Mari Mörön faniseura

la 5.8.2017

Tämä merkintä ei ole vittuilua. Ihan vilpittömästi olen samaa mieltä kuin ystävättäreni, joka on pakotettu asumaan Lapinlahdella, vaikkakin ihmettelee, kuten minäkin, miten ihmeessä lapinlahtelaisten kanssa ei voi ystävystyä. Ystävättäreni sanoi, kun pyysi häntä mukaan Mari Mörö -tilaisuuteen Leppävirralle, hän ei päässyt mukaan, että Mari Möröä voisi kuunnella loputtomasti, eloisa nainen!

Jäi muuten ensimmäinen Mari Mörö -merkintä niin kesken, että lausekin, jota olin Railin, Matti Pulkkisen seuran puheenjohtajan, Ja pesäpuu itki -alustuksesta tekemässä päättyi kolmeen pisteeseen. Lauseen ajatus oli se, että meidän tulee seuraavassa pulkkistilaisuudessa vapauttaa seuran velvoittama puhuja tai alustaja kahvinkeitto- tai keitonkeittovelvollisuudesta. Seuraavalla kerralla emme tarjoa monimutkaista ateriaa, johon ainekset joutuu pilkkomaan ja sitten vielä vahtimaan, että koko komeus ei tartu kattilan pohjaan, puhumattakaan siitä, että kaikki pitää kesken prosessin kaataa isompaan astiaan ja saada samalla induktioliesi sekaisin.

Kun puheenjohtaja seuraavalla kerralla alustaa tai pitää jonkun ennalta valmistellun puheenvuoron, tarjoamme tilaisuudessa kahvia ja kuivaa keksiä, korkeintaan kakkua tai valmista kaupasta ostettua lettipullaa. Minimoimme stressin! Minä voin kyllä keittää kahvin, sillä olen käynyt Paulon Mamman pitojenjärjestelykoulutuksen Kuopion ortodoksisen seurakunnan keittiössä läpi koko ihanaisen 1990-luvun, jolloin olin turvallisesti vapaa kuin taivaan lintu Jumalan kämmenellä kiitos ensimmäisen suomalaisen aviomieheni.

En muuten iki kuuna päivänä huoli induktioliettä. Dementiakytkimellä varustetun lieden saatan Matille suoda kyllä, mutta tietokoneohjelmoidulta vaikuttava liesi - ei kiitos! Meillä on jo dementiakytkinkahvinkeitin, jota Matti ei suostu napsauttamaan uudelleen päälle, sillä pitäähän rouvan joskus raottaa leveätä persettään läppärin ääreltä. Se on ihan oikein ajateltu! Yläkerran toimistossa minulla oli mapit ylähyllyllä, jotta joutuisin ojentelemaan käsiäni. Nyt päätin työntää tupatoimistossa mapit alakaappiin, jotta joutuisin kyykistelemään.

Eilen jouduttiin ulos Kuopion Ikeasta kesken Marian itsenäisyystavarahankintareissua. Tuli palohälytys. Sinne jäivät Marian siivousvälineteline ja vaatelipasto. Haaveilimme Matin kanssa myös Ikean divaanista, mutta yhtään tarpeeksi kapeaa mallia emme löytäneet. Maria tosin armollisesti ilmoitti, että kun hän on Järvenpäässä, saamme ottaa nokoset hänen sängyllään tuvassa. Mutta entä lauantain murhasarja, kun haluan nukahtaa television ääreen, kuten äiti aina, kun minä olin pieni?

Annoin lopulta Matille periksi. Tuokoon keittiöön vanhan Saabin takapenkin. Se on kuulema päällystetty laadukkaalla autoplyyšillä, joka ei ole lainkaan kulunut kolmessakymmenessä vuodessa, vaikka sen päällä Osku on irtokarvoista päätellen pitänyt salaisia bileitä autonvaraosa-aitassa.

Mikäli istuinosa on liian kapea nokosten ottamiseen, investoimme vähän turhan leveään Ikean divaaniin. Ongelmana on kulku keittiön ovesta tupaan. Oven takana on nimittäin kopiokone-tulostin ja useasti Matti tulostaa tästä keittiön pöydän äärestä, isännän paikalta, jossa minä istun nyt, kun Matti on Vasikkasavuilla järjestysmiehenä. Divaani tulisi osin oviaukon tielle. No jotain Matti varmasti keksii, luotan siihen. Mannermaan Hilkan kulmasohvan jäänteet tököttävät tässä liian pitkälle. Minä en kunnolla pääse omalle paikalleni pöydän toisen pitkän sivun päätyyn.

Olen antanut periksi myös siinä, että menköön mies heti lauantai- ja sunnuntaiaamuisin omille teilleen, kun on saanut meille puuron ja kahvin keitettyä ja kissat ja koirat syötettyä. Tänään mies joutui noin 45 minuuttia lojumaan tekemättä mitään ja tiukkaa teki. Jalka teputti ja kädet vippasivat. Maria karjui tuvasta, olkaa vittu hiljaa vittu ja jouduin lopulta ojentamaan miehelle television kuulokkeet. Kuuntele tätä ja ole pliis hiljaa tai minun oma aikani ennen omaishoidettavan heräämistä päättyy ennen alkamistaan, koetin selittää sekä syvennyiin kuvataiteilija Maaria Batsheva Oikarisen blogiin sekä Kerstin Ekmanin Sudentalaja-trilogian toiseen osaan Viimeiseen uittoon.

Arvasin tämän! Kun Seinäjoen kaupunginkirjaston, Apilan, poistomyyntihyllyllä otin käteeni trilogian viimeisen osan Raaputusarvat, tiesin, että juutun ikuisiksi ajoiksi Jämtlantiin. Kyllä me sinne Maria Suutalan metsäluostarin maisemaan vielä pääsemme.

Pääsinpäs tässä merkinnässä Ikean divaanilta takaisin kirjallisuuteen. Niin se Mari Mörö Leppävirran Timolassa viime lauantaina. Viikko on jo vierähtänyt tilaisuudesta ja nyt vasta pääsen siihen, mistä ihan alunperin piti.

Mari Mörö osa 3

Olin viikko sitten edellisen päivän taidepläjäyksestä niin poikki, että Mari Mörön tullessa Kaisan taloon pitämään puutarha-alustustaan, ajattelin, että en jaksa, en jaksa, en jaksa. Sitten kuitenkin jäin toinen korva kirjailijan puheeseen kiinni. Mari Mörö puhui, puhui, puhui ja puhui ja vaikka olisin toivonut, että tilaisuuden puutarhakulttuuri-ihmiset olisivat alkaneet vastailla, ottaneet kantaa tai edes huudahdelleet väliin rohkaisevia ja myötääviä innostushuutoja, ei tuvan yleisön hiljaisuus oikeastaan ollut häiritsevää. Ensin ärsyynnyin tuvan hiljaisuudesta, olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

Ja olihan se Mari Mörö täynnä itseään, sitä ei voi kieltää, mutta oli sitä eloisalla ja iloisella tavalla. Eri tavalla kuin Päivi Istala, joka vie tilaisuuksissa kyllä koko tilan, mutta joka ansaitsee jokaisen valtaamansa henkisen kuutiometrin. Suuri, näkyvä ja kuuluva nainen. Mari Mörö taas oli siro kuin jokin iloinen metsäneläin. Tai ei! Hän olin niin kuin se Maaselän puro, jonka ääntä luulin jonkun metsäkoneen ääneksi toissa keväänä.

Puro solisi, suhisi ja lisäksi piti jotain määrittämättömän isoa kuitenkin puromaista ääntä. Mari Mörö ei ollut niin kuin se jännittävä salapuro toissailtana Lakiharjun takana mesimarjapaikassani. Kantarellit oli joku käynyt viemässä nenäni edestä, muttei se haittaa. Matti ei nyt ole sieniruoan valmistamistuulella, vaan kannustaa minua keräämään aamupuuromustikat joka ilta seuraavaksi aamuksi.

Kävin toissailtana katsastamassa kantarellipaikan. Oikaisin mesimarjasuoputuran läpi, löysin salapuron, rämmin sen yli kivi kiveltä ja keräsin Marialle kourallisen ahomansikoita aamuksi. Ensin meinasin syödä mansikat itse, mutta sitten mietin omaa äitiäni, Marian mummoa. Meitin äiti olisi tuonut mansikat minulle pieneen kuppiin tai lautaselle odottamaan, että herään.

Ongelma toissailtana oli, että uudessa Fabianissa ei ollut mitään, mistä edes askarrella marjatuokkosta. Päätin, että muovikansio, jossa kuljetin laskuja Tokmannin edessä olevaan postilaatikkoon, saa kelvata. Nyt jos seuraavissa meidän firman laskuissa on mansikkatahroja, syynä ovat Marian, varsinaisen Herran Pikku Pirulaisen, aamiaismansikat.

Mari Mörö ei ollut salapuro eikä vienyt Kaisan tuvasta jokaista kuutiometriä, vaikka pitikin melkoisen monologin. Mari Mörö oli avoin kevätpuro, joka itsepintaisesti uurtaa uomansa, vaikka hanget koettavat työntää reunansa sen yli. Itse asiassa minua raivostuttivat paikalle tulleet puutarhaihmiset. Mykkiäkö he olivat? Ei! He olivat pidättyväisiä pohjoissavolaisia. (Me eteläsavolaiset kun olemme tottuneet hytkyviin ja kykiviin duracelleihin.)

No niin. Yllä olevassa kappaleessa harjoittelin luontokuvauksia. Raili luki ääneen Ja pesäpuu itki -kirjan luonto- ja ympäristökuvauksia Mari Mörö -tilaisuudessa, jonka otsikko oli jotain niin kekseliästä kuin Luonto luovuuden lähteenä, niin tenhoisasti, että päätin joskus vielä lukea kirjan loppuun. Minulta jostain syystä jäi Ja pesäpuu itki alkumetreille. Ehkä lapsuuskuvaus oli jotenkin niin tai siis lapsuus, jota kirjassa kuvattiin, oli ankea ja ahdistava.

Viha

Mari Mörö kertoi anekdootin kirjailija Matti Pulkkisesta ja siitä, kuinka hän oli viettänyt yön Matti Pulkkisen kanssa. "Oli siellä Keijo Siekkinenkin!" Kuulema! Raili kysyi hiljaa, oliko myös Simo Hämäläinen ja meitä alkoi kaikkia naurattaa. Ei ei ollut Simo Hämäläinen, vaan kyse oli jostain kirjallisuuskekkeristä, jonka päätteeksi kävi ilmi, että Matti Pulkkisella ei ollut sen enempää matkalippua kotiin kuin rahaa hotellihuoneessa yöpymiseenkään.

Pulkkinen oli jo aivoinfarktinsa saanut ja matkalla kohti reppanoitumista. Mari Mörö oli hänet (ja ilmeisesti toisen veijarin, Keijo Siekkisen) pelastanut yöksi hotellihuoneeseensa, jossa saamamme käsityksen mukaan oli melko suuri joukko kirjailijoita ja kirjallisuudenystäviä. Seuraavana päivänä Mari Mörö oli vienyt Matti Pulkkisen kotiinsa.

Siitä tuli mieleeni Jumalten keinu. Keinu, joka saattaa jonkun ylös, saattaa tämän myös vääjämättä alas. Mietin sitäkin, kun luimme ääneen Pulkkisen pojan lähettämän sähköpostiviestin siitä, että vaikka Pulkkisen torppa on julkisesti myynnissä, sen ympäristössä emme etenkään me, Matti Pulkkisen seuran aktiivit, saa hiimailla edes torpan ohikulkevalla tiellä torpan ostoaikeissa eikä etenkään muuten vain, että on se kumma se häpeä, joka Matti Pulkkiseen liittyy.

Tottakai Matti Pulkkinen oli viimeisinä vuosinaan alkoholisti. Hänet tappoi alkoholi siinä mielessä, että alkoholi vei tasapainon ja kirjailija kaatui useamman kerran ja sai varmasti useitakin aivoverenvuotoja. En kuitenkaan ymmärrä, miksi koko mies ja hänen viimeiset vuotensa pitäisi vaieta tai unohtaa.

Ei Matti Pulkkisen elämä ihan viime lopussakaan niin kamalaa ollut. Kirjailija töpsytteli kävelytelineellään menemään kirjastolle ja erilaisiin kulttuuritapahtumiin, joita Lapinlahden kirkonkylällä oli kosolti. Jos joku juttu oli kauempana, josta kirjailijan arvelin olevan kiinnostunut, hommattiin autokyyti. Aina kirjailija sanoi virnottaen, että onhan siinä eläkeläiselle jotain ohjelmaa. Jouni Tossavainen sanoi alustuksessaan, että Matti Pulkkinen kuoli unohdettuna vanhusten rivitalon yksiössä. Jotkut hänet unohtivat, jotkut eivät, biologinen perhe koetti varmaan parhaansa mukaan pääosin unohtaa, siitä varmaan johtuvat kirjailijan biologisen perheen primitiiviset  reaktiot milloin haudalla käynteihin, milloin kirjailijatorppaan Lapinlahden Peltomäessä.

Ajattelen näin, että hillukoot ja hinkukoot. Me Matti Pulkkisen seura voimme ihan mielellämme olla kirjailijan omaisten minän puolustuksen projektio-objekti. Suattaapi olla, että hankala ja kamala alkoholisti-isukki oli helppo unohtaa jonnekin persesilmään Lapinlahdelle ja kun raahustava ja epämieluisa vanhus sitten kuoli, hänet piti äkkiä kuopata ja olla kertomatta kenellekään minne. Kyllä meillä seurassa on harteita ja käsivarsia ottaa vastaan viha.

Matti Pulkkinen oli viimeisinä vuosinaan hitaasti liikkuva ja vaikeasti sanoja muodostava vanha pappa. Semmoista tapahtuu ihmiselle, jolle tulee ikää lisää. Luonto voittaa. Kyllä hän edelleen oli meille kirjailija, joka mullisti Suomen kirjallisuuden. Ja minäkin huomasin, miten heikkituruslainen, realistisen, naiivin ja optimistisen romaanin ystävä loppujen lopuksi olen. Mitäs siitä, jos jotkut jäävät ikuisiksi ajoiksi lehmän silmiin tuijottelemaan? Jotkut eivät jää ja jotkut tosiaan jäävät ja siitä huolimatta ovat olemassa.

Kaikkien askel loppua kohti lyhenee. Tai kuten meitin isällä oli tapana sanoa, jos jotain elämä opettaa, se opettaa hiljaa kävelemään. Sen olen päättänyt, että olen hamaan loppuuni asti vaivalloinen täti maalta, joka elämänsä viimeisinä vuosina pissaa ohi vaippansa rullatuoliin sidottuna ja lähettää kummilapsilleen ja muille sukulaisten lapsille vihaisia kirjeitä, joissa velvoittaa ihmisparkoja olemaan unohtamatta. Olen vaivaannuttava, rasittava, tarvitseva kuolemaani saakka, ugh, enkä lopeta puhumista tai kirjoittamista.

Kiss and tell

Totta kai me Matti Pulkkisen seurassa "ratsastamme" kirjailijalla. Totta kai me Matti Pulkkisen avulla ja varjolla pääsemme liikkumaan eri paikkakunnilla ja tapaamaan ihmisiä. Siksi olen valmis perustamaan Mari Mörö faniseuran. Mari Mörö oli kiva ja välitön. Lisäksi hänen julkisuuskuvansa on puhdas kuin Katri Helenan. Sehän oikein onkin, kummassakin on jotain tavoittamattoman viatonta. Minähän tykkäsin Katri Helenasta jo ennen Panu Rajalan kirjaa ja kyttäsin pitkin Rajalan blogia, milloin Katri Helena -kirja ilmestyy. Pidin Katri Helenasta Rajalan kirjan luettuani vielä enemmän. Katri Helena kun oli ensin vihainen ja kutsui Panu Rajalan ja tämän nyxän, silloisen puolisalarakkaan, haukuttavaksi luokseen, mutta loppujen lopuksi halasi molempia.

Lisäksi oli ihan pakko lukea Susan Ruususen Matti Vanhaskirja, mutta uuniperunanmakuista penistä - tai ehkä Ruusunen tarkoitti pääministerin spermaa - rajumpaa sieltä ei löytynyt. Olen muuten kirjoittanut Matti Vanhasesta ja Claes Anderssonista Salmettaren kolumnin jo vuonna 2005 tai 2006. Pitääkin onkia se jostain esille. Se oli paljon ennen Susan Ruususta ja siinä sanoin, että Claes Andersson saattaa elämäkerrassaan puhua peniksestään, joka käyttäytyy arvaamattomasti, ja kaikki sanovat, minäkin, että ah ja voih, kuinka kaunis ilmaisu ja tämä on tyylikästä, mutta jos Matti Vanhanen tekisi jotain sellaista, kaikki yrjöäisivät.

Perhana, minullahan on vielä kuopaisematta Hannu Taanilan penis. Se on tabu, sillä Taanilaan ihastuvat nimenomaan miehet. Pentti Straniuskin loukkaantui, kun veistelin Ärräpäissä Hannu Taanilan peniksestä. Uhkasin kirjoittaa Tiedonantajaan kolumnin siitä, kuinka olen ajanut autolla Kuopiosta Varkauteen pelkästään Hannu Taanilan peniksen takia. No, uhkauksen jälkeen Tiedonantaja on lopettanut kokonaan kolumnieni tilaamisen.

(Petyin muuten Saarikosken suomentajan päiväkirjaan! Luulin, että siinä on enemmän suomentamisesta. Ei ollut. Itse asiassa juuri nimenomaisen päiväkirjan olisin toivonut sisältävän kerrankin jotain muuta kuin henkilökohtaista!)

Minun muuten pitää kertoa muiden kiss and tell -juttuja, sillä itselläni ei ole sellaisia. (Pentti Saarikoski ei kuitenkaan ole suudellut Hannu Taanilan penistä edes suomentajan päiväkirjoissaan ja krapulakakkojensa kuvauksista huolimatta Pentti Saarikoski ilmeisesti inhosi kaikkea ruumiillista, eritteitä ja sen semmoisia. Hän oli pelkkää henkeä.

Muistuu mieleeni, kuinka ammoin Sinkut.netissä roikkuessani aloin kirjoitella tosi oudon kylmän ja Houellebecq-tyyppisen sala-Sepon kanssa. Sala-Sepon perversio oli akateeminen ortodoksinainen, jolla hänellä ilmeisesti oli jotain sutinaa. Kysyi minulta, tunnenko ketään akateemista ortodoksinaista... Siinä mielessä kysyi, koska ilmeisesti halusi jakaa kanssani jotain. Sitten hän kysyi minulta, olenko koskaan ollut sillai kenenkään ortodoksimunkin tai sellaisen kanssa. Minä sanoin, että tein just lapsen entisen luostarin asukkaan kanssa, mutta tämä ei kylläkään ollut munkkilinjalla. Lisäsin vielä, että olen kahden kakaran jälkeen yhtä kiinnostunut seksistä tai seksipuheista kuin kastemato, joka on jäänyt kaksi kertaa katepillarin alle.