
ti 31.10.2017
Kirjoitan Suleika avaa silmänsä -kirjasta, kunhan saan kysyttyä Kirsti Eralta yhtä jutskaa kirjan kääntämisestä. Nyt minulla menee henkisesti, kiitos kysymästä, jo paremmin. Tajusin jotain hyvin olennaista, kun luin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Voisiko oireyhtymälle keksiä jotain kivempaa nimeä, sillä toisaalta! Elämä on lystiä tällä tavoin. Ei tämä nyt niin kamalaa, kuulkaas, ole - elämä rajatilapersoonallisuutena. On vain toivottava, että ympärillä olevat ihmiset ovat viisaita ja ymmärtäväisiä, toisin sanoen, että heillä on lehmän hermot.
Mattikin otti minua sunnuntain vastaisena yönä konkreettisesti kiinni, että en olisi hypännyt mustaan liejuiseen hulluuden kuiluun. Oikeasti olin sen partaalla. Nyt luin Jaana-Mirjam Mustavuoren Tunnevirrassa, ymmärrä tunteita, 21 näkökulmaa tunteisiin, että aamuyön liskontunnit ovat ihmislajin kehityksessä olleet tarkoituksenmukaisia. Ihminen ei ole saanut vajota syvään uneen leirinuotiolla, sillä peto on voinut hyökätä leiriin juuri silloin, kun saalis vajoaa syvään uneen. Aamuyöstähän sitä herää kauhun vallassa, kylmästä hiestä märkänä tai kuten minä sunnuntain vastaisena yönä valvoneena ajattelin, että otan Škodan ja ajan Mäntylahden ja Pajujärven välissä kallionleikkaukseen.
Tottahan sen verran aina pitää olla laskelmointia, että ajaa Jaana Partasen viitostien ympäristötaideteokseen eikä mihin tahansa kallioleikkaukseen.
(Mistäs minä vasta luin, että Kafkallakin on ollut pehmentäviä kohtia kertomuksissaan. Yllä oleva kappale oli sitä. Ai, eikö ollut? No, älkää lopettako lukemista vielä.)
Vakavasti ottaen, eilen aloin aivan liitää, jalkani irtosivat maasta ja tunsin lentäväni, kun luin netin terveyskirjastosta rajatilapersoonallisuuden omahoidosta. Minähän olen jostain syystä vaistomaisesti noudattanut omahoitosuosituksia. Ehkä se on äiti Vieno Tiusasen superego, joka on noussut ylleni kuin pappi Aulis Sallisen säveltämässä oopperassa Punainen viiva, tiedättehän kaikki, kun pappi nuhtelee kirkon lainajyviä hakevaa Topi Romppasta, et ole kirkossakaan käynyt, niin meidän äitihän takoi aivopoimuihini körttien perusteesit: Kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä samanarvoisia, kaikki työ on hyvää, ketään ei saa sanoa hulluksi tai ryssäksi, alkoholia ei tule juoda, tupakkaa ei tule polttaa, paritansseja ei saa harjoittaa (se on eräänlaista esileikkiä, tuntui ajattelevan), korttia ei saa pelata, punaisiin vaatteisiin ei tule pukeutua eikä käytös saa olla römäkkää.
Olen oppinut raivoraittiiksi, en ole koskaan tupakoinut, minulla ei saa olla juurikaan iltamenoja, sillä ne jostain syystä järkyttävät tunne-elämääni. Aivojen alasajo pitää aloittaa noin kello 16, viimeistään kello 17. Silloin suljen tietokoneet enkä vastaa edes puhelimeen. Anteeksi. Vastaan puhelimeen mieluiten aamupäivällä enkä aina silloinkaan, jos kirjoitan.
Minut tavoittaa parhaiten tekstarilla.
Tietoisesta läsnäolosta tulin tietoiseksi joskus vuonna 2003, kun Kaskikuusen kansalaisopisto järjesti näyttelijä-NLP-valmentajan Risto Tarkiaisen hahmoterapeuttisen kurssin. Kurssi avasi silmäni ja pidin jokaisesta kurssilaisesta. Se oli täynnä keskiluokkaisia lapinlahtelaisia naisia, joilla kaikilla elämä tuntui olleen kovin normaalia. Petyin koko Lapinlahteen kurssin jälkeen, sillä kaikki keskiluokkaiset rouvat, jotka kurssilla olivat olleet, käyttäytyivät kurssin jälkeen Lapinlahden kadulla aivan kuin olisivat olleet häpeissään ja tulleet paljastetuksi housut kintuissa kusella S-Marketin takana umpikännissä keskellä päivää. Tuskin tervehtivät kurssin jälkeen.
En tajua. En ole koskaan ymmärtänyt keskiluokkaisten ihmisten erilaisia käyttäytymiskoodeja. Ja se oli pettymys, että Mattikin on ainakin osin sisäistänyt samanlaiset keskiluokkaiset koodit. Hän sanoi, että täällä meilläpäin ei ole tapana pariskuntien kävellä käsi kädessä. Mistä muuten tietää, että pariskunta on jostain muualta kuin Lapinlahdelta? Pariskunta kävelee käsi kädessä.
Semmoista on ihanata seurata! Oikeasti!
Kun mietin hahmoterapiakurssilla olleita naisia, muistan ajatelleeni vähän hajamielisesti, että mitä vittua nää oikein märsää, näillähän on kaikki hyvin. Nyt ajattelen, että ehkä he märsäsivät tylsistyneisyyttään. Ehkä heidän olisikin pitänyt sen skumppansa tai drinskunsa kanssa ottaa parit bentsodiatsepiinit ja käydän vähän kiksauttelemassa Lapinlahden toripenkeillä tappaja-Ollikaisen kanssa.
Kuten huomaatte, rivien välissä ja jopa riveillä on paljon vihamielisyyttä.
Jaana-MIrjam Mustavuori kirjoittaa kirjassaan paljon lemmikkieläimistään. Nauroin vapautuneesti, kun luin niistä. Meillähän on perheessämme paljon tunteitaan avoimesti ilmaisevia eläviä olentoja. Otetaan nyt vaikka vanha narttu Pimu, kuningatar. Pimu sai karkotettua omiin laumoihinsa pesämunaksi ajatellut tyttöpentunsa, Mantan ja Murun.
Manta häivisi metsään kuin Hannukerttu, se syötettiin susille. Muru meni Horsmanmäkeen, sillä oli tähän keskustaan aivan liian stressaantuvaa lajia. Puri Jatuakin naamaan. Anteeksi.
Nyt Pimu alistaa itseään kaksi kertaa isompaa leikattua urospentua Pyryä. Jos erehdyn vaikkapa makupaloin suosimaan Pyryä, joka on vauvani, ne kaikki, jotka kuolivat, Pimu karkaa Pyryn kurkkuun. Pyry-parka, se ei tajua edes sitä, että Osku-kissa, joka on massavampi kuin Birgitta-kissa, pitää Pyryä tämän ison habituksen vuoksi kunnioitettavana. Pysähdyin oikein yhtenä iltana seuraamaan hengittämättä ja hiljaa, kun oli meneillään Pyryn ja Oskun tuijotuskisa. Toivottavasti Pyry ei nelivuotiaana aikuiseksi koiraksi tullessaan tiedosta omia voimiaan ja omaa kokoaan. Sen jälkeen Osku-kissa on kevyt aamupala.
Niin se vihamielisyyteni. Pimulta poistettiin kohtu viime kesänä. Olen sen jälkeen ottanut tavaksi joka päivä kehua Pimua: "Niin siinä on meillä Pimu, se on koko porukan fiksuin, se on älykäs kuningatar, sillä on viisautta ja voimaa. Ymmärrän sinua Pimu, minulta pantiin munatorvet solmuun jo kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen on elämän ja avioliiton legitimaatio pitänyt löytää jollain muulla tavalla."
Koko rajatilapersoonallinen prosessini muuten alkoi siitä, kun naulasin aviomiehen housuistaan keittiön pöydän ääreen lauantai-iltana. En päästänyt häntä lentokentälle/työväentalolle/K-kauppaan/työmaalle hakemaan Volvoa tai muualle pakoon tuskallisia hetkiä ihan oman aviovaimon kanssa. Otin eteeni uudehkon Kodin Kuvalehden (20/2017) ja avasin lehdestä jutun otsikolla Mitätöinti syö suhdetta. Jutun ingressi kuuluu näin: Epäarvostava käytös parisuhteessa nakertaa itsetuntoa usein huomaamatta. Joskus yksi ilme tai tietty äänensävy riittää.
Anna Pihlainen oli laatinut aukeaman alalaitaan viisi kysymystä arvostuksesta. Ne ovat: 1. Mitä odotan suhteelta? 2. Tunnetko olevasi rakastettu? 3. Tietääkö hän mitätöivänsä? 4. Pelkäänkö muutosta? 5. Arvostanko itseäni?
Aivan helvetin hyviä kysymyksiä. Kiskoin aviomiesparasta vastauksia. Minulle tuli tunne kuin olisin pyöritellyt terävää virkkuukoukkua tulehtuneessa umpisuolessa. Jutussa kyllä varoitettiin, että jos asiasta aletaan keskustella, joutuu paljastamaan oman haavoittuvuutensa olematta varma, kunnioittaako puoliso sitä.
Kun Matti sanoi - ei ehkä ihan juuri näitä sanoja käyttäen, mutta kuitenkin -, että olen tuhonnut hänen poliittisen uransa ja olemassaoloni huonontaa firmankin tilinpäätöstä (no, toki saatana, sillä haluan tästä mitä teen ihan palkkaa, vittu), luulin, että maailmani romahtaa.
Matti vain loppujen lopuksi sai sanottua sen, mitä oikeasti ajattelee. Arvostan rehellisyyttä. Ja tottahan mies puhuu. Minun itsearvostukseni lakkasi, kun kolme lasta oli mennyt kesken, aivoni tilttasivat kahdella TIA-kohtauksella ja sisätautilääkäri sanoi, että hengissä oleville lapsille ei ole iloa äidistä, joka on saanut aivoinfarktin. Suostuin sterilisaatioon, jotta seuraava raskaus ei tappaisi.
Sen jälkeen vaikka minulle olisi tuotu helikopterilla ruusuja, en olisi voinut arvostaa itseäni. Minusta tuli vihamielinen, aggressiivinen ja kävin useammin rajatilan liepeillä kuin koskaan siihen mennessä.
Ja sitten loppukevennys, kun tässä kuitenkin joka päivä olen tekemisissä konkreettisten asioiden kanssa (kopioin tähän viestini Ärräpäät-sähköpostilistalle):
"Meillä on kaikenlaisia tasosahoja, muttei varmaan ihan noin monipuolista, joka murskasi toveri Oiva Hevosen sormen. Tai no kyllä niillä meidänkin sahoilla saa luita poikki, jos niiden alle menee kaatumaan tai jotain. Ja meidän kaksi työmiestä on ampunut paineilmanaulaimella - onneksi - pehmytkudoksesta läpi. Yksi työmies kämmenestä ja toinen muistaakseni jalkapöytänsä läpi. Kun olin Matin apurina kerrostalorempassa, pelkäsin yli kaiken, että mies ampuu minut sillä helekutin naulaimella. Poistuin aina paikalta, kun Matti pani kompressorin päälle."
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]