Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma,
Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan
ja vähän Gerry Birgit Ilvesheimon Lykatropiasta

Läski keski-ikäinen mies ei saa haluta seksiä

ma 19.6.2017

Päätin tänään julistaa flunssan lusituksi. Heti kun heräsin, viikkailin lakanoita ja työntelin lakanarullia kaappeihin. Järjestelin myös pyyhkeitä yläkertaan. Alakerrassa siivosin keittiön, täytin astianpesukoneen, käynnistin sen ja lakaisin eteisen. Eteisessä rönöttäville matoille en tehnyt mitään. Yksi niistä on Pyryn kusema. Se pitäisi viedä Iisalmeen pesulaan, kuten myös kaksi Kosti-sankariveljen lahjoittamaa isoa mattoa, jotka Pyry kurasi.

Meillä oli matot ehkä noin puolen vuoden ajan lattialla. Matin iloksi päätin nyt luopua matoista toistaiseksi. Mariankin on helpompi liikkua pyörätuolilla talossa, kun ei ole mattoja lattialla. Lisäksi Pyry likaa kaiken, mihin osuu. Vaikka lauantaina luuttusin yläkerran, on sängyn vieressä taas kasa hiekkaa. Koira käy aina uimassa Lapinlahden harrastelentokentän takana olevassa jokijorpakossa ja juoksee sitten pitkin peltoja keräten kaiken irtonaisen hiekan turkkiinsa.

Yöt se tuhiseva äidin mussukkamörkö lötköttää vieressäni lattialla ja aamulla saan ojentaa jalkapohjani hiekkakasaan.

Sain eilen klovni-runoilijalta tekstarin: "Sun elämäs on loputon pyykki... narulla aena joku elämä kuivumassa!" Niin. Näin minä dominoin, kun en muuta voi. Naputtelin takaisin: "Mun elämä on lika-, jälki-, nyrkki-, pikku-, matto- ja lakanapyykkiä sekä villakoiria ja hieman hiekkaa." ja tänä aamuna jatkoin: "Mun kaa oisit hellan ja nyrkki(pyykin) välissä."

Niin. Leonid meillä teki kaikki kotityöt. Minä vain pidin kiinni kaikista valtalangoista ja kävin töissä. Vein tytöt Pilvilinnaan ja hain illalla pois. Sitten syötiin Leonidin tekemä ruoka, käytiin pesulla ja mentiin nukkumaan.

Maria haluaa herätä. Letitän tukan loppuun ja jatkan myöhemmin päivällä. Tänään on laskutuspäivä, mutten voi tehdä laskuja ennen kuin saan viime viikon tuntiraportit. Joskus pääsen varmaan alaotsikkoonikin. Tämän blogialustan typeryyden takia pitää otsikot laatia takaperoisesti. Ensimmäiseksi ja ylimmäksi ja pääotsikoksi pitää panna tunnisteet, jotta jälkikäteen löydän täältä kirjat, joista olen kirjoittanut. Tietenkin Hustvedtin ja Ilvesheimon kirjoihin voin etulehdille kirjata, missä kohtaa blogiani merkinnät ovat, mutta Linda Knausgårdin kirja on kirjaston.

Eilen vain luin ja katsoin Ylen ykköseltä suomalais-turkkilaisen Melisa Ünerin dokumentin Isän tyttö. Aivan mahtava. Matin itse asiassa tulisi katsoa dokumentti loppuun, sillä hänhän on aina korostanut sitä, että Noora on Isän tyttö. Se on hieno asia, mutta ei yksiselitteisesti vain ja pelkästään hyvä juttu. Isän tyttöyteen ja tytön isyyteen liittyy monia mutkallisia nyansseja. Jommankumman on joka tapauksessa katkaistava siteet. Isän tyttö -dokkarissa siteet katkaisi isä ja aika raa´alla tavalla. Tai no ei ehkä raa´alla, mutta karskilla kuitenkin.

Luulen, että meidän perheen Annan ja Marian mutkallisia isäsuhteita avaa paremmin Kajaanin runoviikoilla perjantaina 7. heinäkuuta esitettävä Sara Mellerin Father fucker. Meillä on sinne liput.

Siri Hustvedtin Säihkyvä elämä, Ilvesheimo, Boström-Knausgård, Mäkelä

Luin eilen flunssaisena lojuessani loppuun Siri Hustvedtin Säihkyvän elämän. Kirja jätti oudon kylmäksi. Taidan luntata netistä, onko esimerkiksi Hesarin Suvi Ahola lausunut Säihkyvästä elämästä jotain. .... Eipä ollut. Kirjan Hesariin oli arvostellut Aino Frilander, josta en tiedä mitään. Ehkä joku nuori.

Koin kirjan oudon tendenssimäiseksi ja joissain kohti se vajosi aivan mössöksi. Romaanissa oli kyllä hienoja ja yleviä viittauksia vaikka mihin suuntaan, lisäksi sivujen alalaidassa olleet viitteet tuli ehdottomasti lukea, mutta silti.

En edes innostunut kohdasta, jossa Hustvedt lainaa Judith Butlerin Hankalaa sukupuolta. Ehkä siksi en innostunut, että en alunperinkään innostunut Judith Butlerin kirjasta. Hankala sukupuoli oli niin hankala, että se pyyhki meikäläisen tajunnan ohi ja hilseen yli.

Tosin Hustvedt selostaa Butlerin ajatusta sukupuolen performatiivisuudesta järkeenkäyvästi. Vasta tässä kohtaa tajusin edes hieman Hankalaa sukupuolta. Sukupuoli on aina tekemistä, mutta se ei ole sellaista subjektin toimintaa, jonka voisi sanoa olevan olemassa ennen tekoa. (Siri Hustvedt Säihkyvä elämä s. 279)

Kymmenen sivua myöhemmin otin kynän käteen ja aloin tehdä kirjan marginaaliin merkintöjä. Kirjan keskushenkilö, taiteilija Harriet-Harry pohtii psykoanalyysia. Kaikkitietävä kertoja kertoo, että Harry on kirjoittanut uudestaan oman elämänsä vuosia kestävässä psykoanalyysissa ja alkanut tulkita uudestaan joukon muistoja. Harriet-Harryn koko elämä näyttikin sitten toisenlaiselta.

Hustvedt viittaa kohdassa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa vallinneeseen moraalipaniikkiin, monipersoonaepidemiaan ja valemuistomaniaan. Kuulema suggestioaalto vyöryi ihmisestä toiseen ja salli lukemattomien ihmisten muuttua kymmeniksi sivupersooniksi. Sitten tuli diagnoosi dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja diagnostisoidut sairastumisen harvenivat.

Hustvedtin mukaan liian innokkaat terapeutit aiheuttivat epidemian. Menipä mielenkiintoiseksi. Hesarin kriitikko Aino Frilander, kirjoitti, että kirjan keskushenkilö Harry-Harriet olisi ollut narsistinen persoonallisuus. Sekin minulta plörähti ihan ohi. Ehkä minun tulee lukea Säihkyvä elämä uudelleen joskus vähemmän kipeillä aivoilla.

Ehkä Hustvedt koettaa puhutella meitä, jotka koko ajan jäämme loistavien aviomiestemme varjoon. Onhan Hustvedtillakin mies, Paul Auster, jota varmaan maailmalla myydään enemmän kuin Hustvedtia. Tosin asian käsittelyn tai muun, ehkä kaunan, aistiminen rivien välistä Säihkyvässä maailmassa on vaikeaa, sillä minä en ole lukenut kuin yhden Austerin ja sekin oli kirjeromaani, jossa kirjoittelivat Auster sekä J.M. Coetzee. Lisäksi kirjeromaani oli kummallisen väsähtänyt. Siinä kaksi miessuuruutta kirjoittelivat toisilleen niitä näitä kissanpäitä enkä muuta juuri siitä muista.

Kaunaa, kaunaa, kaunaa

Tai sitten Siri Hustvedt ei ole miehelleen lainkaan kaunainen tai kade.

Minä uskallan tunnustaa, että olen. Mutta siitä huolimatta olen valmis sanomaan, että viime torstain Savon Sanomissa ollut Osaaja-juttu Matti Valkosesta oli hyvä ja asiallisesti sekä asiantuntevan oloisesti kirjoitettu. Matti oli kaiken muun hyvän lisäksi saanut kaksi bonuslastaankin perheeseensä mainituksi!

Matti ja Liisa -lehdessä olleen Matin haastattelun jälkeen itkin silmäni punaiseksi. Toki itkin myös sitä, että putosin jälleen kerran omasta sisarusparvesta jonnekin eteiseen. Kaksi traagista hylkäämiskokemusta iski siinä yhtä aikaa. Aviomies hylkäsi minut julkisesti lehdessä (tai no, toimittaja pani miehen hylkäämään, sillä epäkonventionaalinen perhemalli oli hänelle yksinkertaisesti liikaa (tai sitten päätoimittajalla on joitain ihme defenssejä, minänpuolustuksia, asiassa ja free lancer -toimittaja alitajuisesti seuraavia keikkoja varmistellen kirjoitti Matin perheestä koettaen survoa sen konventioihin, ah, että rakastan sanaa epäkonventionaalinen!). Samaan aikaan jäin vaille kutsua erääseen perhejuhlaan, jonne oli kutsuttu vain läheiset. Mielenkiintoista muuten se, että minun kutsumattomuuttani perustellut "sukulainen" korosti puhelinkeskustelussa monta kertaa, että juhla oli tarkoitettu vain läheisimmille ihmisille.

Läheisimpiin ihmisiin kuuluivat lapsuuden perheeni kaikki muut sisarukset. En minä. En siis ole läheinen. No, senhän minä jo olin kauan tiennyt. Vanhempieni kuolemasta lähtien. Mutta täällä sitä ollaan. Ulkokehällä. Näkyvänä, kuuluvana!

Kävin äsken katsomassa netistä, millainen on dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö: "Henkilön perusidentiteetti on luonteeltaan usein epäitsenäinen, passiivinen, syyllisyydentuntoinen ja masentunut. Sen sijaan hänen erinimiset sivupersoonansa voivat olla luonteeltaan toisenlaisia: hallitsevia, vihamielisiä, itsetuhoisia jne. Eri persoonallisuudet ilmenevät eri tilanteissa, ja muuttuminen yhdestä persoonallisuuden tilasta toiseen tapahtuu yleensä äkillisesti muutamassa sekunnissa"

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00361 

Voihan se olla, että olen vain yksikseni kasvanut vinoon. Vinksahtanut niin sanoakseni. Dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö tulee yleensä vakavan trauman seurauksena, mutta lievemmät "äkilliset persoonallisuuden tilan muutokset ovat perheriitojen ja muiden riitojen yhteydessä varsin yleisiä".

Ja voihan se olla, että perusidentiteettini on hallitseva, vihamielinen ja itsetuhoinen. Yöpuoleni minusta on sitten epäitsenäinen, passiivinen, syyllisyydentuntoinen ja masentunut. Tätä pitää käsitellä sekä pariterapiassa että omassa terapiassa. Varmaan myös vielä syksyllä kirjallisuusterapiassakin.

Tasapainoinen keskiluokka

Pudistelkaa siellä nyt päitänne. Narsisti mikä narsisti. Juu-u, pitää olla monta terapiaa ennen kuin tästä kalu tulee. Mikäs sen mielenkiintoisempaa on kuin oma itse! Eiköstä vaikka? Sen vuoksi puran niin usein perheemme julkisivua. Tai eihän meidän tarvitse mitään purkaa, sillä Linnansalmentieltä näkee suoraan meidän lautasillemme. Ohikulkijat voivat laskea perunamme - ja siitä vain. Minusta olisi vain mukava, jos joku tästä ohi tai pikemminkin yli kävellessään katsoisi kerrankin suoraan alas ja todella näkisi meidän perheen. Me haluamme näkyä. Ette te voi koko ajan teeskennellä, että me emme ole täällä.

Haluaisin niin vilkuttaa lapinlahtelaiselle tasapainoiselle keskiluokalle ikkunastani. Sanomattakin on selvää, etten siedä sälekaihtimien sulkemista. Ärsyttää myös aivan suunnattomasti, kun ihmiset kyyristelevät ruokakaupan hyllyjen välissä - ettei vain tarvitsisi sanoa päivää. Minusta voi vallan hyvin sanoa päivää, kuten Jorma Kiiskinen, vaikkei olisi ihan varmasti toiselle ihmiselle koskaan tultu esitellyksi. Lapinlahden erityisärsyttävyys on ollut se, että ei sanota päivää, jos ei varmasti tunneta. Sehän ei ole yhtään sopivaa. Täällä on taidepitäjäksi kovin selkeätä se, että mitään sopimatonta ei saa tehdä.

Tulee aina mieleen Raskolnikovin verinen sukka Dostojevskin Rikoksessa ja rangastuksessa. Raskolnikov koetti piilottaa tekemiensä murhien todistusaineistoa, muttei saanut millään painettua piiloon veristä sukkaansa. Sukka aina pilkotti jostain sängyn alta tai lahkeesta. Sukka oli Raskolnikovin häpeän kiteymä.

Olin vähällä revetä, kun keväällä Rikoksen ja rangaistuksen luettuani kävelin radan varren oikopolkua - joka muuten on meidän tontilla, kuulkaas kirkonkyläläiset, kun oikaisette takapihamme kautta ja paheksutte räksyttäviä koiriamme - kävelette siinä vittu suuresta armosta. Polulle oli ehkä jo viime kesänä narulta lentänyt likainen miesten sukka. Se paljastui lumien sulettua ja oli Matin halpacatepillarsukka.

Nytkin narulla roikkuu meidän perheen makuuhuoneiden sisustus. Katselkaa ihan rauhassa. Käytättehän te varmaankin sängyissänne lakanoita!

Tervetuloa Amerikkaan, toivottaa Linda Boström Knausgård

Luin eilen lähes yhdeltä istumalta Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan. Koetin kovasti jokunen vuosi sitten lukea Boströn Knausgårdin Helioskatastrofia. Se oli kolkkoa tekstiä, josta kirjailija oli systemaattisesti karsinut kaiken lämmön. Hyydyin heti alun hiihtokuvaukseen. Pieni tyttö oli omituinen, hänestä oli tullut omituinen, kun isä joutuu mielisairaalaan.

Boströmin minimalistista tekstiä on netin perusteella kehuttu ja ylistetty. Se on varmaan aivan taivaat avaava miniatyyriromaani, jos sattuu pitämään skandinaavisesta minimalismista. Tai jos sattuu pitämään Kaurismäen autistisista elokuvista ja Lastu-koulun majoitusrakennuksen harmaansinisestä sisustuksesta.

Minä en pidä.

Tervetuloa Amerikkaan ei sekään puhutellut. Tervetuloa Amerikkaan teksti on samanlaista kuin Helioskatastrofin. Linda Boström Knausgård kirjoittaa kuin paukuttaisi kahta harmaata halkoa lyhyin lyönnein toisiaan vasten. Ainoa asia, joka kuivista haapapuista lähtee, on savinen pöly. Kuuluu kylmäävä ääni: Klok, klok, klok.

Lisäksi kirjaan sisältyy kohta, jossa pieni tyttö pissaa alleen, kun alkoholisti-isä pakottaa tämän kuuntelemaan lauluaan pitkin yötä. En ymmärrä, miksi tyttö ei uskalla pyytää päästä vessaan. No, identtinen kohtaus löytyy sattumoisin myös lapinlahtelaislähtöisen Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropiasta. Siinä on tyttö, joka olisi halunnut olympiaurheilijaksi, mutta perhe pakotti hänet soittamaan pianoa. Vartijaksi pantiin Marie, isosisko, Herran piikanen, joka katsoo kellosta, että tytön on soitettava Bachin preludia ainakin tunnin ajan.

Tyttö pyytää päästä vessaan. Isosisko sanoo, että kymmenen minuuttia vielä. Ja tyttö kusee allensa kämmenet koskettimilla, lammikko valuu pianon alle ja lattian rakoihin. (Gerry Birgit Ilvesheimo Lykantropia s. 13)

Eikä siinä vielä kaikki! Matti Mäkelän esseekirjassa Kaksi vaimoa on Mäkelän sadomasokistinen harjoitelma Unelma elämästä ennen varsinaista SM-pläjäystä, Rakkausromaania, ja siinä tekstin puhuja kertoo hänestä, joka oli juonut naisensa kanssa illalla ja pakottanut tämän pysymään paikoillaan ja keskustelemaan sivistyneesti, kunnes nainen laski alleen.

Mikä ihme näitä sm-kirjailijoita oikein vaivaa? Allekusemisen fiksaatio?

Vanhenevan miehen seksi

Alle peloissaan pissaavista tytöistä tuli yliannostus. Keskeytän Lykantropian, vaikka se saattaisi olla jopa minua puhutteleva. Harmi vain, että ehdin lukea Sami Hilvon Pahan pedon. Paha peto on vuodelta 2016 ja Lykantropia tuntuu niin ärsyttävän samankaltaiselta. Lykantropia on kuitenkin aiempi - vuodelta 2009.

Minun on nyt jätettävä kaikki muu ja tehtävä kirjallisuustieteen perusteiden uusintatehtävä. Ajattelin siihen Matti Mäkelän kirjoituksia Kaksi vaimoa -kokoelmasta. Ainakin nimiesseen Kaksi vaimoa otan mukaan sekä epätoivoisena kokemani Miehen tien. Varmaankin vastenmielinen Unelma elämästä tekisi terää myös.

Merkintäni otsikko on Läski keski-ikäinen mies ei saa haluta seksiä. Tulin tähän tulokseen, kun luin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teoksesta kohdan, jossa Eskelinen mainitsee Gerry Birgit Ilvesheimon. Kohta kertoo kuitenkin enemmän Eskelisen ja hänen esikuntansa suhtautumisesta kepu- ja maalaismieliseen eteläpohjalaismieheen, Rakkausromaanin kirjoittajaan. Eskelisen mielestä Ilvesheimo kirjoittaa tosi sadomasokismia, mutta Mäkelä on hänen mielestään pikkupervertikko.

Voihan se olla. Pitää tutkia.

Jos Mäkelä on sovinnainen pikkupervertikko, haluan päästä alkuperäislähteille ja selvittää, miksi näin on. Kävin Huutonetissä tilaamassa Rakkausromaaninkin. Se on nyt jo selvää, että se, mikä on nykyään poliittisesti epäkorrektia ja todella sopimatonta, on keski-ikäisen, vanhenevan miehen seksin halu. Varsinkin jos se kohdistuu nuoreen ja kauniiseen naiseen. Puumat ovat jees ja jopa trendikkäitä. Vanhempi nainen saa kyllä opettaa nuorta miestä naimaan. Sitä ei kukaan paheksu.

Poliittisesti korrektin käsitettä mietin juuri parhaillaan, sillä luen Matti Mäkelän väitöskirjaa Tämä ei ole taidetta. Mäkelä kirjoittaa siinä muun muassa Hannu Salaman Juhannustansseista ja Salamaa olen primitiivisesti inhonnut Ottopojan lukemisesta lähtien.

Vanhenevan miehen seksi tuli mieleen, kun se joku epämiellyttävä ay-demari oli koettanut iskeä timmiä vassunaista jossain Helsingin baaritiskillä. Siitä tuli keltalehdistön lööpitkin. No juu. Jos olisin ollut vanhenevan ay-demarin vaimo, olisin leikannut ukkopahalta kivekset irti. Tai en olisi leikannut, vaan purrut omin terävin pikku hampaineni. Ja peniksen myös.