Perheoivalluksia

ti 25.7.2017

Nyt se mies lensi perämeren päällä. Ihan vain vähän matkaa, koska Kemin yllä kuulema oli pilvi. Kiersi jotkut tuulimyllyt meren puolelta ja tuli Iin kohdalta mantereelle. Tää on ihan kafkaa! Ei tällaista voi olla! Mies soitti minulle kello seitsemän aamulla jostain Muonion Aavapompulasta tai jostain ja minä en tajunnut mitään. Olin kello neljästä lähtien tunnin ajan ensin seurannut, kun Pyry hyppää makuuhuoneessa pikku pöydälle ja katselee ulos.

Ajattelin, että ulkona ovat varikset heränneet ja tekevät Pyrystä pilkkaa. Pyry meni syömään alkukesästä harakanpoikasen ja sen jälkeen varislauma odottaa, kun koiraparka kyykkäisee kakalle ja silloin alkaa lentotulitus. Varisparvi kaartelee koiran yllä, paskoo minkä kerkeää ja lentää aivan karvaisen pään läheltä. No, onhan se kivaa lintujen välistä solidaarisuutta, mutta tämän ja monen muun vastaavan tapauksen vuoksi olen alkanut inhota variksia.

Että voivat elukat olla häijyjä. Toinen, joka meidän huushollissa pelkää variksia, on metsästäjäkissa Birgitta. Kerran pelastin pikku Birgitan sireenipensaasta. Se kyyrötti sireenien alla, kun vihaiset ja pilkalliset varikset tekivät maahanlentosyöksyjään. Olen ymmärtänyt, että varikset saattavat houkutella vaikka koiranpennun autotielle ja sitten kun pentu liiskaantuu auton alle, haaskansyöjät ovat paikalla.

Itse asiassa näin tällaisen operaation, kun olimme Kaija-tädin ja Leonidin kanssa pikkuisen maatilan lomittajina Tuusniemellä. Tytöt eivät vielä olleet silloin syntyneet. Maatilan omat koirat ja koiranpennut olivat fiksuja eivätkä menneet varisten halpaan. Meidän Miro sen sijaan lähti kohti läheistä maantietä varisten houkuttelemana, mutta ehdimme hätiin.

Aamuyöstä Pyry ei seissyt pöydällä varisten takia, vaan tahtoi ulos ripulikakalle. Olinkin illalla kuljetellut haisevaa koiraa ensin pitkin Mykkäsen nurmelle kylvettyä peltoa ja sitten lukiolla. Koira pyöri ja pyöri ja pyöri, muttei saanut mitään aikaiseksi. Ilmeisesti vatsassa jo kiersi. Kiertelyn jälkeen luovutin ja istuin koivun alla korituolissa lukemassa Päivi Alasalmen Loistavaa yksinhuoltajuutta, jonka olin Pyryn kanssa löytänyt yllätyksenä postilaatikostani. Aivan ihana kirja. Olen sitä lukenut nyt illalla, aamulla ja päivällä. Välillä tyrskin naurusta ja välillä itkusta. Ja taas naurusta.

Kirjasta kirjoitan joskus. Merkinnän otsikko on perheoivalluskia, mutta ne päättyvät nyt tähän. Merkintä alkoi tästä eteenpäin kulkea ihan eri suuntaan. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen taustalla sisko-Paulan lähettämää Kiitosakatistos-cd:tä.

Pitäisi sitä tätä ja tuota

Kun Matti soitti ja selosti tämän päivän lentoreittiä, olin juuri vajonnut syvään uneen. Unenkin muistin vähän aikaa. Asuimme kait jonkinlaisen perheeni kanssa vuokralla yhdessä huoneessa, jossa ei ollut edes liukuovea. Muistan, kuinka etsin sitä, jotta olisimme päässeet oman perheen rauhaan. En tosiaan ymmärtänyt mitään, mitä Matti puhui. Oli kyllä kovin innoissaan.

Vajosin takaisin uneen ja heräsin kahdeksalta ja sitten lopulta nousin yhdeksältä. Ei tule mitään. Rytmi on saatava palautetuksi. Jospa Pyry ei pyrkisi ensi yönä ulos kesken minun unien. Enkä saa illalla jäädä mihinkään kirjaan kiinni. Pitää lukea Loistava yksinhuoltajuus loppuun ennen sitä.

Kaupassakin pitäisi käydä. Ja Pyry käyttää ulkona. Pimu kieltäytyi lähtemästä aamulla vesisateeseen. Nyt ei enää sada. Pitäisiköhän pissattaa potilas. Ahaa, tänään ei ollut enää koirarouvalle kipulääkettä. Ei varmaankaan kipujen vuoksi tule ulos kopperostaan. Pyykit ovat varmaankin jo pyörineet. Sen jälkeen olisi enää yksi lakanapyykkierä. Anna siivosi lauantaina ja jätti liinavaatepyykkinsä minun huolekseni. Annan huoneessa on vielä iso kori likaisia pyyhkeitä, mutta en murehdi niitä nyt. Palkat pitäisi laskea ja maksaa. Toisaalta. Onhan se päivä vielä huomennakin. Ihaillaan nyt edes yksi päivä rahoja firman tilillä.

Olen jotenkin halvaantunut kirjallisuusopintojeni päätyttyä näin yks´kantaan. Nythän minulla on viikko ihan omaa aikaa! Ryhdyn pontevaksi vasta ensi tiistaina, luulin, että tosiaan nakutan runoanalyysiä hengen hädässä vielä heinäkuun viimeisenä päivänä.

Hannu Heikkilän gradu poiki perheoivalluksia, niistä joskus Päivi Alasalmen kirjan yhteydessä... ja tämän lopun merkinnän

Eilen kyykötin läppärin äärellä koko päivän ja luin Hannu Heikkilän gradun Evakkouden, siirtokarjalaisuuden ja asutustilallisuuden määrittämä Mureen sisarusperheen elämäntapa Lapinlahden Alapitkällä 1944 - 1974.

Uni vuokrahuoneesta, jossa ei ollut edes liukuovea, tuli gradusta. Sisaruksia Yrjö ja Anni Muretta koetettiin Alapitkällä ihan kylmän viileästi häätää Alapitkän koulun opettajan asunnosta, vaikka heille oli asunto osoitettu. Yrjö Mure käräjöi asiasta ja sisarukset saivat jäädä.

Jotenkin surullista. Karjalaisten asettuminen ei Lapinlahdellekaan ollut helppo prosessi ja ei mennyt kuin vähän yli puoli vuosisataa, kun Iisalmen karjalais-ortodoksisesta seurakunnasta oli tullut sisäänpäin kääntynyt ja itseensä mynnähtänyt uusille vihamielinen yhteisö. Kirjoitin sairastavista seurakunnista www.ortodoksi.nettiin merkinnän jo vuonna 2006 ja tarkoitin esimerkilläni siinä juuri Iisalmea.

Kirkkoherra saattoi reagoida hengen hapantumiseen muuttumalla tunteettomaksi bisnessosiopaatiksi ja henkiset sekä hengelliset ruumiit sen kun ropisivat tienposkille, kun jotkut putosivat tai pudotettiin kärryiltä. Yhtä syyllistä ei oikeasti ole. Ryhmädynamiikka vain toimii jotenkin niin, jos asioihin ei puututa ajoissa.

Löysin netistä STTK:n ja Akavan TJS-sivistysjärjestön viestintäkoulutuksen slaidit, jossa on ryhmän kehityksen vaiheet. Ensin ollaan muodollisia ja etäisiä, sen jälkeen toimintamuodot selkiytyvät ja vakiintuvat, kohta alkaa klikkiytyminen, kun kriitikot löytävät toisensa, ja viidennessä vaiheessa on vaaralinen "onnellisen perheen vaihe" . Siinä vaiheessa ryhmässä ollaan näennäisesti ystävällisiä ja sisäistä sopua korostetaan niin, että ryhmän ympärille rakennetaan onnellisuusmuuri.

Kuudes vaihe on kriisivaihe, kun joku ulkopuolinen eksyy joukkoon (me käännynnäiset Alapitkällä). Ryhmän tasapaino alkaa horjua ja parhaassa tapauksessa ryhmästä avoin sekä ulos- että sisäänpäin, roolit alkavat joustaa, ryhmään on helppo liittyä ja ryhmässä on yhteyksiä ulkomaailmaan, omiin ja muiden voimavaroihin luotetaan sekä työt tehdään yhteisvastuullisesti.

Tai sitten ryhmän työ päättyy. Jos työtä halutaan jatkaa, pitää saada ulkopuolista apua. Nyt Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa on tämä kohta. Tähän mennessä me ulkopuoliset, ei-karjalaiset, emme saaneet ryhmää avautumaan - semminkään, kun minä aloin käydä pyhäköissä muualla. Välillä Maaningalla, välillä Siilinjärvellä ja Pielavedellä, sitten klikkasin itseni irti koko hallinnollisesta järjestelmästä ja koetin paluuta Sukevan tsasounalta. (Oli todella raikas, ihana, kiva hetki, kun istuimme koko pieni pyhäkköseurakunta isä Olavin ja sisar Kirsi-Marian johdolla Sukevan Nesteellä kirkkokahveilla, se oli ohimenevä välähdys paremmasta.)

Minä voin toimia eri seurakunnissa sellaisena tunnelmanaistijana! Olen ilmapiiriyliherkkä ja kurtistun kuin jokin kasvi, jos ei ole happea. Lauantaina Alapitkän Pyhän Kolminaisuuden tsasounan ovella tapasin kirkollishallituksen emeritusylidiakonin ja tämä koetti vältellä huomaamasta minua - tai sitten ei tunnistanut. Joka tapauksessa katsoin suoraan silmiin, ojensin käteni ja sanoin reilusti nimeni. Tyyppi oli nolona, mutta minä ajattelin, että ole vain ihan rauhassa. Minä olen antanut anteeksi systeemille, vaikkei systeemi ole anteeksi pyytänytkään.

Ei sen tarvitse! Riittää, että veli Johannes Oulusta tykkää mun facebook-päivityksistäni, vaikka karsastaakin Sex Pistolsin I am anarchist -biisiä (se on mun nuoruuden juttu, veli Johannes on vain niin nuori!) ja Paulon Mamma jaksoi aina kysyä, milloin liityn takaisin hallinnolliseen systeemiin. Tekonöyrää ei minun tarvinnut katumuksen sakramentissa esittää, kiitos siitä isä Martille!

Tässä vanha merkintäni www.ortodoksi.netistä. Jos olen sen joskus tänne kopioinut, tulkoon toiseen kertaan:

Sairastavat seurakunnat

En uskaltautunut Valtimon Rasimäkeen Johannes Kastajan juhliin yksin. Juhla tuntui houkuttelevalta, mutta mielessäni väikkyi pari epämiellyttävää kokemusta pienen sisäpiiriinsä ymmähtäneen seurakunnan tunnelmasta.

Tässä yhteydessä en tarkoita sitä, että juuri Nurmeksen seurakunta tai Rasimäki olisi sisäpiiriinsä mynnähtänyt lammikko, vaan sitä, että minulle kävi niin kuin sille entiselle naapurin miehelle. Tiedättehän tyypin, joka meinasi lainata vasaraa naapurista? Asiaa aikansa vatvottuaan vasaran tarvitsija heittää kirveen naapurinsa olohuoneen ikkunasta sisään huutaen: "Pitäkää vasaranne!"

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikissa Suomen ortodoksisissa tsasounoissa ja pikku kirkoissa olisi hyvä ja lämmin tunnelma. Uppo-outoa vastassa saattavat olla hymyttömien mummojen kivettyneet selät tai mikä vielä pahempaa - jopa vihamielisten katseiden hyökyaalto.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, etten aistinutkaan epäluuloa vierasta kohtaan. Turhan yliherkkänä ihmisenä haistoin seurakuntalaisten keskinäisen kyräilyn, epäsovun sekä kangistuneet asenteet. Nyt kun olen seurakuntalehden päätoimittajana ollut tekemisissä kuuden seurakunnan kanssa, olen huomannut, että ongelmia on. Laiha lohtu on, että ongelmaseurakunnat eivät ole yksin. Ongelmia on miltei joka kulmakunnalla.

Pienissä seurakunnissa kivettyneet kasvot ovat pahemmin esillä.

Olen pongannut seurakuntia, joissa väki on jakautunut kanttori- ja pappipuolueisiin. Lisäksi olen törmännyt seurakuntiin, jossa luottamushenkilöt tai seurakuntalaiset grillaavat paimentaan sekä ilmeisen selvästi myös päinvastoin. On muodostunut erilaisia hoveja ja klikkejä. Joidenkin seurakuntien ongelmat kuuluvat päätyneen iltalehtien lööppeihin.

Seurakuntalehdissä näitä asioita ei oikein voi käsitellä, sillä kyseessä ovat puhtaasti henkilökemiat. Asiat eivät riitele. Ihmiset riitelevät. Joitain hyviä tuuletusyrityksiä on Solea-lehdenkin sivuilla ollut - ja kiitos tässä yhteydessä niistä.

Kajaanin kirkkoherra Pentti Hakkarainen kirjoitti uusimmassa Ortodoksinen kulttuuri-lehdessä (2/08) otsikolla Hengellisen väkivallan muotoja. Hakkarainen huomauttaa, että viime vuosina on hyvinkin kevyesti alettu käyttää ihmisestä käsitettä psyko- tai sosiopaatti. Totta, olen minäkin käynyt henkilöstöjohtamisen kurssin, jossa pyöriteltiin aihepiiriä sosiopaatti työyhteisössä. Tulin käsitteen sinne tänne rullaamisesta ahdistuksen valtaan. Olimme nimenneet ongelman, mutta meille ei annettu työkaluja siihen, miten asiassa päästään eteenpäin. Epäselväksi jäi myös se, kuka oikeasti on sosiopaatti ja olemmeko me johtajiksi opiskelevat mahdollisesti itsekin jossain määrin sellaisia.