Saana

Tulevaisuudentutkijat

ma 18.9.2017

Ihana oli eilen tulla kotiin. Lemmikkieläinlomittajat olivat tulleet toimeen lauman kanssa ja Pyrykin, orpopoika, oli saanut Kettumiehestä uuden kaverin. Kissat olivat käyneet talossa - ruoka-aikaan, kuten yleensäkin, eikä kukaan elukoista ollut karannut eikä käyttäytynyt huonosti. Pimu oli ollut pääpomo, Siru toisiksi suurin pomo - tämä minua nauratti, mitä pienikokoisempi koira, sitä mahtavampi ego - ja Pyry oli tyytynyt Mopen osaan.

Pimu oli ottanut ykköspomon roolin ikänsä auktorisoimana.

Pakastimen päällä odotti Päivi Alasalmen esikoinen Saana, kirja, jota olen vältellyt. Ajattelin aina, että Päivi Alasalmi on jotain niin ylimaallisen coolia, en jaa hänen kanssaan yhtään mitään. Tuttu kokemushan välittyy heti Saanan alkukappaleista. Me vierimme yliopistokaupunkeihimme kuin puolukat metsistä, kuin perunat pellosta. Marmorikuulat, tykinjyskyt. Minä vaihdoin isän kodin lännen kaupunkiin, me savolaiset luulimme tulevamme rannikolle, kuten Antti Kolari Siilinjärveltä sanoi. Ja sanoi myös, että Savossa talvi on talvi eikä ympäristökatastrofi.

Täältä me nyt tultiin! Sanoimme me! 

Minä ainakin olin valmis unohtamaan oman Puumalan-poikaystäväni, naapurinpojan. Heti ja välittömästi, kun pääsin mukaan Tampereen yliopiston toimittajaopiskelijoiden imuun. Entistä ei ollut. Ja joka kerta sama kuvio: Nähdään? Nähdään ja mennään naimisiin? Nähdään muttei olla näkevinämme?

Levittäkää punainen matto sitten, kun valmistumme yliopistosta. Näin luulin. Kun me valmistuimme, ei meitä kukaan kaivannut. Me emme enää olleet potentiaaleja. Loput Asta Lepän kirjasta Voittajien varjossa.

Ajelin eilen Matin motelli Körristä Vesivehmaan lentokentälle. Kuuntelin matkalla Yle Puheen ohjelmaa Mitkä muutokset ovat tulevaisuudessa mahdollisia? Ohjelmassa oli Jarmo Laitanevan haastateltavina tulevaisuuden tutkija Mika Pantzar, jota muistan haastatelleeni Savon Sanomien Kotiin ja Asumiseen, ja futuristi Elina Hiltunen, jolla oli tutkimusmielessä ollut älykäs mikrosiru ihon alla. Sirun avulla hän pystyi muun muassa avaamaan kotitalonsa oven ja sen sellaista.

Jo kymmenen vuotta sitten minun haastattelussani Mika Pantzar unelmoi asuintalosta - eilen kuulemassani ohjelmassa se oli Helsingin keskustan pilvenpiirtäjä - jonka alakerrassa olisi ruokakauppa ja mahdollisesti kirjasto. Ettei hänen vanhana tulisi lainkaan astua ulos asumiskennostaan. Itse asiassa aika hassu juttu, että Mika Pantzar esitti vision taas omana unelmanaan ja samalla vähän lyttäsi Elina Hiltusen konkreettista siirtoa ostaa kesämökki vastapainoksi epäkonkreetille urbaanielämälle.

Mika Pantzar sanoi Hiltuselle jotenkin yliolkaisesti, että ei voi tehdä yleistyksiä joistain yksittäistapauksista tai tutkijan omista mieltymyksistä. Pantzar vaati tilastoja peliin. Hänen mukaansa kesämökit ovat nykyisten nuorten aikuisten arvostuksissa täysin out, kesämökkien arvo vain laskee. Nyt haluaisin tietää, onko jossain tutkittu sitä, että tulevaisuuden vanhukset haluavat asua varustelluissa asumiskennoissa palvelut alakerrassa eikä kukaan halua poistua ulkoilmaan? Ihan käteväähän se on. Nykyajan kylpylät ja kuntoutuspaikathan ovat sellaisia. En tiedä, Kelan kuntoutuksessa hotelli Herttuassa juuri se, että ei tarvinnut nokkaansa ulos pistää, oli vähän ahdistavaa.

Toki Pantzarkin myöntyi, että kaikilla trendeillä tuntuu olevan vastatrendinsä. Pantzar sanoi, että toki lautapelit ovat kokeneet renessanssin, fyysinen kokemus on yht´äkkiä se, mitä ihmiset haluavat vastapainoksi.

Yhtäältä syntyy jättiläismäisiä kymmenien miljoonien ihmisten kaupunkeja, toisaalta osa haluaa maalle, hiljaisuuteen. Minä viikonloppuna tunnelmoin vanhasta etelähämäläisestä agrikulttuurimaisemasta ja Mattikin tuntui myötämieliseltä ajatukselle muuttaa Etelä-Suomeen, lähemmäs minun lapsiani ja tulevia lapsenlapsiani, mikäli saisi rakentaa eläkemökkinsä juuri Vesivehmaan harrastelentokentän laidalle ja talon toiseen päähän rakentaa puuhahallin, jossa voisi säilyttää vuokralla lentokoneita sekä myös kasata sellaisia itse.

Yht´äkkiä minulle jysähti mieleen. Entä koirat? Emmehän me voisi laskea koiria ulos ovesta suoraan lentokentälle! Lisäksi Vesivehmaan kylässä tuntui ihmisiä asuvan joka puolella. Kuinka siellä lenkkeily koirien kanssa sujuu ilman talutinta? Aina olisi jossain joku määkymässä laista ja määräyksistä, koirien kiinnipidosta.

Matti tosin löysi ratkaisun, kun ajoimme pois Kalkkisen kylän kautta. Siinä on suloinen maalaiskylä sivumennen sanoen. Kyllä Etelä-Hämeestäkin löytyy asumattomia seutuja koirien juosta, kunhan ajaa jonnekin maakunnan ja seuraavan maakunnan rajamaille. Niinhän minä nytkin teen. Meinaan kohta lähteä Maaselkään, jos saan aviomieheni seurakseni. Voisi vielä katsella viimeiset mustikat. Puolukat eivät ole vielä kypsyneet, arvelen.

Helsinki

Kun olin saanut eilen Matin kurssilleen ja tytöt kyytiin, ajoin Vesivehmaalta hurukyytiä suoraan Helsingin keskustaan. Melkein onnittelin itseäni kädestä pitäen. En töppöillyt kaupunkiliikenteessä eikä tullut ylinopeussakkoja, vaikka teinkin aika mahtavan liu´un Mustan Maijan taakse jossain vähän ennen kehä-Kolmosta. Tultiin noin 140:ä kilometriä tunnissa vasenta kaistaa, JHA-Saab on turboineen petollinen, siinä ei vauhti tunnu ollenkaan! Edessä oli autoletka matamassa sataa kilometriä tunnissa pitkin oikeaa kaistaa. Nopeusrajoitus oli 120 kilometriä tunnissa. Ajattelin, että vedän letkan ohi ihan nopeusrajoitusten limiteissä, mutta enpä niin tehnytkään. Mahtava lento ja matkanteko hyytyi poliisiauton perään ja tukka nousi pystyyn.

Muutkin takanani tulijat näkyivät tekevän samaa. Nauratti, mikä vaikutus Mustalla Maijalla onkaan liikenteeseen. Varoitin muita vasenta kaistaa pitkin liukujia väläyttelemällä jarruvaloja. Jotenkin siinä ehdimme melkein tutustua toisiimme me kiireiset ja aina oli haikeiden jäähyväisten aika, kun joku lähti ulos joukosta liittymän kautta.

Yhdenkin Passatin ohitimme noin kolme kertaa. Suikkivan moottoripyöräilijän taakse asetuin kauas, sillä moottoripyöräilijä teki mielestäni liian äkkinäisiä ohituksia. Minulla ei ole koskaan ollut allani yhtä vaivattomasti kulkevaa autoa kuin JHA.

Vaikka olen Suomen surkein kuski, kaikki onnistui eilen mainiosti. Minua kyllä jännitti koko edellisen yön Helsingin keskustaan ajaminen. Olin tullut luvanneeksi Annalle, että hän pääsee kävelemään Kaivariin syysauringon loisteessa. Tyttö vaivoin laapusti Marian ja minun perässä Kiasmassa, kun odotti hetkeään. Me Marian kanssa kävimme vielä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Otimme käynnistä irti, minkä saatoimme, vaikka aikaa oli vähän. Neuvoin Mariaa ostamaan Museokortin, jotta voisi tulla vaikka joka viikko museoon katsomaan taideteosta, joka häntä jäi vaivaamaan.

En lakkaa ihastelemasta nyky-Helsinkiä. Kaksi komeaa venäläispoikaa skeittasi Kiasman vieressä. Moikkasivat kuulema Annalle, kun tämä juoksi siitä toisen kerran ohi ilman minua ja Mariaa. Kampissa oli vilskettä eikä missään näkynyt Rajat kiinni -pösilöitä. Piraatitkin pitivät telttaansa Kampin aukion laidassa. Maria heti pongasi Piraattien rastapäät.

The Common Sense

KIasman Ars 17 -näyttely kommunikoi oivasti futuristi Elina Hiltusen ja tulevaisuudentutkija Mika Pantzarin haastattelun kanssa. Etenkin kanadalaisen Melanie Gilliganin The Common Sense käsitteli juuri niitä asioita, joita Hiltusen ja Pantzarin keskustelussa tuli esille. Mika Pantzar otti esille sen, että some ei ole ainoastaan rasismia ja vihapuhetta, vaan myös ihmisten turvallista kurkottelua toisten läheisyyteen ja vastavuoroisuutta.

Facebookissa voivat migreenistä kärsijät ryhmäytyä ja jakaa kokemuksia, kertoi Hiltunen. Somessa voi kysyä neuvoja vaikka sieniruokaresepteistä ja saada vertaistukea. Maria seuraa jo viidettä vuotta Youtubessa tyttöä, joka on ollut psykiatrisessa sairaalassa. Mielenhäiriöt eivät enää ole tabu (muuta kuin ehkä sukulaisille!).

Toki The Common Sense kertoi myös siitä, mitä pahaa uusilla keinoilla voi saada aikaan. Sillä voi saada aikaan esimerkiksi suuryritysten toivomaa markkinakäyttäytymistä. Liberaalin markkinakapitalismin työläisille asennetaan jokin siru, joka on yhteydessä työnantajan tietokoneeseen ja työnantaja voi jaella potkuja sitä mukaa, jos työläispoloista ottaa vaikkapa joku asiakas pattiin. Toistaiseksi minä kyllä olen ollut valmis taistelemaan sähköpostilla työläiseni palkan edestä viimeiseen toimeksiantajan lakimiehen hikipisaraan asti. Kolkkoa naurua.

En kuitenkaan pidä pahana sitä, että jokunen viikko sitten Hesarin pääkirjoitukset avattuani sähköpostiini tilaamastani linkistä pompahti silmille tieto Kjell Westön uusimmasta kirjasta Rikinkeltainen taivas. Minultahan on Kangastus 38 vieläkin lukematta ihan yksinkertaisesti siksi, että luin kirjailijan Eeva-lehtihaastattelun jo kirjan kirjoitusvaiheessa. Kangastus 38:sta oli kirjoitettu ennen sen ilmestymistä niin paljon, että ei tehnyt yht´äkkiä mieli lukea koko romaania.

En halunnut kokea pettymystä, kun romaania oli hehkutettu etukäteen varmaankin vuoden ajan.

Rikinkeltaista taivasta edelsi paljon puhuva hiljaisuus. Ryntäsin melkein heti mainoksen silmiini saatuani kirjakauppaan ja luin Westön parissa päivässä. Olisin kirjoittanut siitä ylistävästi, mutta Apu-lehden Raila Kinnusen liverrys jysäytti omat ylisanani näppäimistölle. Siihen ne jäivät. Imeläpussitekstin lukeminen jätti ällöttävän tahmean olon.

Minulle on turha pomputella pop up -ikkunoihin mitään sellaista, mikä minua ei kiinnosta. Sen sijaan iloitsen härskisti kaupallisista tiedotteista aiheista, jotka tuntuvat kiinnostavilta. Toissa viikolla minulle soitti A-lehtien myyjä, joka kyseli, mitä lehtiä heiltä kannattaa minulle kaupata. Raakkasin joukosta Kotivinkin, mitä nyt kadun. Apu-lehteä en enää tilaa, vaikka lehtimyyjä olisi millainen tahansa. En vain saa Apua auki. Minusta lehti näyttää jotenkin .... halvalta. En voi sanoa, kuten Ylä-Savon Subcomandante Marcos, että minua eivät kiinnosta Katri Helenan liikavarpaat, kiinnostavat, kyllä kiinnostavat, mutta se, että lehden kannessa on alituiseen jonkin julkkiksen naama, tympii.

Apu-lehden paperi on ohutta ja halpaa. Sen koko on sama kuin Taloussanomilla, jota edes toimittaja Matti Virtasen tähden en saanut luettua. Rakennuslehti on yhtä onneton tapaus. Näyttää ja tuntuu insinöörin tekemältä. Ei hengitä, ei elä. Pölisee kuivuuttaan.

Kotivinkki on hyvä lehti. Kotivinkissa oli keväällä perushyvä Katriina Järvisen haastattelu. Luin muuten juuri Järvisen Saanko esitellä - monenlaiset minämme, mutten ehtinyt kirjoittaa siitä mitään, sillä tuli aina jotain muuttuvia tekijöitä eteen. Kotivinkkiä en kuitenkaan halua tilata, sillä jutut ovat liian lyhyitä.

Jukka Korkeila HAM:ssa

HAM:ssa Maria lumoutui Jukka Korkeilan kirkkokriittisen taideteoksen äärellä. Minulle riitti taide-elämykseksi jo pelkkä HAM-käynti. Ensin tunsin harmia, että HAM:iin mennään Pizza Hutin läpi. Sitten tulin ajatelleeksi, että tässähän on ideaa. Joku saattaa osua HAM:iin vahingossa. Kiasmaan kukaan ei eksy sillä tavoin, että kappas tulin pizzalle ja huomasin, että taidemuseoon on vapaa pääsy!

Jukka Korkeila maalaa melko useassa työssä pienehköä lerppuvaa penistä ja suurta pömppömahaa. Hän tuntuu käsittelevän katolisen kirkon seksuaalitraumoja ja pappien selibaatin aiheuttamia perversioita. Mielenkiintoista. Jos olisi ollut aikaa tuijotella kuvia vähän kauemmin, olisi varmasti voinut tajuta maalausten muutkin yhtymäkohdat tähän aikaan. Yksin katolisen kirkon kritiikistä ei minusta oikein ole taidenäyttelyn aiheeksi. Tai sitten hänen maalauksensa olivat henkilökohtaisia, kuten Maria arveli.

(Maria on muuten aivan mainio taidenäyttelykaveri!)

Elina Merenmiehen psykoanalyyttisesta kuvastosta pidin kovasti. Sen sijaan HAM:n kolmas taiteilija Anna Retulainen ei minulle yhdellä katsomisella auennut juuri ollenkaan. Pitäisi päästä Retulaisen taulujen ääreen toistamiseen. Merenmiehenkin taulut avautuvat hitaasti.

Tulimme eilen kotiin vasta kello 24:n jälkeen. Auto piti vielä tyhjentää Mattia varten aamuksi. Unet jäivät vähiin. Peruin pariterapian ja kohta perun huomisen kirjallisuuspiirin. Ei ole mahdollista lähteä minun mihinkään, sillä kaikkia laskuja en saa tänään tehtyä. Yhdet tuntiraportit puuttuvat kokonaan. Tai eivät ne puutu, mutta ovat nostetut autonosturilla KUY-Fiiatin kanssa Pietikäisen korjaamon yläilmoihin.

Matti lähtee nyt tsekkaamaan, ylettääkö hän niihin.

Verottajan ilmoituksetkin on tekemättä, huomasin. Maria antoi minulle kaksi säkkiä pyykkiä, jotka pitää pestä ensi viikonloppuun mennessä. Aloin pyykkishow´n heti herättyäni eikä loppu edes häämötä. Puhallusmittaukset jäivät viikonloppuna tekemättä ja mitä kaikkea muuta semmoista. Kalenteri pitää järjestää uudestaan.