivat ja toinen taloa asuisi, eikä niin, että he istuttaisivat ja toinen söisi hedelmän. Niin kuin puiden päivät, niin ovat minun omieni päivät. Minun valittuni saavat itse nauttia työnsä tuloksista."

Nyt en enää kirjoita Matti Mäkelästä sanaakaan - paitsi ehkä sitten, kun saan luettua hänen väitöskirjansa Tämä ei ole taidetta. Minun piti tänään aloittaa kirjallisuusteoriatehtävän uudelleen järjestely ja korjaaminen, mutta enhän minä mitään aikaan saanut, kuten en saanut aikaan Matti Pulkkisen muistoseuran pöytäkirjaakaan, puhumattakaan Lapinlahden Venäjä-seuran vuosikokouksen pöytäkirjasta.

Sen sijaan palkat maksoin ja paljon laskuja. Vesilaskua vielä jemmaan, sillä pitäähän tässä vähän ruokaakin ostaa. Yhden työntekijän lomapäivät laskin ja kohta teen yhden laskun.