Vitut päässä

Mitsein kuolemassa

su 9.7.2017

Se piti eilen vielä kirjaamani, että Hype-kollektiivin Father Fucker käsitteli myös hyvin kursailemattomalla tavalla meidän länsimaalaisten "pakkomielteistä " suhtautumistamme seksiin. Laatusana pakkomielteinen on peräisin Prisma Studiosta ja havaintopsykologi Jukka Häkkiseltä.

Markku Haussila ja Sara Melleri vetivät esityksessä niin sanotusti vitut päähänsä. Voi, että miten olivat sympaattisia häpyhuulet ja karvareuhka kasvojensa ympärillä. Asia meni jopa ihan päälaelleen, kun Sara Melleri esitti vaaleanpunaista tyynyä vasten itseään hierovaa - istuvaa - nuorta julkkisnaista, kuviteltua muotiguru Gianni Versacen tytärtä.

Pelottavaa ja hurjaa oli se, että kaikki tapahtui ikään kuin meidän sylissämme, kun istuimme Kajaanin Leihu-salin eturivissä. Eilen Herättäjäjuhlilla Nilsiässä jouduimme sitten takariviin ja niinpä emme jaksaneet keskittyä. Anna, Maria, Reza, Daša ja Matti lähtivät iltaseuroista hiimailemaan pitkin Nilsiän keskustaa ja syömään pussiherneitä. Me Natalian kanssa jäimme surisemaan iltaseurojen laitamille emmekä kuulleet tai tajunneet mitään. Minä kyllä ensin koetin simultaanina tulkata Merja Kaivo-ojan opetuspuhetta, mutta vaikeaa oli - eiväthän puhujat pitäneet käännöstaukoja. Lopulta luovuin ja vain istuimme siinä itikoiden syötävänä ja minä moikkailin tutuille. En tosin tiedä, onko sopivaa moikata omalle parisuhdeterapeutille, mutta moikkasipa tämä takaisin eikä näyttänyt ollenkaan hämmentyneeltä siitä, että potilaat liikkuvat maailmassa suhteellisen vapaana - eivätkä ole pakkopaidassa jossain lataamossa:)

Father Fuckerissa oli kantaesitystä edeltävässä Hesarin ennakkojutussa mainittu, että esitys sisältää myös Markku Haussilan lapsuudenkokemuksia. Olisihan tuo nyt ollut mukava, jos Hesari olisi haastatellut molempia. Haussila oli näytelmässä mies-nainen. Naiseksi pukeutunut mies. Haussilan googlasin joiltain Lily-sivuilta dragqueenina. Pohdin edelleen Judith Butlerin Hankalaa sukupuolta ja sitä, miten sukupuoli on oikeastaan performancea, esittämistä ja perfomointia, tekoja.

Vaikeaa ja käsitteellistä! Niin onkin! Ensimmäisellä lukukerrallani en ymmärtänyt Hankalasta sukupuolesta juuri mitään.

Long Playssa on jälleen tarjolla erinomainen artikkeli: Kari Hukkilan Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä. Pelottavaa on, että kun juutalaiset on nyt kertaalleen Euroopassa kaasutettu, päätään nostava muukalaiskammo tarvitsee uutta "verta". Kummallista on, että jopa suuresti kunnioittamani blogisti Jukka Kemppinen, jota en valitettavasti ole valovuosiin lukenut oman kirjallisuusopiskelu-urakkani vuoksi, vihjaili, että islamin uskossa - an sich - on jotain epäilyttävää.

Hukkila lainasi tekstissään Hannah Arendtia: "Dignity, dignité, joskus jopa arabian karama vilahtelevat näissä asiayhteyksissä ja aina sanat tarkoittavat suurin piirtein sitä mistä Hannah Arendt kirjoittaa käyttäen samaa englannin sanaa – että toisten ihmisten arvokkuuden kunnioittamiseen kuuluu tunnustaa, että he ovat subjekteja, maailmojen rakentajia tai kumppaneita yhteisen maailman rakentajina."

Pitääkö tässä nyt tosiaan hankkia itselle hyllyyn Estetiikan klassikot ykkönen ja kakkonen? Kakkonen päättyy ranskalaiseen filosofiin Jean-Luc Nancyyn ja tämän antamaan toivoon siitä, että kaiken fragmentoituminen, pirstaloituminen ja repiminen tuo itsensä fragmentit esille.

Tämmöinen ajatus löytyi netistä Nancyltä: "Nancy kirjoittaa yhteisöstä ennen kaikkea vastustaakseen totalitarismia. Hänen yhteisön teemansa tärkein taustatekijä on Heideggerin ajattelun tunnettu kytkös Saksan kansallissosialismiin. Juuri tästä syystä on Nancyn mielestä tarpeen pohtia kanssaolemista, jota kuvaa Heideggerin käyttämä termi Mitsein. Mitsein tarkoittaa Heideggerin filosofiassa ihmisen eli Daseinin olemassaolon rakenteeseen kuuluvaa tapaa, yhteistä olemista maailmassa. Tämän ajatuksen mukaan oleminen toisten kanssa kuuluu ihmisen olemiseen. "

http://filosofia.fi/node/4560#Yhteisö ja kanssaoleminen

Nyt kyllä tarvittaisiin Korhosen Jarkkia, kun tämä taitaa sekä Hannah Arendit ja varmaan Martin Heideggeritkin.

Jean-Luc Nancy ikään kuin riisuu yhdessä olemisen kaikesta nationalistisesta ja toiset poissulkevasta mystiikasta. Romantisoidut yhteisöt menneisyydestä eivät varmaankaan olleet ihan sitä, miten ne esitetään - eivät edes venäläiset alkusosialistiset kyläyhteisöt, se lienee minun surukseni myönnettävä.

Lisää ajateltavaa netistä: "Niin Bataillen, Blanchot’n kuin Nancynkin käsityksen mukaan yhteisöstä puuttuu kaikkinainen ääretön yhteinen substanssi – sitä vastoin yhteisön lähtökohtaa on ajateltava jakamisena (partage), joka on yhtä aikaa jonkin jakamista ja erillisyyttä. Tätä Nancy kuvaa kommunikaatioksi, ”äänten jakamiseksi” (le partage des voix). Kommunikaatio on kaiken yhteisyyden, toisin sanoen yhteisesti jaetun mielen, hetkellisen kokemisen mahdollisuus. Jakaminen puolestaan tapahtuu siinä, mitä Nancy kutsuu com-parutioniksi, ”yhteiseksi ilmenemiseksi” eli äärellisten yksittäisten olevien yhteiseksi esiintuloksi."

Jean-Luc Nancyn mukaan ihmisen tietoisuus kuolemasta voi paradoksaalisesti yhteisyyden lähde. Eilen seisoimme kylmässä heinäkuisessa illassa Nilsiän vanhalla hautausmaalla. Osa körttiseuraväestä istui rennosti sankarihautoja ympäröivällä kiveyksellä. Natalia-rouva ihmetteli, että teillähän on nyt aika mutkaton suhtautuminen kuolemaan.

Jäin miettimään asiaa. Tarkemmin ajateltuna oli jotenkin viehättävää istua hautojen keskellä. Olen aina rakastanut hautausmaita ja ehdottomasti haluan tulla haudatuksi siten, että minulla on oma tontti ja tietoni ovat jossain hautamuistomerkissä. Ehkä kiveen hakattuna tai johonkin laattaan kirjoitettuna, kuten Leonidilla.

Hautapaikanhan voisi muuten varmaan ostaa valmiiksi ja vaikka nikkaroida itselleen puisen hautaristin. Arkkua en ehkä tee. Ortodokseillahan on ollut sekä hautaristin että arkunvalmistuskursseja sekä hautauspaidan ompelukursseja. Ainakin Kuopiossa sen muistan.

Koska ihminen ei oikein voi saada kokemusta omasta kuolemasta, hänen on tukeuduttava muihin. Se luo mitseinin.

En ole kuitenkaan ihan varma, onko meillä suomalaisilla mutkaton suhtautuminen kuolemaan. Luin Imagesta Knausgårdin kääntäjän Kaarina (oikaisu Katriina) Huttusen esseen tyttärensä itsemurhasta ja siitä raatelevasta kivusta, jonka tyttären kuolema sai äidissä aikaan. Teksti oli jotenkin pelottavaa, Kaarina Huttusen kokemukset olivat niin pelottavia, että en tiedä. Minä eilen mutisin, että koska äiti ja isä olivat molemmat 45-vuotiaita, oli aina päivänselvää, että heillä oli "toinen jalka haudassa". Minulla oli aina sellainen tunne, että äiti ja isä kuolevat jos eivät huomenna niin sitten ylihuomenna. Asiantilaan vain tottui. Sama oli Leonidin suhteen. Leonidhan itse sanoi, että tulee Suomeen vain kuolemaan. Eli kuitenkin vielä 15 vuotta ennen kuin toteutti uhkauksensa vai lupausko se oli?

Vanhojen ihmisten kuoleminen on normaalia, niin on tapahduttava, vanhempien on kuoltava pois tieltä, mutta entä sitten, jos lapsi kuolee ennen äitiään - tai isäänsä?

Se on luonnotonta. Niin ei tule tapahtua. Mutta jos niin tapahtuu, on asian kanssa vain elettävä. En tosin tiedä, miten. Ehkä asiaan auttaa aika ja ehkä se, että vaikka kakara olisi kuinka mahdoton ja katkoisi välit sekä tekisi yhteydenpidon tuskalliseksi, pitäisi jotenkin roikkua pennun elämässä, jossain syrjässä pilkottamassa. Imagen kuolemajutun itsemurhatyttö oli ilmeisesti yhteiskunnasta pudotettuja, hän eli sosiaalituilla ja koetti hakea apua mielenterveysongelmiinsa. Oli lopulta hakenut kahmalokaupalla psyykenlääkkeitä apteekista ja ottanut ne kerralla. Äidin kirjoittama teksti kirkui syyllisyyttä. Äiti jopa arveli osallistuneensa tyttären itsemurhaan. Miten tämän voisi sanoa? Ei äiti ollut siihen syypää, kukaan ei ole syypää toisen itsemurhaan. Systeemi saattaa kyllä olla. Se, että mieleltään väsyneille ei tarjota enää pitkiä terapioita, vaan heille työnnetään nassuun bentsodiatsepiinit ja sitten ihmetellään, että mitäs tämä nyt on? Psyykenlääkeriippuvaisia alkoholin sekakäyttäjiä!

Systeemia tulee muuttaa! Tulee tehdä jotain! Tulee lähteä barrikaadeille!

Tyttärensä menettäneellä kääntäjällä on kuitenkin vielä poika, joka ei edes tullut siskonsa hautajaisiin. Miksi lapsensa menettänyt äiti tuntui niin yksinäiseltä? Ikään kuin hänellä ei olisi ollut todellista yhteyttä kehenkään. Se oli jotenkin hirveän surullista. En tiedä. Jos menettäisin lapseni, hakeutuisin sellaisten ihmisten joukkoon, jolla on samanlaisia kokemuksia. Imagen esseekirjoittaja kuintekin oli vielä niin aggressiivista surua täynnä, että jotenkin ihan kaikki, ihan totaalisesti kaikki, mitä ihmiset koettivat kohdatessaan lapsensa menettäneen äidin, tuntui tästä väärältä.

Tässä kohtaa tulen taas Jean-Luc Nancyn ajatuksiin. Nancy ilmeisesti päätyy ajattelussaan ateismiin: "Ateistinen maailma edustaa Nancylle olemassaolon ajattelua, jota eivät määritä transsendentaaliset ehdot ja joka ei pyri vetoamaan kätkettyyn ”elämän tarkoitukseen."