Kjell Westön Rikikeltainen taivas osa 2

Ajatukset jo huomisissa Kirjakemmakoissa

Aamusta kohti Puumalaa

pe 18.8.2017

Luin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan loppuun ja siinä samassa Apu-lehdessä oli kirjailijan haastattelu. Kiesus, mitkä kuvat kirjailijasta. Tulipa ikävä 1990-luvun alkua ja senaikaista Apu-lehteä, jossa oli kirjaiija Matti Pulkkisen haastattelu. Haastattelun oli tehnyt Eino Leino ja kuva olivat Martti Brandtin. Kuvat olivat loistavia, kirjailijan matto oli rypyssä, pönttöuuniin oli ripustettu jokin kartta ja kaikki oli vähän hujan hajan. Matti Pulkkisen seura sai lehden rakennusmestari Riitta Asikaiselta, joka löydeskentelee erikoisia asioita, kiitos niistä.

Kjell Westö näytti nyky-Avun kuvissa ällöttävältä elostelijalta ja toimittaja Raila Kinnunen nuoleskeli kirjailijan pppp... noo kuitenkin. Juttu oli yhtä hirvittävää makeilevaa suitsutusta. Aikuisten oikeasti. En halua enää toimittajaksi, jos sen pitää tuollaista olla.

Niinpä minä tässä nyt esitän yhden pienen kriittisen kohdan Kjell Westön Rikinkeltaisesta taivaasta. Tokihan kirja oli lumoava, mutta ei se mikään minun 1960-luvulla syntyneen sukupolven Täällä Pohjantähden alla ollut. Se on vielä kirjoittamatta, kuulkaas kirjailijat Katariina Romppainen ja Päivi Alasalmi.

En tiedä, oliko Kjell Westö tahallaan sisällyttänyt hieman uusliberalistista paskalähtinää kirjan minähahmon - nimettömän sivullisen, joka sentään vähän tunsi kärsivän, kun äiti äkkikuoli ja isä dementoitui - luonnehdintaan isäsätään. Isän ura meni koko ajan alaspäin. Hän oli häviäjä sen vuoksi, että oli kärsimätön eikä hänellä ollut tarpeeksi strategista ajattelua.

Strategista ajattelua!

Voi Pyhä Perkele. Suomessa oli pahimpana lamavuonna 1993 yli puoli miljoonaa työtöntä, minä yksi heistä. Olin työtön jonkin aikaa jo syksyllä 1991, kun tulin Kuopioon. Kulkaa nyt kaikki Suomen lamavuosina loosereiden kastiin työnnetyt: Me olimme aivan liian kärsimättömiä normityöelämään eikä meillä ollut strategista ajattelua.

Uusimmassa Apu-lehdessä Kjell Westö siteeraa kirjailijakollegaa: "Kirjoittavan ihmisen on uskallettava mennä häpeän ja kivun alueelle, sinne missä psykologisia totuuksia piilotellaan."

Just näin ja jäämme odottelemaan vaietun ja kusetetun sukupolven 1960-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden kronikkaa, jossa on häpeää ja kipua siitä, että satuimme jäämään laman jalkoihin, satuimme valmistumaan yliopistosta keskelle ei-mitään ja satuimme sitten uskomaan, että olemme uuden työelämän airuita. Persettäni olen minä, Uuden TyöElämän (eläke-, loma- ja sosiaaliturvavapaa) Airut, olen saanut 1990-luvun työkokemuksellani pyyhkiä.

No, eipä tarvitse vikistä jostain suojatyöpaikasta kynsin hampain kiinni pitävänä, että ei ole aikaa lukea ja sivistyä.

Huomenna siis! Kello 7 aamulla kohti Puumalaa ja Kirjakemmakoita. Meille Marian kanssa on luvassa Jukka Viikilän proosarunoja Kirjallisuussisar Railin ääneen lukemana. Olen Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista lukenut yli puolivälin, mutta jos jää loppu lukematta ennen huomista kello 7:ä, jääköön. Tänään päivällä otin aimo urakan. Siivoan kodinhoitohuoneen ja järjestelen puhtaat pyykit, sillä ne römöttivät tuvan pöydällä ja tänään on tarkoitus vapauttaa pöytä Raamatun tutkiskelua varten.

Valitsin jo kahvikupit. Tänään on vaaleansininen pöytälook. Ongelmana vain on, että en löydä kahviservettejä ja tukka on vielä pesemättä ja pestyt pyykit ripustamatta ja tuvan lattia imuroimatta ja laskut maksamatta. Yhden laskun ehdin aamulla tehdä.