Uudistetut sivut

ti 10.10.2017

Tänään Webbiriihi julkaisi uudistetun blogisivustoni. Luonnosnäkymä on hassu. Saan auki tällaisen viiden rivin korkuisen siipaleen. Hm. Tähän täytyy saada parannus.

Koetan taas valokuvan liittämistä tähän. Äh, en jaksa taistella pienennystyökalun kanssa.

Joten siivu elämänkaarikirjoittamisen tämänpäiväisestä tekstistä:

"Äiti osasi kertoa varhaisesta lapsuudestani jotenkin voimauttavaa tarinaa. Että vanhan naisen vatsasta tuli yllättäen tyttö, jolla on vahva tahto, joka piti huutamalla puolensa synnytyslaitoksellakin, tyttö, jota ei niin vain sivuutettu eikä etenkään päsmäröity. Olen aina tuntenut olevani lyhyeen varteeni nähden oikea voimapesä, jolle kaikki on mahdollista. Ihan liiankin kanssa. Rasittavimmillani olen aikuisenakin ollut kuin kaksivuotias omnipotentti; heti mulle kaikki tänne, pyörikää ympärilläni tai järjestän pyörremyrskyn. Olen edelleenkin ällistynyt, että maailmassa on ainakin kaksi ihmistä, jotka eivät tee tai tehneet, kuten haluan. Ensimmäinen oli Tampereen opiskeluvuosieni avopuoliso, Juha Akkanen, ja toinen lasteni biologinen isä, Leonid. Arvelen nyt myös, että toinen suomalainen aviopuolisoni on vapauttamassa itseään kuristusotteestani."

Nyt kun meillä on täällä kotona eläinlauma, mietin, miksi ajatus kodista, jossa ei haise märälle lampaalle tai joku ei ole vaatimassa sisään/ulos/hiekkalaatikolle, tuntuu ahdistavalta. Sehän johtuu lapsuuteni vuosista 1969 - 1980-luvun alku Järvelässä:

"Olin kauhua täynnä. Joudummeko tosiaan asumaan synkässä kuusikossa autioiden rakennusten ympäröimänä, missä kaikki ovat? Minulla ei ollut muuta seuraa kuin lampaat, koirat ja hevonen. Hevonen tosin ei ollut mikään kiva pikkuinen lastenponi, vaan flegmaattinen, ei edes kovin seurallinen työhevonen, varmaan leppoisa, mutta minun silmissäni jotenkin tympeä ja tylsähkö, piti päätäänkin apaattisesti riipuksissa. Lampaat olivat tyhmiä, niissä ei ollut mitään jännittävää niin kuin Immolan kartanon lehmissä, lampaiden vuonia ei eläinlääkäri käynyt sahaamassa kappaleiksi uuhen sisään, kuten olin nähnyt Immolan kartanon navetassa tehtävän lehmän ongelmasynnytyksessä, uuhet vain pyöräyttivät pikku vuonansa lampolan oljille ja sillä selvä, vailla sen kummempaa dramatiikkaa, äiti ei enää tehnyt sankaritekoja, kuten puhkonut puhaltuneita lehmiä puhki puukolla. Vuorimaan beagle, Nikke, oli vihainen. Vasta kun vanha pystykorvanarttu Kirre teki pentuja, elämä hieman valaistui. Minusta tuli vannoutunut pystykorvaihminen. Kirren pennut olivat hauskoja, terhakoita ja elinvoimaisia, vieraille kärttyjä, mutta meille omilleen uskollisia ja aina iloisia, kun tulin koulusta kotiin.

Myöhemmin Vuorimaan isännät ostivat jostain hirvikoiran, Topin. Voi hyvän tähden, kun voi olla koira, josta en pitänyt. Topi oli raisu luupää, jonka kalloon ei mahtunut mitään muuta kuin metsästys. Se juoksi pahki isosiskoni Paulan Fiiatin kylkeen ja jouduimme viemään Topin kipsattavaksi jollekin superkalliille koiraklinikalle Helsinkiin. Sen jälkeen Topi oli vieläkin sietämättömämpi, sillä rakki joutui pitämään kaulassaan muovikaulusta. Topi hyppi ja tempoi ja äyskäröi. Suomenpystykorvat tuntuivat todellakin koirien hienostuneelle intelligentsijalle harmaaseen hirvikoiraan verrattuna.

Ja kyllähän ne herkät ja sirot pystykorvat hienostuneita olivatkin. Metsästys oli niiden mielestä aivan liian vulgaaria ja vaivalloista. Ne tulivat myöhäissyksyn metsästysretkiltä omatoimisesti kotiin. Olipa metsässä kylmää, märkää ja epämiellyttävää, ne tuntuivat sanovan.

Isä nosti minut silloin tällöin Viuhan selkään ja muistan, kuinka Viuhan karvat pistelivät paljaita reisiäni. Satulaa ei ollut. Sain ratsastaa Viuhalla, kun isä talutti hepan Lähdepellon laitumelta tallille. Matkaa oli puolisen kilometriä, jos sitäkään. Lähdepellon laitumella kasvoi vartettuja mäntyjä ja sen takana kulki Lahti-Riihimäki –rautatie. Lättähatut pysähtyivät vielä silloin Ävännin pysäkillä. Ratsastaminen oli suuri elämys. Viuha oli isokokoinen ja tunsin olevani silloin melkein taivaassa. Siis niin korkealla!"