Neidonhius loppusuoralla

su 26.6.2017

Mihail Šiškinin Neidonhius on melkein loppukaarteessa. Selätin sen, kiitos poijjaksi ajattelemani venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professorin Tomi Huttusen. Olin hänen Hesari-kritiikkinsä kanssa eri mieltä, osin, vaikka kritiikki auttoi minua lukemaan Neidonhiuksen. Jätin vain tällä kertaa väliin kummallisen muinaiskreikkalaiskertomuksen, joka ei yksinkertaisesti jaksanut minua kiinnostaa.

Minusta kreikkalainen mytologia on umpitylsää. Niinhän Neidonhiuksen päiväkirjankirjoittajan nuoruuden rakastettu Aleksei sanoo. Ksenofonin jutut ovat kovin ikäviä. Niissä mennään taisteluun ja tapetaan ja tapetaan ja tapetaan. Sitten palataan merelle ja siinä kaikki.

Nuoren tytön päiväkirjoista käy ilmi, että nuoren tytön päiväkirjat ovat aina samanlaisia, tunteikkaita ja vaivaannuttavia. Nuoren tytön tyttökaveri jopa pelkää, että sota loppuu ennen kuin hän pääsee avustushommiin sairaalaan. Mielenkiintoinen oli myös kohta Donin Rostovista ensimmäisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan. Ensin taistellaan saksalaisia vastaan ja silloin saksaa puhuvat heitetään ulos raitiovaunusta ja kirjaston saksankielisen kirjallisuuden osastolla on kieltolappu: "Bitte, nicht auf Deutsch!" Kun sitten vuonna 1918 saksalaiset miehittävät kaupungin, järjestys palautuu. Junat kulkevat ajallaan, kaupoissa on tavaraa ja kaikki toimii. Absurdia, sanoo romaanin kaikkitietävä kertoja.

Neidonhiuksessa tulkin ja venäläisten turvapaikanhakijoiden keskustelut ovat välttämättömyys sekä myös kohta, jossa tulkki näyttää vaimonsa ystäville, ilmeisesti he eivät ole venäläisiä, videokoosteen Tšetšeniasta. Koosteessa nainen raiskataan on line ja raiskauksen yhteydessä naisen häpykarvat poltetaan tupakansytyttimellä. Lisäksi hänen emänttimeensä työnnetään lampun polttimo ja polttimon lasiosa rikotaan suoraan naisen sisään.

Kohdat muodostavat kontrastin jaksolle, jossa tulkki ja hänen vaimonsa Isolde ovat Roomassa. Kumpikin kiukuttelee aivan joutavia. Me länsimaisen keskiluokkaiset ihmiset kiukuttelemme aivan turhasta. Ja mitä ovat dramaattiset lemmentarinat, kuten oopperassa Tristan ja Isolde? Aivan täyttä romanttista paskaa.

Pääasia on, että kahden ihmisen kemiasta syntyy uusia geenivariaatioita ja jos kaksi periyttäjää eivät pysty hoitamaan jälkeläisiään, hoitakoot joku muu. Pitää myös järjestää  maailma niin, ettei inhmillisiä resursseja hukata niin turhassa hommassa  kuin sota.