Kirjakemmakoista, maksaruohosta jne

ma 21.8.2017

Toveri Oiva Hevonen meni kysymään, mitä olen viime aikoina lukenut. Tuli tällainen viesti Ärräpäät-sähköpostilistalle:

Helou,

luin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan yhdeltä istumalta ja nyt en tiedä, mitä lukisin. Pitäisi varmaan käydä läpi Teppo Kulmalan päiväkirjanomaisen sarjan Radio Tuupovaara vitonen ennen kuin kutonen ilmestyy tämän vuoden lopussa. Nelosen jätin kesken enkä päässyt sitä enää eteenpäin tai loppuun kunnialla. Se ei tehnyt kirjalle oikeutta. Olisin halunnut upota siihen, mutta ote herpaantui ja olisi pitänyt lukea nelonen taas alusta, vaikka Radio Tuupovaaran lähetykset ovatkin aina erillisiä esseenomaisia.

Kjell Westön uusin oli superhyvä ja koskettava, mutta alkoi sylettää, kun Avun seurapiiritoimittajatätönen ylisti sen maasta taivaaseen. Lisäksi Apu-lehden kuvissa Westö näytti aivan ällöltä, ylimakealta, yök.

Lauantaina oltiin Ortodoksisen Uskon Sisaren Railin kanssa Puumalassa Kirjakemmakoissa. Finlandia-voittajan Jukka Viikilän, joka aivoissani aina kääntyy Tuntemattoman Viirliäksi, joka siis oli toveri Jussi Tanskin isä, Akvarelleja Engelin kaupungista, on Viikilän dramatisoima kuvitteellinen päiväkirja arkkitehti Carl Ludvig Engelin saksalaiselle ystävälleen lähettämistä kirjeistä.

Ajatelkaapa! Engel lupasi vaimolleen Charlottalle, että ovat Helsingissä vain kuusi vuotta. Kaikkien Helsingin kanssa tekemisissä olevien tulee lukea Viikilän Engel-akvarellit! Toveri Oiva Hevonen, hopi, hopi. Ennen Engeliä (ja Venäjän valtaa) Helsinki oli vain pahainen kallioniemi. Juuri kukaan ei sinne halunnut eikä siellä viihtynyt. Ja kaupunkia suunnittelemaan kutsuttu arkkitehtikin pääasiassa kärsi. Oli koko ajan silleen, että voi vittu, kun on pimeää, tuulee ja sitten kun tuli lunta, olivat hänen suunnittelemansa arvorakennukset jo pystyssä, mutta kaupungista puuttuivat asukkaat.

Oikeastaan tästä tuli mieleen, että Helsinki 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa oli tympeä, kova, kylmä ja tuulinen paikka. Sieltä puuttui täysin multitudo. Kun palasin Moskovan-opiskeluistani, olin Helsingissä kuolla tylsyyteen. Tietenkin oli niin, että Helsingissä eivät vallan perustat järkkyneet eikä alkava uusliberalismi ollut mihinkään kaatumassa niin kuin opiskeluvuoteni aikana Neuvostoliitto, mutta kylläpä oli tylsää, tylsää, tylsää.

Nyt kun katsoo Helsinkiä Kiasman viidennestä kerroksesta alas Musiikkitalon suuntaan hyvällä ja leppeällä ilmalla, voi havaita, että ihan eri paikka on siinä edessä.

Silloin 1990-luvun vaihteessa koetin pesiytyä Havanna-nimiseen kapakkaan, jossa Helsinkin harvalukuiset ulkut kävivät. Löysinkin sieltä Benjamin Navarron, jonka perään itkeä ruikutin Moskovassa. Benjamin opiskeli Moskovassa kirjanpainoalaa ja oli ilmeisesti paljolti asumissyistä naimisissa moskovalaiskaunottaren kanssa (en tosin tätä rouvaa koskaan nähnyt, mutta kaunis hän varmasti oli). Pitkäjalkainen ja hoikka varmaan, koska minä en kelvannut ja itkin muun muassa kuuluisassa Moskovan metrossa kuin vesiputous.

Bejaminin kautta tutustuin Suomen bolivialaisiin. Heitä oli tullut meille pakolaisina joskus ammoin. Koetin googlata tähän tarkempaa ajankohtaa, mutten nyt ehtinyt kovin syvälle.

Puumalassa kävimme istuttamassa Leonidin haudalle maksaruohon ja sellaisen kalliokäpykasvin, jonka pitäisi lähteä kasvamaan oloissa kuin oloissa, mutta ilmeisesti ei kasva hyvin nurmella. Maksaruohon valitsimme sen takia, vaikka nimi on kasvilla kamala, että se kukkii myöhään - ainakin alkusyksyn.

Puumalassa Jukka Viikilä hurmasi meidät runoillaan, luki pari. Uskon Sisar Raili oli lukenut Viikilän runokirjasta numero kaksi meille autossa Kemmakoille-tulomatkalla kaksi Viikilän runoa.

Kemmakka-aamupäivän toinen vieras Kirsti Manninen oli yllättävä. Hitsit, että alustus oli mielenkiintoinen. Manninen kertoi pienten esineiden sosio-ekonomisesta historiasta tai tapojen historiasta. Ylhäisö joutuu aina keksimään uudet kotkotukset, sillä rahvas omii yhä nopeammassa tahdissa ylimystötavat.

Kemmakoilla tungettiin Marian kanssa luentosaliin viime hetkessä pyörätuoleinemme ja istahdin kuin taikaiskusta ystäväpariskunnan viereen. Pariskunta piti toisiaan kädestä. Ovat olleet yhdessä pidempään kuin minä ja Matti. Ihanata! (Tai siis seurasin sillon joskus kauan sitten läheltä vaihetta, jossa ystäväni löysi uuden elämänkumppaninsa, sen oikean!)

Niinpä minäkin lähden kohta ajamaan kohti Kuopiota ja pariterapiaa. Toivottavasti saan mukaani oman aviomieheni. Ei sitä tiedä, me ehdimme nähdä toisiamme nykyään vain tiukimmissa kaarteissa (sehän tässä vittuvituttakin).

No, eilen Marian Järvenpäähän-lähdön jälkeen ehdittiin olla kaksi tuntia mustikassa yhdessä - ja oikeastaan erikseen, sillä mustikat olivat siinä kohtaa niin harvassa, että Matti kärsimättömänä kerääjänä ehti kiertää varmaan kilometrin lahmotessaan harvakseltaan kasvavia marjoja. Minä poimin suoraan pakasterasiaan puhtaana mustikat yksi kerrallaan ja se jos mikä on zeniläistä touhua.

Koirat kyllästyivät mustikanpoimintaan ja lopulta oli lähdettävä kotiin, sillä Pyry tuli nakertamaan mun reisitaskuraksahousuissa olevaa henkilötunnistinta, joka on joskus maksanut neljäkymmentä euroa, kun teetimme sen ulkopuolisella palveluntuottajalla. Nyt teemme lakisääteiset henkilötunnistinkortit itse.

Haha, teetimme ensin kaikille henkilötunnistinkortit ja sitten meni pari vuotta ja tuli määräys, että tunnistinkortissa tuleekin olla veronumero. Joo, tyynesti Matti otti spriiliukoisen tussin ja tuhersi veronumeron jokaiseen valmiiseen kullanarvoiseen, neljälläkymmenellä eurolla kappale teetettyyn korttiin.

Pienyrittäjä on tarpeen tullen kekseliäs!

Mitähän mun piti muuta nyt? Niin juu, en ehdi kirjoittaa nyt mitään paljoakaan blogiin, sillä talossa on meneillään konmaritus. Järjestin perjantaina kodinhoitohuoneen. Pääasia siellä oli, että ensi kertaa kymmeneen vuoteen pääsin pyyhkimään kodinhoitohuoneen tason.

Eilen tein meille keittiön pakastimen päälle postinkäsittelytilan. Löysin nimittäin kadonneen Vesivekin laskun yhdestä muovipussista, jonne olin Marian kanssa Kuopiosta kerran kesällä kotiin tullessa tunkenut päivän postin laskuineen ja Töllöttimineen. Lisäksi muovipussissa oli erilaisia työvihkoja.

Näin tämä homma rationalisoituu aina välillä. Seuraava operaatio on käytävän hattuhyllyn perkaus. Nostan hattuhyllylle kengät, sillä meillä ei edelleenkään uskalla pitää käyttävän tai eteisen lattialla kenkiä, kun on näitä kengänhajunsyöjiä talossa.

Sitten on uusien kirjahyllyjen teko edessä! Joo, seuraavat kaksi viikonloppua ovat omistetut komaritukselle. Kirjoja en enää poista mihinkään kierrätykseen ja postitan kirjat, joita olen ajatellut eri ihmisille.

Pia