Saana oli nuoren naisen päihdekertomus

Vuokko Sajaniemen Pedot

ti 19.9.2017

Lupasin hakea Matin työmaalta, jonne vei Volvolla hirsia, kello 13.35. Samalla autonkäynnistyksellä voisin hakea Tiina Piilolan Taivaan merkit Iisalmesta. Eilen Pyryä mustikanpoimintareissulla autoon odottaessa luin Päivi Alasalmen Saanan loppuun. Kirja alkoi mukavasti ja kirjailijan tarkoituksena oli varmasti vaivihkaa kääntää tunnelma hilpeän odottavaisesta väkivaltaiseen ja viinanhuuruiseen dekadenssiin.

Dekadenssihan oli 1980-luvun lopulla must ja cool ja superpuper. Höhöö, nyt luin Saanan nuoren naisen päihdekertomuksena. Noin juuri alkoholismi kehittyy. Lopulta ei ole millään muulla väliä kuin viinalla. Miten se nyt menikään - EKSOTE:n päihdepsykiatri Juha Kemppaisen sanonta: Mistä tietää, että alkoholisti valehtelee? Vastaus: aina kun alkoholisti avaa suunsa. Usein alkoholistit Kemppaisen mukaan ovat hurmaavia ja kiehtovia persoonia ja jos vain jaksaa hyväksyä sen, että ensimmäisenä prioriteeteissa alkoholistilla on alkoholi, alkoholistin kanssa voi tulla hyvin toimeen.

Ah, olenko minä joskus käynyt päihdetyön koulutuksiakin? Miten minä olen nekin jotenkin unohtanut. Perjantaina testataan johtamistaidon opit. Aloitamme Matin kanssa kehityskeskustelukierroksen. Toivottavasti en uhohda kehityskeskusteluja yhteen ja ainoaan. Minä aina mennä huristan asiasta toiseen.

Aloitin illalla Vuokko Sajaniemen Pedot. Pedot, Taivaan merkit ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät kuuluvat kansalaisopiston kirjallisuuspiirini lukuohjelmaan. Onneksi piirin toinen vetäjä, Heli, aikoo hieman kysyä piiriläisiltä, mitä he oikein haluavat. Viime vuonna koin piiriläisenä, että kukaan ei halunnut kertoa toiveistaan. Joten minäkin sitten suljin suuni.

Tällaisen viestin lähetin Uskon Sisarelle:

Helou, huhhuh, olipa reissu. Mulle tuli ihan nyt vähäksi aikaa reissuamista kiintiö täyteen. Oli paljon henkistä kuormitusta. Kun oli tapaamiset siskon ja veljen kanssa, siskon tapaamista jännitin monta päivää - ja vielä kaaaaaaamea stressi siitä, että lupasin ajaa Helsinkiin - siis keskelle (!) Helsinkiä, kun Matti oli siellä kurssilla, minä! Siis minä! Ajoin Helsingin keskustaan parkkiin! Suomen surkein kuski! Enkä onnistunut ajamaan esimerkiksi kenenkään päälle. Helsingin pyöräilijöitä oikeasti pelkään. Ne ovat häijyjä ja epäystävällisiä, niitä sinivihreitä juuri, latteshampanjan lipittäjiä, kasvissyöjiä, vihreitä puoluetovereitani. Heittäytyvät tahallaan auton alle ja sitten nostavat syytteen.

Eilen armahdin itseni. Peruin pariterapian ja tänään en jaksanut isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriin. On pakko tehdä töitä ja pestä Marian pyykit ensi viikonlopuksi. Ne on nyt pestyt. Matin työvaatteet pyörivät parhaillaan ja loppupäivästä puran lakanapyykkisuman. Kyllä tämä tästä!

Kiitos teille vielä ihan hirveästi. Eilen söin päivällä lihakeiton ja päiväkahvilla monta lohkoa mustikkapiirakkaa. Birgitta mussutti loppuja piirakoita. Tänään se ryökäle oli nuollut lautasen, joka oli puurokattilan päällä ja vielä kauhankin. Matti oli kirjoittanut lautaselle lapun, että osaisin ottaa puhtaan ja puhtaan kauhan.

Hm. Jostain vielä piti kiittää. En muista, kiitän sitten, kun muistan, mutta juu, jäikö Sirulta leikkipehmolelukissa vai mistä oli ilmestynyt meille lelukissa ilman päätä? Toivottavasti Pyry ei syönyt kenenkään rakasta kisua.

Joo, tähän viestiin kirjaan vielä, että Tiusasten sukua pitää tutkia. Eivät Tiusaset Puumalasta ole samalla tavalla kuin Sorjoset. Sorjoset kun ovat ilmestyneet sinne kirkonkirjoihin jo 1500-luvulla. Tiusaset ovat myöhempää perua. Varmaan jostain 1800-luvulta vasta. Tutkmisen paikka ja Tiusasissa on enemmän ammennettavaa kuin Sorjosissa, jotka ovat kovin jo valmiiksi tutkitut. Ja sekin jotenkin pitäisi jostain ottaa selville, oliko Jaakko Tiusanen tosissaan maallikkosaarnaaja vai kävikö vain ryyppyysreissuilla, kuten siskoni mies, karjalaispatriarkka, latistavasti arveli. Voihan se olla, että sekä että. Paavo Ruotsalaisen malliin. Ainakaan äidin muistoissa Jaakko-ukin saarnamatkat eivät ole mukavia, sillä ätin äiti Mar´ Tiusanen sai sillä aikaa raataa kotona kuin työhevonen ja vielä oli äitin serkkujakin talossa huollettavana. Näin olen äidin kertomasta yhdistellyt.

Sen lisäksi, että oma muisti saattaa kertoa vääristeltyjä tarinoita, voi äidinkin kertoma suodattua kummallisesti. Onko edes sukukertomusten todenperäisyydellä väliä? Tärkeää on, miksi jokin asia on ylipäätänsä kerrottu ja ptiää miettiä syytä siihen, miksi on kerrottu niin kuin on kerrottu.

Mutta meidän sukukirja on hirmu hyvä. Vaikka siinä on epätasaisuuksia - esimerkiksi Parviaisten sisarukset ovat kirjoittaneet kukin itsestään - alkuperäinen tarkoitus oli, että Kalle Heikinpoika ja Roosa Emilia Antintytär (os. Smolander) Sorjosen lapsista kukin sukuhaara kirjoittaa tekstin ja sitten lasten lapset esitellään kuvin ja lyhyin kuvatekstein. Anja tätin perillisille Säyneisistä oli mennyt väärää viestiä ja Parviaisten sisaruksista on nyt sitten pitkät tekstit kustakin - paitsi tietysti pikkusiskosta, joka on kirjoittanut itsestään vain puoli sivua. Me pikkusiskot olemme vähän tällaisia. Pahnanpohjimmaisia.

Oikeastaan olisi mukava, että tehtäisiin Sorjosten serkuissa vielä yksi kirja. Sellainen, jossa jokainen serkku, joka haluaa, voisi kirjoittaa itsestään. Minusta olisi mielenkiintoista tietää esimerkiksi isän nuorimman veljen lapsista muutakin kuin vain lakonisesti: Jussi ja Marita 2012. Jussi sentään meidän suvusta taitaa venäjän kielen. Tässäkin olisi mielenkiintoista tietää, miksi Parviaisten papit, metsäntutkijat ja musiikkiakateemikot kertovat itsestään niin luottavaisesti, ja isän pikkuveljen lapset vain kuvalla ja etunimillä, ei mitään muuta. Jouko-setän lapsien lakonisuus tuntuu jotenkin kiukkuiselta.

Nyt käyn ripustamassa Matin työfarkut kuivumaan ja ryhdyn laskutukseen. Kopioin eilen läpilaskutettavan materiaalin, mutta sitten huomasin, että yhdessä läpilaskussa on taas kaikki työmaat sikin sokin. Pitää järjestellä ne omiin laskuihinsa.

Nähdään huomenna!

Pia