Hannu Väisäsen Elohopean aloitin

Milan Kundera vihdoin ja tänne muistiin,

että Päätalo-elämäkerta on ilmestynyt

la 21.10.2017

Ryhdyin lukemaan Hannu Väisäsen Elohopeaa. Niinpä juuri. Tyyppi on kuin elohopea. Kiirii paikasta toiseen, hajoaa, mutta ei se haittaa. Liukaspintainen, kylmä, myrkyllinen. Jostain syystä ei ollutkaan nautinnoksi lukea, kuinka Antero näkee isänsä kuoleman jälkeen äitipuolensa, joka on lahjoittanut Anteron pianon seurakunnalle:

"Katselen naista ja ihmettelen, miten tuntemattomaksi entinen tuttu voi muuttua. Hurskaus tunkee esiin kaikkialta, jopa naisen lettipullista, joiden päälle ripotellusta sokerista näyttää muodostuvan ristikuvioita." ... "Käsiään vääntelevä, hieman inisevä nainen tekee itsestään syyntakeettoman kertoilllessaan katkonaisin lausein, miten seurakunta on hyväntahtoisesti ottanut pianon vastaan ja luvannut sitä säilyttää." (Hannu Väisänen Elohopea s. 51)

Minun kävi sääli vanhenevaa naista, joka varmaankaan ei osannut enää suhtautua Suuressa Maailmassa käyneeseen - ilmeisesti Antero oli jo tunnettu taiteilija, koska oli saapunut lapsuudenkaupunkiinsa (Ouluun) ja oli aikeissa mennä hakemaan lainaa pankista työskentelyä varten. Häneltä pyydettiin kuitenkin muotokuvia ja pian Antero maalasi oululaisporvareita putkeen.

Hannu Väisäsen on kuvannut tähän mennessä kirjaa kaikki hahmot jotenkin hyisesti. Jopa kirkkoherra, joka näytti pitävän romaanihenkilöä niin kuin omana poikana, ei kertojan silmissä ole miellyttävä. Aivan kuin Antero haluaisi vain hyötyä kaikista ympärillään. Ranskassa hän tekee treffit kokotin kanssa, joka vaikuttaisi mielenkiintoiselta ja ristiriitaiselta, rakastettavalta hahmolta, mutta häneenkin Antero suhtautuu kuin säästöpossuun. Näytät naurettavalta, et lainkaan hellyttävältä, rikon sinut, jotta saan sinulta rahaa. Myötätuntoni oli kokotin puolella. Anterosta käyttäisin venäläistä sanontaa termiä нахал, joka on беззастенчивый, грубо-бесцеремонный и дерзкий человек ja попадает в задницу без мыла.

Ikävä ihminen. Yök. Antero on tyyppi, josta ensivilkaisulla en pitäisi. Pitää syventyä ja lukea ainakin Elohopea loppuun. Voihan se olla, että valonpilkkujakin löytyy.

Jotain on ollut jo tähän mennessä. Pikkuisen jopa itseironiaa olin lukevinani kohdasta, jossa Antero on matkalla Pariisiin ja junassa hän joutuu istumaan vastapäätä katolista kaniikkia (alunp. kreikkaa κανωνικος "säännösten alainen). Kaniikki koittaa vietellä Anteron maalailemalla tälle kauniita kuvia edustamastaan pappisseminaarista. Kun Anteroon ihastunut kaniikki kuulee, että eksoottinen nuori mies on menossa Pariisiin, hän kuiskaa, että Pariisi on Suuri huora ja Huono Sisar.

Antero ajattelee silloin purevasti, että kun valitsee Pariisin kohteekseen, tulee todistaneeksi mielikuvituksen puutteensa sekä sen, että on omaksunut yleismaailmallisen näennäislogiikan ja uskomuksen, että totuus leijuu hiuslakkapakkausten kyljillä. (Hannu Väisänen Elohopea s. 81 - 82)

Päätalo-elämäkerta

Ärräpäissä onkin vankan keskiluokan edustajia (tai ainakin yksi), jotka ovat siveäsanaisia eivätkä oikein kestä rehevää kansankieltä. Tässä vastaukseni Kalle Päätalo -vulkaaniin:

"Thehee, se on vain kansan, suomen rahvaan kansankieltä. Tai no, kyllähän minäkin aloitin Päätaloni juuri Pohjalta ponnistaen -kirjasta ja ajattelin viidellä ensimmäisellä sivulla, että voi vitura, ei tätä kyllä kestä erkkikään. Päätalo kuvaa ensimmäisillä sivuilla ÄITIÄ peseytymässä järvestä. Romaanihenkilö näkee siinä ÄITINSÄ karvapöheikön. Panin heti tekstarin ystävättärelleni pastorittarelle, että älä sittenkään lue Päätaloa - tää ei oo sun juttu yhtään.

Nielaisin oksennuksen ja pääsin kohdasta eteenpäin. En tiedä, miksi Päätalon teksti on niin lumoavaa. Päätalo-tutkija Ritva Ylönen kuvaa prosessia niin, että Päätalo aloittaa kertoman ulkopuolelta ja tarkentaa ja tarkentaa ja tarkentaa näkökulmaa niin, että lopulta lukija ikään kuin joutuu romaanikertojan pään sisään.

Eikä pääse pois.

Nuorikkoa näyttämässä oli minusta upea kuvaus siitä, miten vaikea Tampereelta oli kulkea Taivalkoskelle. Linja-autoista puhkesi kumeja ja tapahtui vaikka sun mitä. Kun pariskunta pääsi perille, olin ihan yhtä uuvuksissa kuin romaanihenkilöt. Juuri sillä pölötystekniikalla Päätalo toi niitä taivalkoskelaisihmisiä esille."

IIjoki-sarjan viimeinen kirja jäi minulta kesken. En nyt juuri tällä hetkellä kykene olemaan krapulaisen ja mielipahaisen romaanihenkilön päässä. Luen Päätaloja hajanaisesti enkä systemaattisesti ja nyt ehdottomasti meinaan hankkia Päätalo-elämäkerran. Menee tässä jokunen hetki kyllä, että saan sen luettua. On nimittäin jonossa Erkki Seväsen Taide instituutiona ja järjestelmänä enkä toissapäivänä muistanut suomentaa, mitä Christa Bürgerin tutkimuksen  otsikko Der Ursprung der bürgerlichen Institution Kunst im höfischen Weimar: Literatursoziologische Untersuchungen zum klassischen Goethe on suomeksi. Se on Porvarillisen taideinstituution alkuperä Weimarin hovissa. Kirjallisuussosiologisia tutkimuksia klassisesta Goethesta.

Ja tähän kohtaan tästä eteenpäin ilmestyy lauantaina 21. lokakuuta katkelma suoraan Milan Kunderan Kireettömyydestä, vannon, että ilmestyy. En vain uskalla kirjoittaa sitä suoraan tähän, kun - tiedoksi vain - blogialustassa luonnos jumittuu ruudulle noin viidentoista minuutin välein. Pitää kopioida kirjoitettu teksti ruudulta Libre Officeen ja jysäyttää näkymä kiinni, jolloin koko luonnos häviää hevon vittuun ja sitten kopioida teksti Libre Officelta takaisin ja pipertää taas kaikki graafiset käskyt kursiiveineen uudestaan, saatana. Ei hyvä! Tähän tulee saada muutos! Ja Mariakin soittaa, haluaisi herätä, perrrrrrrkele.

(Haha, kirjoitin Kireettömyys, koska olen kireä, kun järjestelmä oikuttelee. Viututtaa koko it-teknologia.)

Kun konferenssissa on tauko, tulee tsekkilaisen hyönteistutkijan luokse ranskalainen Jacques-Alain Berck ja alkaa suitsuttaa:

TÄSTÄ ETEENPÄIN OLEN VARIOINUT KUNDERALTA, TÄMÄ ON NIIN HYKERRYTTÄVÄÄ, Berckin olen korvannut eräällä toisella historian henkilöllä:

- Te, juuri te, vastustamalla sitkeästi uusliberalistisortajia teidän maanne älymystä osoitti sellaista rohkeutta, jota meiltä usein puuttuu, te ilmensitte sellaista vapaudenjanoa, sanoisin jopa uhkarohkeutta, että teistä tuli meille seuraamisen arvoinen esimerkki. Ja muuten, Kim Jong-un lisää antaakseen sanoilleen tuttavallista sävyä, yhteisyyden tunnetta: ”Tallinna on suurenmoinen, elävä kaunpunki, ja sallikaa minun korostaa, että aivan sosialistinen.”

- Tarkoittanette Helsinkiä? suomalainen antikapitalisti huomauttaa kainosti.

Voi, kirottu maantiede! Kim Jong-un ymmärsi, että se oli teettänyt hänellä vain pikkuvirheen, hän hillitsi ärtymyksensä virkaveljen tahdittomuudesta ja sanoi: ”Tietenkin minä tarkoitan Helsinkiä, mutta tarkoitan myös Tukoholmaa, tarkoitan Osloa, tarkoitan Berliiniä, minä ajattelen kaikkia noita länsimaisen vapaan markkinatalouden kaupunkeja, jotka ovat juuri päässet valtaisalta keskitysleiriltä.”

- Älkää puhuko keskitysleiristä. Me menetimme usein työpaikkamme, mutta emme me leireillä olleet.

- Kaikki kapitalistiset valtiot olivat leirien peitossa, rakas ystävä! Todellisten tai vertauskuvallisten, ei sillä ole merkitystä! (Milan Kunderan Kiireettömyydestä varioitu s. 64 -65)

Tästä eteenpäin mun tekstiä:

Anna Ahmatovallakin oli jotain tämäntapaista elämänsä lopussa. Länsimaisia kulttuuritoimittajia ja -tutkijoita lappasi ikään kuin hyödyntämään Ahmatovan elämänkäänteitä omissa hankkeissaan. Kun Ahmatovan ystävät, kuten Artur Lourié (Наум Израилевич Лурья) ja Olga Sudeikina (no, just se nukentekijä-Olga) emigroituivat Neuvosto-Venäjältä, Ahmatova jäi yksin ja runoilijan mielestä isänmaan, rodinan, jättäminen merkitsi äänettömäksi rupeamista.

Lopulta Lourié kirjoitti Ahmatovalle kirjeen, taisi olla 1960-luvun puolella, jossa hän kertoi siitä, miten aluksi loikkaria ylistettiin, mutta sitten unohdettiin tyystin ja lopulta länsimaiset kollegat tekivät kaikkensa estääkseen loikkarin sävellyksien julkipääsyn.

Anna Ahmatova ei vastannut kirjeeseen koskaan.