Leijat Helsingin yllä Rikinkeltaisessa taivaassa

ke 30.8.2017

Eilen oltiin Matin kanssa mustikassa koko päivä. Saatiin jotain aikaseksikin. Ja mukavaa oli. Päivä oli täydellinen. Iltapäivällä alkoi tuulla uhkaavasti ja minulta hupenivat voimat olemattomiin. Kotona Matti teki lihapullia, joihin tuli Asikaisen Riitan kasvattamia jättiläismäisiä tuoresipuleita ja -varsia. Lihapullista paistui ilmeisesti sipuleiden ansiosta niin mehukkaita, että ne katosivat heti. Yöksi Matti pani samaisen lahjoittajan tillejä kuivuriin. Ja tietysti lokkasi omat mustikkansa. Minähän kerään omat marjani suoraan pakasterasiaan eikä niitä tarvitse siivota.

En jaksa palata enää mustikoihin sen jälkeen, kun ne on poimittu. Ei riitä pitkäjänteisyys. Marjojen siivoaminen on pitkäveteisintä puuhaa, mitä tiedän. Osan toveri vanhemman huoneenrakentajan mustista viinamarjoista siivosin pakastimeen ja osan koetin keittää hyytelöksi. Mustaherukkahyytelö on niin ihanata kanan ja riisin kanssa. Hyytelöstä tosin sain vain osan pelastettua ja maanantai-ilta päättyi siihen, kun Matti hankasi ensin taltalla ja sitten karhunkielellä kristallistoitunutta hyytelöä kattilan pohjasta. Vasta tiistaiaamuna Ylen aamutelkkarissa oli Martta-päällikkö, joka kertoi, että pektiiniä sisältävä hyytelösokeri pannaan joukkoon marjojen keittämisen jälkeen.

Minä keitin kaikki yhdessä: viinamarjat, lehdet, ruodot ja hillosokerin. Siitä tuli monen senttimetrin kristallinkova kerros kattilan pohjaan! Hyytelö tuli kuitenkin puolisen litraa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (hyytelösotkua oli varmasti keittiön välikatossakin ja Annan valkoisissa urheilusukissa, astianpesukoneessa, talouspaperirullassa.)

Kipuja

Eilen olin metsässä tarpomisen jälkeen niin väsynyt, että vain makasin keittiön sohvalla ja voivottelin. Ihme kyllä, en yöllä ainakaan huomannut herääväni lihaskipuihin.

Sitä vain kummastelen enkä oikeastaan edes uskaltaisi ajatella, miksi nukun kymmenen tunnin yöunia. Toki herään joskus viiden jälkeen ja valvon tunnin tai puoli. Tai ainakin kuvittelen valvovani, mutta mistä ihmeestä tulee tämä väsymys ja mistä kuiva yskä on peräisin? Toivottavasti beetasalpaajistani. Siunattu sydämen läpätyksen estäjä ja jarru aiheuttaa sivuvaikutuksina myös lihasheikkoutta, mikä selittäisi kyllä sen, miten aamulla tuntuu siltä, että jalat ja kädet eivät vain toimi. Ei jaksaisi liikuttaa pikku sormeakaan.

Suoraan sanoen vituttaa lääkkeiden säätö. Edellinen beetasalpaaja sai minut iltaisin nukahtamaan keittiön sohvalle istualleni. Heräsin omaan kuorsaukseeni ja siihen, että kuola valui kaulalle avoimesta suusta. Ylikierroksilla olen sietämätön ympäristölle ja tietenkin on aina aivoinfarktivaara, mutta kyllä nämä alikierroksetkin ovat suoraan sieltä syvältä. Voiko alikierrosten aiheuttamaan voimattomuusvitutukseen kuolla? Tuntuu siltä, että ei jaksa. Tänäänkin olen koko päivän tuijottanut Matille netissä valmistamaani verokorttia. Ajatuskin siitä, että se pitäisi siirtää Elolle jotain suojattua sähköpostiyhteyttä käyttäen, saa minut vetäytymään pieneen kasaan tässä tuolilla. Lisäksi en tajua veroprosenttia siinä. Siis päätuloveroprosenttia. Olen ilmeisesti kaikki Matin tämän vuoden verot jo maksanut.

Ja kohta alkavat iltapäivän kivut. Pitää kirjoittaa nopeasti merkintä loppuun. Ennen kuin kivut tulevat.

Kirjallisuusteoriauusinnasta sekä estetiikan tehtävästä tuli opettajalta ärhäkkyydessään innostava palaute. Itse asiassa halkean kohta, jos en saa Snellman-instituutilta pian tunnuksia, jotta voisin tehdä taideinstituutiot ja kulttuuriperintö -kurssin lopputehtävän uudestaan. Ajatus siitä saa jalkani teputtamaan, haluaisin päästä jo toimiin. Nyt ehkä alan hahmottaa, mikä minun oppimistehtävien kirjoittamisissani mättää. Innostun aina liikaa ja siinä vaiheessa unohtuvat kaikki rajat. Mutta kun kirjoittamisen rajoja pitää kokeilla. Kaikkea pitää kokeilla - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja, näin luki edesmenneen ystäväni Jouni Rainion minulle lähettämässä postikortissa.

Illalla sillä aikaa, kun Matti teki herkullisia lihapullia, luin kasautuneita Suomen Kuvalehtiä. Että osaa olla hyvä lehti se. Runotutkija ja suomentaja Liisa Enwaldista oli aivan mainio juttu (SK 32/2017, 11.8.2017, s. 46, Suomentaja rakastui kuolleeseen runoilijaan, metaforisesti.). Viime talvena sain kustantaja Robustukselta Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen Auringon tanssi, pimeän pidot -esseekokoelman ihan yllättäen.

Lupasin lukea sen heti, kun kirjallisuuden perusopintoni tulevat tehtyä loppuun. Eivät ne ole vieläkään loppuuntehdyt, kun näköjään teen tehtävät varmuuden vuoksi kahteen kertaan, mutta aamulla luin muutaman Liisa Enwaldin esseen kokoelmasta. Hurmaavaa ja kaunista tekstiä. Minä teksteissäni poukkoilen ja harhaudun, toistan ja jaaritan. Pitää nyt koettaa pyrkiä kirkkauteen TAIP240:ssä, jos saan takaisin opinto-oikeuteni jollain keinolla.

Leijoista Helsingin yllä

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä edistyy vain pari sivua aamuisin. No, nyt on Suomen Kuvalehti -suma jotakuinkin selvitetty, joten ehkä saan Westö-kauteni tältä erää päätökseen jopa viikon sisällä. Leijat Helsingin yllä odotti pari vuotta uutta lukemistaan ja nyt se sitten tapahtui, kun Weston uusimmasta Rikinkeltaisesta taivaasta luin kohdan, jossa romaanin minä-kertoja kertoo menestysromaanistaan Sepänpuiston uneksija:

"Mutta minä hukkasin kertomukseni. En uskaltanut kertoa, miten Alex oli kuluttanut Klasun loppuun, en edes muutellussa muodossa ja epäsuorasti. En uskaltanut kertoa isän nolosta myyjänurasta enkä äidin jähmettyneestä elämästä ja takertumisesta menneisyyteen. Enkä uskaltanut kertoa omasta heiluriliikkestäni Stella Rabellin ja Linda Vogtin välillä, enkä siitä miten elin elämääni yhä yksinäisempänä ihmisenä, jolla oli yhä suljetumpi sydän. Ensin siirsin perheeni Messeniuksenkadun likaisenkeltasesta talosta Korkeavuorenkadulle vauraaseen Ullanlinnaan ja sieltä rivitaloon Munkkiniemeen. Täyttääkseni isot asunnot minä jaoin itseeni kolmeksi lapseksi, kapinoivaksi isoveljeksi (Dan, joka koluaa Leijoissa Helsingin yllä Kristianiat, Amsterdamit ja katoaa sitten sivulla 191 jonkun savolaissyntyisen Anun perässä Kuopioon, jotenkin hauskaa ja absurdia nähdä Kuopio niin perinjuurin helsinkiläisen kirjailijan tekstissä yht´äkkiä ja pyytämättä.), joka oli minua vanhempi, kiltiksi pikkuveljeksi joka oli nuorempi ja siskoksi joka oli samanikäinen kanssani. Tein isästä nousukkaan ja johtajan ja annoin äidille vakaan porvarillisen taustan." (Kjell Westö Rikinkeltainen taivas s. 265)

Mietin, miksi olen jotenkin raivoissani etupäässä naistoimittajille, jotka lipovat Kjell Westötä imelissä jutuissaan. Hm, ehkä se on vitutusta siitä, etteivät ne nautaeläimet näe, mikä Westön kirjoista puuttuu. Sama muuten puuttuu Anja Snellmaninkin romaaneista. Ne ovat kirjoitetut ylemmälle keskiluokalle. Niistä puuttuu terä.

Anja Snellmanin Äidissä ja koirassa terää kyllä oli.

Philip Teirin Talvisota oli hyvää ja lämpöistä ihmis- ja porvaristokuvausta, mutta hänen tekstinsä on salavihkaisesti terävämpää kuin kummallakaan - Westöllä ja Snellmanilla. Nythän Teiriltä olisi tullut uusi kirja: Tällä tavalla maailma loppuu, mutta ennen kuin innostun siitä meinaan lukea Miki Liukkosen O:n. O:ta ennen pitää mieli ja lehtikasat olla tyhjiä. Suomen Kuvalehdet ja ruuhkautuneet Maaseudun Tulevaisuudet luettu. Ja John Irvingin Oman elämänsä sankari selvitetty itselle. Oman elämänsä sankarista pidin 26-vuotiaana kovin, mutta kantaako romaani enää 52-vuotiaana? Pelottaa ottaa siitä selvää.

Mitenkäs minä taas eksyin, harhauduin ja katosin aiheesta? Eksytään nyt vielä vähän. Tiina Piilolan Taivaanmerkki-vinkistä kiitos kirjallisuusisosiskolleni Railille! Taivaanmerkit käyvät juuri sarjaan, jonka aion luetuttaa Lapinlahden kirjallisuuspiirillä ihan palakan edestä!

Kirjalistani teemana ovat suomalaiset nuoret naiskirjailijat ja uskonnot sekä uskomukset. Katsoin tänään Kaskikuusen kansalaisopiston kirjallisuuspiirimme ilmoittautuneita. Näyttää siltä, että piiri pääsee ehkä alkamaan.

Kjell Westö on ehkä ovelampi kuin arvaankaan. Leijoissa Helsingin yllä isosisko Marinan ensimmäinen vakava poikaystävä on työväenluokkainen Stubu, jonka alaluokkaisuudesta kirjailija vihjaa vain mopolla ja suorasukaisella petting-kuvauksella. Kun Marina vaihtaa poikaystävänsä ja samalla omakin yhteiskuntastatus nousee, Stubun mopon yksinäinen pörräys kuuluu munkkivuorelaiskotiin. Olin raivoissani. Vähän sama, kun Rosa Meriläinen jossain kirjoituskokoelmakirjassaan kirjoittaa alaluokasta inhoavasti ja hieman pelokkaastikin, että alaluokka vetää Tammelan torilla mustaa makkaraa. (Ja sama, kun Asta Leppä kirjoittaa alaluokkaisen moukkaperheen möykkäävän keskiluokkaisten (köyhien? alemman keskiluokan siis) rivitaloasuntoyhtiössään.)

Mutta kymmeniä sivuja myöhemmin Leijoissa Helsingin yllä on inha kuvaus yhteisestä joulusta Marinan uuden poikaystävän lapsuudenperheen kanssa: "Minä katsoin kaunista sisartani, jolla oli yllään tyylikäs, mutta rouvamainen valkoinen huivi ja harmaa jakkupuku. Katsoin Rufus Palmia ja hänen valuvaa pikkutakkiaan. Ja Jumala tietäköön, että ajattelin: Tule takaisin Stubu, saat kaiken anteeksi." (Kjell Westö Leijat Helsingin yllä s. 192)

Lisäksi Rikinkeltaisessa taivaassa minäkertoja oli pannut merkille, että ruotsinkielisen yläluokan pojat kyllä saattoivat pari kuukautta huvittaa itseään lähiöiden tytöillä, mutta rouva Tavastjärnöja tai mitä niitä nyt onkaan, lähiön alaluokkaisista tytöistä ei koskaan tule. Sen takia minäkertoja vain piipahteli Linda Vogtin elämässä, joka hieman pääsi miehensä avulla nousemaan sosioekonomisesti, mutta josta tulikin sitten lopuksi köyhä yksinhuoltajaleski, jonka poika kaiken lisäksi vinksahti.