Ainoa lapsi ja vielä kuopuskin

pe 20.10.2017

Enhän minä koskaan kirjoittanut Milan Kunderan Kiireettömyydestä sivua 65. Mutta en minä jouten ole ollut, Matti aina sanoo näin, kun kysyn, milloin hän vaihtaa Skodaan parkkivalon tai kantaa yläkertaan helvetin painavan lakanakorin. Kirjoitan Milan Kunderasta joskus, mutta nyt on ihan pakko tänne kopioida pari pätkää elämänkaarikirjoituksestani. Kirjoitin pitkät pätkät sisarusten mutkallisista suhteista, koska poden sitä vakavasti, että isosiskoni lapset eivät voi sietää minua. En ymmärrä, minähän olen ihan hyvä tyyppi. Vähän ehkä kommunistinen täti ruskea ja vasemmistolainen ruikuttaja, mutta muuten ihan hyvä täti.

Kirjoitin tarinaani melkein kymmenen sivua ja pääsin lopulta minuun itseeni. Minäminäminä. Kirjoitin pidäkkeettömästi tajunnan virtana ja tämmöinen oivallus tuli:

"Kosti-veljestä olen ajatellut aina, että voi miten hurja tyyppi, jännittävä siinä, missä isoveljensä oli aina asiallinen ja insinöörimäinen. Vanhemmiten olen oppinut arvostamaan myös Toukoa, perustuslaillisuusmiestä. Touko on kirjaimellinen, suora, hän ei halua tai ei osaa lukea toista rivien välistä. Jos joku sanoo Touko-veljelle, että välit ovat parhaimmat silloin, kun välit eivät ole minkäänlaiset, se on niin! Eikä Touko-veli ota yhteyttä, vaikka töksäys olemattomista väleistä suorastaan huutaa isoveljen huomiolle.

No ei siinä mitään. Olen nyt naimisissa miehen kanssa, jolla myös on rakennusinsinöörin tunne-elämä. Joskus en tunnista sitä tunne-elämäksi lainkaan.

(Vastapainoksi Matti sanoi, että minulla on virtahevon tunne-elämä. Matti on käynyt Moskovan suuressa sirkuksessa ja sen mukana oli kuriositeettina virtahepo. Virtahepo oli niin herkkä otus, että sitä ei saanut säikäyttää edes kameran sulkimen raksahduksella tai salamavalolla nyt ainakaan. Sirkusväki pelotteli, että jos virtahepo hirmustuu, menee ympärillä olevilta henki.)"

Ja sitten minäminäminäminä:

"Se, että on kasvanut ainoan lapsen asemassa ja saanut maksimaalisen hemmottelun sekä kuopuksena ja iltatähtenä, ei voi olla jättämättä jälkeään. Olen tyypillinen ainoa lapsi: Parhaimmillani olen pienessä sosiaalisessa yksikössä, vihaan ihmisjoukkoja, coctailkutsuja. Olen kumppanilleni antavampi. Se on helppoa, sillä Matti jemmaa epätoivon vimmalla itseään. Ei anna itsestään. Pelkää. Mitä Matti pelkää? Matti pelkää minua. Matti pelkää herkkää virtahepoa keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa läppärillä elämänkaarikirjoituksiaan ja blogiaan.

Olen ihmisten joukossa joskus, mutta en varmaankaan läsnä. Jos olen läsnä, väsyn niin, että pitää mennä kahdeksi viikoksi metsään kävelemään ja tulla ulos vasta sitten, kun olen koonnut itseni jälleen. Menen ihmisten parissa ihan sijoiltani. En tiedä, miten olla ja yritän liikaa. En osaa olla tyylikkään porvarillisen hillitty. Tungen suuhun. Tilitän ja pölötän hermostuneena. Heilutan häntää ja vikisen. Esittelen käsilaukkuni sisältöä ja kääntelen esiin kaappien pimeimmät nurkatkin. Minulla ei ole mitään käsitystä yksityisyydestä enkä voi kerta kaikkiaan käsittää sitä, että joku ei voisi olla kiinnostunut minun asioistani. Minähän oikeasti ja vilpittömästi olen kiinnostunut kaikkien ihmisten kaikista asioista.

Siihen varmaankin väsyivät sisareni lapset. Täti yrittää liikaa. Pomppii ja hytkyy. Yliyrittää miellyttää. Ei voi millään ymmärtää, että maailmassa on todellakin ihmisiä, jotka eivät pidä minusta. Ei sille vain voi mitään. Eikä siihen etenkään kuole.

En siis todellakaan tajua ryhmän sisäistä kateutta ja olen aina kolmas, viides tai yhdestoista pyörä. En kuulu joukkoon. En kuulu joukkoon, vaikka niin kovasti haluaisin. Haluaisin huomiota esimieheltä. Tai no aviomieheltä, sillä esimiestähän yksinyrittäjällä ei ole. Anteeksi, unohdin, että en ole tässä firmassa yksin, onhan minulla yrittäjäkumppani. Ai niin ja onhan meillä työntekijöitäkin. Kovin he ovat teoreettisia käsitteitä. Ilmestyvät eteeni tuntiraportteina. Välitän heistä kaikista kuin lapsistani. Olisin voinut synnyttää heidät kaikki. Erkinkin s. 1957."