Tyttö, sika, Pisan lokit, iisalmelaiset uusrikkaat
rakennuttajat, Karjalan piispat  ja Metsän kutsu

pe 28.7.2017

Täytyy tunnustaa, että menin ihan toimittajan uteliaisuuttani Lapinlahden navettamuseoon, jossa on elokuun puoliväliin asti Pohjois-Savon kuvataideseurojen yhteisnäyttely. Näin sivusilmällä iisalmelaisen taiteilija Jarmo Husson taidemuseokäynnilläni ja uumoilin, että tässä on nyt jokin yhteys. Niin olikin! Oli tulossa suurnäyttely Halosten museosäätiön navettaan Tokmannia vastapäätä.

Kävimme näyttelyssä yhdessä Marian esikoiseni, Uskon Sisaren ja hänen Kettumiehensä kanssa. Ensimmäisellä käynnillä keskityin siihen, mistä Maria tykkäsi ja mistä ei, mikä kiinnosti Uskon Sisarta ja miksi Kettumies tykkäsi Kalevala-aiheesta. Näyttely jäi vaivaamaan. Oli niin paljon kaikkea.

Kävin siellä eilen yksikseni ja vannon, että käyn vielä kolmennenkin kerran.

Ensimmäisellä kerralla odotin hetkeä, jolloin vastaan tulevat Jarmo Husson syvästi eroottiset ihmishahmot. Totta kai! Ne ovat vaikuttavia, vahvoja, hätkähdyttäviä, henkeäsalpaavia. Tuli vastaan yksi taulu ja rauhoituin. Huhhuh. Olisi minulle kelvannut hänen töistään varhaisemman vaiheen piirrosmaiset ihmisvartalotkin, mutta ilahduttavaa oli, että Husson Lapinlahden näyttelyssä oleva maalaus oli jotenkin erilainen kuin ne, mitä olin aiemmin nähnyt. Ei ihan niin... semmoinen.

Se oli tyylitelty maalaus Tyttö ja sika. Tyttö kuvassa oli pikemminkin vahvareitinen nainen. Mietimme Uskon Sisaren ja Marian, jonka koulukaveri taiteilijan tytär oli, onko kuvan vahvareitinen nainen raskaana. Hänen päänsä liudentuu taustaan. Kuvan sika on jotain suurikorvaista lajia. Minä kyllä luulin, että se on vuohi tai peura. Vasta nyt toisella katsomiskerralla luin taulun nimen.

Estetiikan klassikot

Muutenkin vasta nyt olen alkanut kiinnittää huomiota taideteosten, kuten vaikka runojen nimiin. Tai siihen, että nimeä ei ole. Kiitos estetiikan peruskurssin sekä kirjallisuuden perusopintojen. Estetiikkaakin tekisi niin mieleni jatkaa. Jäin koukkuun Jean-Luc Nancyyn, ranskalaiseen filosofiin. Vähän minä siitä ymmärsin, mutta jospa saisin joskus keskittyä Estetiikan klassikot kakkoseen pidempään kuin puolen päivän verran Seinäjoen uudessa kaupunginkirjastossa Apilassa. Jotenkin Estetiikan klassikoita pitää lukea juuri Apilassa tai jossain muussa upeassa arvonsa tuntevassa ja näyttävässä, mutta kuitenkin sisäänsä tulijoihin lempeästi suhtautuvassa rakennuksessa.

Nyt tajusin. Lakeuden Risti ei suhtaudu lempeästi kirkossakävijöihin. Se kuivattaa heidät. Tai kylmäpakastaa. Vihkikirkkomme ei erityisesti kutsu sisäänsä, kuten Apila vieressä. En tahdo koskaan tajuta, missä on bysanttimaisen kirkkomuodostelman ovi, mutta ehkä tämä on sybolista meidän avioliitollemme. Samalla tavalla Apilan vessan ovet ovat näkövammaisten tavoittamattomissa, Se on Apilan puute! Lakeuden Ristin torni, minareetti, kyllä opastaa ihastuttavasti ihmiset kirkolle ja Seinäjoen kulttuuriaukealle. Pyhäkön takana on muuten viehko puisto. Se on vähän jopa villi. Puiston takana on pikku jokinen, melkein puro, jonka yli kulkee hutera silta. Pikanttia kauneutta.

(Matti sanoi: "Minun mielestäni kyllä Lakeuden Ristissä on lämmin valkea.")

Jonni Aromaan kulttuuriuutisissa mainittiin Apila Helsingin keskustakirjaston rakentamisen yhteydessä. Nauratti, kun Helsingin keskuskirjaston arkkitehti - haastateltava taisi olla arkkitehti -, uutisissa sanoi, että nyt rakennus on saatu pysymään pystyssä omin avuin. Ajattelin silloin, että jessus sentään, en haluaisi olla kirjastotalon rakennesuunnittelija. Mehän saimme täällä Ylä-Savossa iisalmelaisen rakennesuunnitteluinsinöörin solmuun, tilttiin ja hermolomalle pyytämällä tältä satakertaisia vahvuusrakennelmia, jotka maksoivat mansikoita, Pielavedelle rakentamaamme maneesin.

Maneesista tuli hieno. Pidän sen sisäkattorakenteista. Niitä valokuvaamalla voisi saada vaikka mitä aikaiseksi. Konstruktivistisen taideteoksen tai kaksi kolme.

Miksei muuten rakennesuunnitteluinsinööreistä tehdä ylistäviä mediapläjäyksiä? Arkkitehtien pitää pystyä suunnittelemaan rakennuksia, jotka leijuvat ilmassa - ja niin ne kyllä tekevätkin - muistan takavuosina, kun Matti toi minulle nähtäväksi arkkitehdin piirtämät ulkorakennuksen kuvat ja kysyi, näenkö minä niissä jotain omituista. Jopa minä huomasin, että ulkorakennuksen sisään oli piirretty sympaattisesti iisalmelaisen upporukkaan (sori, rikkaan) parempiosaisen ylellisyysauto ja rakennus sen ympärillä ja yläpuolella kirjaimellisesti leijui ilmassa - suunnitelmista puuttuivat rakennusta kannattelevat maapalkit.

Puuttuipa suunnitelmista myös kattoa kannatteleva vaakapalkki ja kun sen sinne jälkikäteen perheen insinööri ihan iliman eestä lisäsi ja meidän firman rakentajat rakensivat, alkoi upporukkarikas pariskunta inistä: näyttääpä rakennus korkealta ja kalliiksi tulee. Niin juuri, niin juuri, shit happens, joskus tekisi mieli sanoa, että työntäkää nyt vain suuret rahanne sinne, missä aurinko ei paista. Eräissä toisissa arkkitehdin tekemissä piirustuksissa rakennuksen katto pysyi ilmassa ihan itsekseen, koska yläpohjan tuli olla tuulettuva. Hyvin tuulettui totta tosiaan.

Takaisin Tyttöön ja sikaan

Jarmo Husson maalaus Tyttö ja sika sisälsi myös piilotettuja vaivihkaisia lepakoita lentelemässä taulun oikeassa ylälaidassa. Olivatko ne tavallisia lintuja vaiko peräti demoneja? Nyt tämän kesän variskohtaamisten perusteella äänestän viimeistä vaihtoehtoja. Ne olivat ikäviä lintuja, joilla oli ikävät mielessä. Joku, joka tykkää linnuista, voi kokea Husson maalauksen siivekkäät toisella tavalla.

Uhkasiko vahvareitinen nainen jotenkin taulun lintuja vai uhkasivatko lentävät demonit taulun naista? Oliko vahvareitinen nainen raskaana? Miksi hänen päänsä oli painuksissa? Miksi oikeassa alalaidassa oli peuran näköinen isokorvainen sika?

Hahmot olivat kuin unesta. Niitä ei oikein tavoita, kun aamulla havahtuu hereille, mutta ne jäävät pitkin päivää kiusaamaan. Kiitos Anniina Aunola termistä taiteen kiusa. Nyt en voi kirjoittaa mitään taiteesta Anniinan termiä käyttämättä:) En ehkä osaisi kysyä yllä olevia kysymyksiä, ellen olisi tuntenut taiteilijan lounaispohjaissavolaista kollegaan vuonna 2003 ja tietäisi sitä kautta hänen elämästään jotain, jota toimittajan tuleekin tietää. Ihanata, että on taide ja vaikka runot! (Minä taisin ennen vihata runoja.)

Näyttelytilan alakerran taaimmaisessa huoneessa hyökkäsi vastaan taulu Pisan lokit. En saa nyt omista muistiinpanoistani selvää, kuka on taulun maalannut. Olen vain kirjoittanut, että maisemataulut eivät vain jaksa minua kiinnostaa, mutta Pisan lokit kyllä. Siinä kun oli eläviä olentoja, vaikkakin lokkeja. Marian, valokuvaavan nuoren naisen, mielestä Pisan lokit on liian esittävä, liian fotorealistinen ja liian terävä kaikista kohtaa. Maria olisi kaivannut jotain feidausta taustalle. Hän on muuten näppärä ilmaisten kuvankäsittelyohjelmien käyttäjä, mitä syntyisikään, jos antaisimme hänelle käyttöön Photoshopin viimeisimmän version.

Haha, arvelen, että Maria on tullut äitiinsä. Ei viitsisi opetella mitään niin monimutkaista ja pitkäjänteisyyttä vaativaa.

Toisella katselukerralla Pisan lokeissa lokit ikään kuin lähtivät oikeasti liitämään pitkin kuvapintaa. Käänsin äkkiä katseeni pois taulusta ja ajattelin, että anteeksi, kun tulin sanoneeksi Sinua liian fotorealistiseksi. Kohta lokit olisivat kääntyneet ulos taulusta ja syöksyneet kiinni tukkaani. Pisan lokkien pintaterävyydestä tuli mieleen Seppo Similän Tuskien mies, fotouneneomainen kuva tulessa kärvistyvästä Kristuksesta ristillä.

Näin taulun Retretissä kesällä 1985. Kävimme Similän näyttelyä katsomassa silloisen elämäni - elämäni toisen, kolmannen tai ehkä jopa neljännen elämäni rakkauden, naapurin pojan Jaakko Halisen kanssa. Jaakko on hyvä piirtäjä ja koulutukseltaan Lappeenrannan tekun yhdyskuntasuunnitteluinsinööri.

Miten minä tämmöisiin aina sotkeudun? Veli on rakennusinsinööri, ehkä se johtuu siitä. Ja ehkä isä oli wanna be -rakentaja, kun ei voinut talonpojaksi jäädä. Isä rakensi Koivulansa kaikki rakennukset täysin uusiksi Puumalassa. Ja vielä veljeni kanssa saunan ulkorakennuksineen Pitkäjärvi-lammen rannalle vuokratontille.

Karjalan piispat

Kuvataideseurojen ensimmäisessä huoneessa ensimmäisellä katselukerralla kaiken huomion veivät Karjalan piispat. Niitä on kaksi ja ne Tenho Leuanniemi oli värkännyt piispat kahdesta oluthanasta. Maria sanoi heti kohta taideteosta tarkastellessa, että ei jumaliste, näähän on kapakan niitä... niitä kaljajuttuja.

Oli pakko koskettaa piispojen partaa. Parrat olivat puuta. Näyttivät alassuin olevilta partasudeilta. Aivan mahtava hyvän tuullen oivallus. Minä myisin taideteoksen Ortodoksiseen kirkkomuseoon. Veistos on sukua Karvion Nesteen edessä poseeraville munkeille - vieressä tarjousstandi Munkki ja kahvi 1 euro.

Googlasin Tenho Leuanniemen ja löysin tästä valokuvan Seijansa kanssa Kuopion autoteknisen yhdistyksen jossain kesänvietossa jollain mökkiterassilla kesällä 2013. Parikunta näyttää mukavalta ja mutkattomalta. Samoilla sivuilla on kuva Heikki Halosesta, joka tutkii joitain vanhoja lehtileikkeitä. Onkohan kyseessä se ärstypärtsy Siilinjärven kunnan rakennusmestari, joka kävi Pöljän talossamme katsastamassa, annetaanko meille avustusta vammaisen kodinmuutostöihin?

Siilinjärven kunnan heebo oli täynnään itseään ja kysyi ylimielisesti, tekikö Lapinlahden kunta meille jokaiseen asuntoon, jossa asuimme vuokralla (asuimme yhdessä talossa ja vain Alapitkällä), kodinmuutostyöt. Ei tehnyt. Teki mieli vetäistä tyyppiä nokkaan. Se oli muuten ainoa huono kokemus Siilinjärven kunnasta.

Tykkäsin asua Siilissä. Muut kunnan virkamiehet, jotka mamu- ja vammaisperheemme kanssa tulivat tekemisiin, olivat kunnioittavia ja ystävällisiä, eivät lainkaan epämiellyttäviä. Emmekä me sitten tarvinneet sen enempää kyseisen ärtsypärstyliinin rahoja - ne varmaan olisivat olleet pois Hänen Omista Palkkarahoistaan - kuin muutenkaan. Myin talon pois sydän verta vuotaen, sillä silloinen tuleva aviomieheni ei halunnut Pöljälle tupaukoksi eikä uuninlämmittäjäksi.

Metsän kutsu

Silloinen tuleva aviomieheni purjehti ovesta ja alkoi hätäillä. Yksi lomautuslappu olisi kirjoitettava ja Pöljän kotiseutumuseon savusaunan malkakattopuut olisi maksettava ja sopimus saatettava valmiiksi, joo, joo, joo, mutta kirjoitan vielä Minna Toivion Metsän kutsusta.

Metsän kutsusta meitä katseli kauris. Niiku aikuinen bambi. Sanoin Uskon Sisarelle ja Marialle, onko se nyt laitaa, että joku julkisuudessa mutiseva Osmo Rauhala saa maailmanmainetta maalaamalla vain yhtä ja samaa aihetta. Peura oikealta ja peura vasemmalta. Peura tirptyykki ja peura monotyyppi. Uskon Sisar kertoi, että peura ymmärretään myyttisenä eläimenä. Kuulema tukkijätkä muuttuu kuoltuaan peuraksi.

Katsoin Minna Toivion peuraa uusin silmin. Se todellakin katseli meitä takaisin. Peuran silmissä olivat elävöittävät valopisteet.

Voe shit. Maria soitti vuoteesta. Haluaa herätä, pissalle, syömään ja mamin kanssa taidematkalle Varpaisjärvelle ja sen jälkeen Iisalmeen. Tai no, taidematkasta en nyt ole ihan varma, haluaako tyttö juuri semmoiseen, mutta vammainen joutuu aina.

Tämän merkinnän ongelmana ovat aikamuodot. Otetaan taulu Pisan lokit. Lokit lentävät taulussa koko ajan. Ne lentävät siellä nytkin, vaikka näyttely avautuu vasta kello 14. Näyttelyyn on muuten aina vapaa pääsy!. Valitsin kuitenkin imperfektin, sillä kuvailen omaa kokemustani Pisan lokkien lentämisestä.

Matti myös huomautti merkintäni tautologiasta, mikä johtuu siitä, että aviomies heräsi kello 5.25 ja lattialta vaatteensa keräsi, koska en eilen noussut nostelemaan hänen sukkiaan ylös. Minä koetin väkisin pitää silmäni kiinni, että Pyry ei heräisi ja alkaisi hyppiä makuuhuoneen pöydälle ja alas, pöydälle ja alas, heiluttamaan häntäänsä, sillä jääkaapissa ei ollut koiranmakkaraa ennen kuin kello 7 jälkeen, jolloin kaupat Lapinlahdella avautuvat.

Kello 6.30 annoin periksi sen jälkeen, kun Pyry oli kaksi kertaa hypännyt makuuhuoneen pöydälle ja alas ja haukkunut ulkonaolevat. Pääni on pöperöä ja teksti sen mukaista tajunnantajuttomuudenvirtaa. Teksi onnahtelee ja muljahtelee,. Osin se on tarkoituskin autenttisuuden korostamiseksi. Enkä tämä ole minä. Tämä on retorinen minäni.