Anna Ahmatova

Miksi minua eilen alkoi ärsyttää suunnattomasti taiteilija Hannu Väisäsen luennolla?

su 15.10.2017

Sain eilen vastauksen Ärräpäät-sähköpostilistan Venäjä-tutkijalta Pentti Straniukselta merkintääni taiteilija Hannu Väisäsestä. Stranius tuntee Anna Ahmatovan kotimuseon henkilökunnan, joka ei kuitenkaan voinut Leningradin alueen kultuuribyrokraateille mitään. Väisäsen valmistelema Ahmatova-näyttelyn venäläinen rahoitus torppautui.

Stranius lisäksi kertoi, että joensuulainen Anneli Heliö on saamassa juuri valmiiksi Anna Ahmatovan elämäkerran - Väisänen mainitsi Anneli Heliön viime vuonna julkaisemat Anna Ahmatova -käännökset.

Eilen ramppasin lukiolta Hannu Väisäsen alustustilaisuudesta piipahtamaan kotona - sen verran kävin ovenraossa, että jätin Hannu Väisäs-muistiinpanot Vietnam-kassiin, mutta sain haettua tuvan kirjahyllystä keittiön pöydälle Anna Ahmatovan elämäkerran, sen, joka on Jelena Kuzminan kirjoittama ja julkaistu Suomeksi vuonna 1991, ehdin selata vähän alkua ja sieltä verkkokalvolleni jäi sana Pariisi. Jäin aikailemaan lukiolle, kun ihmettelin, minne saksalainen lemppariälykköni Arne Hölzhle hävisi ja sanailimme siinä joitakin sanoja Lapinlahden leikkauksista. Olisin halunnut kertoa Arnelle ja muillekin, miksi Stalinia haikaillaan Venäjällä takaisin. Olisin sanonut hieman monisanaisemmin, että Boris Jeltsinin aiheuttaman kansantalouden tuhon ja kaikenlaisen sekasorron jälkeen mikä tahansa on parempi. Jopa Stalinin aika tuntui siintävän kansan muistissa parempana kuin epävakaan juopon aiheuttama kaaos.

Olisin myös mieluusti luennoinut Naomi Kleinin Tuhokapitalismin noususta.

Jatkan tästä, kun saan Marian ylös, puettua ja ruokittua sekä kytkettyä päiväksi tietokoneeseen.

Why me? Why me? OMG!
Talossamme on NELJÄ vessaa!!!!!!!!!!!

"Jes, thängjuu, minä muuten alan niihin palkanmaksujuttuihin vasta arkena. Vittu, että vituttaaaaaaaaa tämä perkele, äsken kuurasin vessanpytyn ja tyhjensin ja täytin pyykinpesukoneen. Saatana, eilen olin siellä Hannu Väisäs-jutussa, mutta täällä kotona sillä aikaa EI KUKAAN TEE MITÄÄN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Prkl prkl"

Pentti Stranius kirjoitti 2017-10-15 11:38:

Saat panna, Pia!
Ö.

Pia Valkonen kirjoitti 15.10.2017 klo 11:11:

"Saanko panna ton blogiini ja sun suuhun? Hannu Väisänen mainitsi Heliön nimen, kun kertoi Anna Ahmatova -käännöksistä."

Pia

Ja tässä on Pentti Straniuksen vastaus eiliseen Ärräpäät-sähköpostilistalle lähettämääni runoon:

Jeh, on lähimain PÄIVÄNSELVÄÄ, että Hannu Väisänen ei kelvannut Anna Ahmatova-näyttelyyn
sen vuoksi että elämänkumppani on Christophe Rischard.

Homovastaisuus on hurjassa nousussa Venäjällä, syynä se,että sitä lietsoo niin ortodoksikirkko (mm. juuri siksi hieman karsastan)
kuin FSB_KGB- pressa Putin hallintoineen ja NASHI-nuorisoineen. Homoja on pahoinpidelty, pistetty virkakieltoon siinä missä
Kaukasian ja Keski-Aasian kansallisuuksia, jopa tapettu. Uusi homovastainen kampanja on näköjään alkanut Azerbaidzhanissakin,
missä tunnetusti on paljon seksuaalivähemmistöjä. Pietari on toki liberaalimpi, mutta vain "kansalaisyhteiskunta epävirallisesti" ,
ei byrokratian tai hallinnon suhteen...

Olisin voinut kuvitella, että hyvin tuntemani Anna Ahmatovan museon henkilökunta olisi pannut hanttiin kaupungin kulttuuripäättäjille
tässä Väisäsen näyttelyasiassa..., mutta ei kun ei! (siis tähän kohtaan huomautus, että henkilökunta Väisäsen mukaan koetti parhaansa, mutta ei voinut mitään kulttuuribyrokraateille.)

Muuten,  Väisänen luki ...vai sinäkö Pia luit? sitä Jelena Kuzminan Anna Ahmatova -elämäkertaa
TIEDOKSI: Saatavana on kohta suomeksi perusteellisempi teos, nimittäin joensuulaistutkija Anneli Heliön työ, AHMATOVA-ELÄMÄKERTA on käsikirjoitusvaiheen loppusuoralla. Annelihan vasta suomensi valtavan määrän Ahmatova-runoja - ja senkin kokoelman lopussa on ainakin 50 sivua elämäkertaa! Suosittelen."

Neuvostoliiton jälkeen

Tuhokapitalismi tuhosi ne vähätkin rippeet hyvästä Neuvostoliitosta, mitä jäljellä oli. Minulla on vielä punaisessa kansiossa jäljellä pääsihteeri Mihail Gorbatšovin puhe Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 19:nnessä puoluekonferenssissa. Puhe julkaistiin Kansan Uutisten Viikkolehdessä 2. heinäkuuta 1988. Muistaakseni puheen kopio liittyi Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan opintoihin ja Jyrki Iivosen pitämään Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakenteen ja historian kurssiin.

Gorby – muistattehan sen heebon, joka aloitti Neukuissa perestroikan ja glasnostin, minä vasta Gorbyn päästessä valtaan aloin lukea uutisia Neuvostoliitosta, keräilin jopa lehtileikkeitä, 1970-luvun Suomen harjoittama perseennuolenta ei kiinnostanut minua yhtään pätkää, toki olin 1970-luvulla alle 15-vuotias, ja kaikki poliitikot vaikuttivat ruskeilta (ja ruskeakielisiltä) pukumiehiltä - sanoi puheessaan muun muassa näin: ”Näemme, kuinka yhteiskunta on vireytynyt ja maan henkinen elämä tullut monimuotoisemmaksi, mielenkiintoisemmaksi ja rikkaammaksi. Monia Karl Marxin ja Vladimir Iljits Leninin ajatuksia, joihin vielä hiljattain asennoiduttiin yksipuolisesti tai joista tyystin vaiettiin, on ruvettu lukemaan uudessa valossa. Kamppailussa dogmatismia vastaan on syntymässä luova pohja tieteelliselle humaanille sosialismille.”

No niin! Eikös Gorby kuulostakin aivan Ele Aleniukselle? Häh?

Neukuissa oli puhetta ennen juuri hyväksytty osuuskuntalaki. Muutenkin talouselämässä Gorby oli siirtämässä jättiläisvaltiota kohti markkinatalouden ja vahvan turvaverkon yhdistelmää, jossa tärkeimmät alat olisivat valtion valvonnassa. Gorbyn tavoitteena oli pohjoisemaisen mallin mukainen sosiaalidemokratia, ”sosialistinen majakka koko ihmiskunnalle”.

Mitäpä sitten tapahtui? Gorby tuli Lontooseen G7-maiden huippukokoukseen heinäkuussa 1991. (Minä olin siinä vaiheessa töissä jo Helsingissä Kodin Kuvalehdessä, olin tullut Moskovasta pois keväällä.)

Huippukokouksessa G7-maiden päämiehet sanoivat Gorbylle, että hänen on ryhdyttävä heti toteuttamaa radikaalia talouselämän sokkihoitoa. Neukkujen asioihin pääsettiin siinä samalla sotkeutumaan IMF (Kansainvälinen valuuttarahasto) ja Maailmanpakki sekä suuret lainoittajat.

Me suomalaiset saimme osamme. Meidän kansantaloutemme kaatui samaan IMF-sokkihoitokasaan, kun bilateraalinen kauppa Neukkujen kanssa loppui. Globaalikapitalismin totalitaristit pakottivat Neuvostoliittoa maksamaan velat takaisin ja vielä nopeammin kuin Puola.

19.8.1991 tulin työpaikalleni Kodin Kuvalehteen. Eläketieto-lehden perustaja, joka oli töissä toimituksen vahtimestarina, sanoi minulle, että kuule Pia, Gorba on syrjäytetty. Sanoin, että älä höpötä, tyhmä pila. Ei ollut. Gorba oli oikeasti syrjäytetty ja maailmanpolitiikassa näyteltiin outo näytelmä: Janajevin juntta ajoin panssarivaunulla Moskovassa Valkoiselle talolle, Venäjän parlamenttirakennukselle.

Siinä samassa Viro julistautui itsenäiseksi ja minut lähetettiin viikoksi Viroon. Sain tehdä reportaasia vastaitsenäistyneestä Virosta. Kiersin valokuvaaja Jüri Vendelinin kanssa ja haastattelin muun muassa kirjailija Viivi Luikia.

Boris Jeltsin kiipesi panssarivaunun katolle ja tuomitsi vanhan kaartin aggression ”kyyniseksi, oikeistolaiseksi vallankaappausyritykseksi.” Panssarivaunut vedettiin pois, ja Jelstin nousi ”demokratian pelottomaksi puolustajaksi”.

Joulukuussa 1991 kansallissankari Jeltsin hajotti Neuvostoliiton ja Gorby erosi tehtävästään.

Taustalla hääri Jeffrey Sachs, yhdysvaltalainen ekonomisti, jonka suusta tulleet rakennesopeutukset elävät hartaasti köyhien kiikyykyttämisenä pääministeri Juha Sipilän suussa. Turvonnut juoppo Jeltsin oli kutsunut Sachsin neuvonantajakseen.

Neuvostoliiton valtion, toisin sanoen kansan, omaisuus yksityistettiin maassa toimiville ja kansainvälisille toimijoille Anatoli Tsupaisin johdolla.

Suomen suurlähettiläs Heikki Talvitie kuvasi Jeltsinin yksityistämiskampanjaa seuraavasti Ylen radiohaastattelussa: ”Yhtenä päivänä kaikille kansalaisille jaettiin yksityistämisvouchereita, seuraavana päivänä niistä puolet olivat muutaman toimijan hallussa ja viikon päästä kaikki voucherit olivat yksien hallussa.”

Jeltsinin alku-Venäjällä yksityistettiin 225 000 valtionyritystä. Mummut tuupertuivat nälkäänsä Viipurissa Pyöreän Tornin tuntumassa. Lasteni sukulaiset kaivelivat homeisia leivänpaloja keitton kaapeista.

Marx oli jo ammoin kuvannut pääomien kasautumista kaksiosaisessa teoksessaan Pääoma. Postneuvostoliitossa pääomat kasautuivat pikavauhtia ja Jeffrey Sachs varmasti pissasi hunajaa kulisseissa.

Vuoden 1992 mielipidetiedustelujen mukaan 67 prosenttia venäläisistä sanoi pitävänsä työntekijöiden osuuskuntia tasaveroisimpana tapana yksityistää kommunistivaltion omaisuus, ja 79 prosenttia piti täystyöllisyyden takaamista yhtenä valtion tärkeimmistä tehtävistä.

Koska IMF ja Maailmanpankki sekä kätyrinsä Jeffrey Sachs saivat romahduksen läpi ”länsimaisena demokratiana” ja ”uudistuksina”, Venäjällä niitetään nyt satoa. Kukaan ei halua ”länsimaista demokratiaa” ja ”uudistuksia”. Jopa Stalinin aika muistuu mieleen parempana kuin Villi kapitalismi.

Onko tämä nyt jotenkin vaikea ymmärtää?

Vuonna 1992 Venäjän keskiluokka alkoi romahtaa ja vielä vuonna 1998 se myi viimeisiä kamojaan käytettyjen tavaroiden torilla Pietarissa. Kävimme sellaisella kiertämässä Leonidin kanssa ja minä tavallaan ihastelin, että täällähän on vaikka mitä myytävänä. Leonid oli minulle vihainen. Ihmiset myivät viimeisiä autonosiaan saadakseen palasen leipää.

Naomi Klein kirjoittaa Tuhokapitalismin nousussa sivulla 275, että Chigagon koulukunnan kaihoama uusi kapitalismi (uusliberalismi, josta suurin osa viattomista eilen munitun munan kaltaisia puhtoisia kullannuppujaa muistuttavista lapinlahtelaisista ei ole vielä kuullutkaan) eteni yksi perintökalleus ja vanha pikkutakki kerrallaan Jeltsinin Venäjällä. Todelliset pienyrittäjät olivat päässeet myymisen ja markkinoinnin vauhtiin!

Vaikka venäläiset olivat saaneet Jeltsinistä tarpeeksi jo vuonna 1992, länsi yhä tuki tätä. Jeltsiniä mainostettiin ”vapauden ja demokratian kannattajaksi, aidosti uudistusmieliseksi”. Jenkkien mielestä Venäjän duumassa oli vain kovan luokan kommunisteja, jotka koettivat torpata ”demokraattiset uudistukset”. Itkettäis, jos ei naurattais ja itkettäis yhtä aikaa. Tähän kohtaan kuuluu hysteerista naurua.

Jeltsin vakiinnutti valtansa USA:n Bill Clintonilta (muistattehan – se jenkkiheebo, joka työnsi peniksensä avustajan suuhun ja ainoa, joka leimaantui loppuiäkseen, oli avustaja, nuori nainen.) saamallaan 2,5 miljardin avustuspaketilla.

Jeltsin muuten tapatti vuonna 1993 sata mielenosoittajaa. Joukossa oli lapsia. Lännessä vain kannustettiin Jeltsiniä jatkamaan samaan tapaan.

Koska kansa ei enää rakastanut aina vain turvonneemmaksi käyvää juoppoa johtajaansa, tämä aloitti Tšetšenian sodan. Sen piti olla läpihuutojuttu. Ensimmäinen Tšetšenian sota käytiin vuosina 1994 -1997 ja seuraava vuosina 1999-2009.

No, historia Naomi Kleinin mukaan pitää Jeltsiniä enemmänkin korruptoituneena pölvästinä kuin uhkaavana despoottina. Vladimir Putin puolestaan vakiinnutti valtansa otattamalla kiinni syyskuun 1999 terrori-iskujen tekijöitä. Kumma juttu! Neljä kerrostaloa räjäytettiin keskellä yötä ja lähes 300 ihmistä sai surmansa. Kaikki muut asiat pyyhkiytyivät Venäjällä politiikan kartalta. Demokratiasta ja oligarkiasta ei enää keskusteltukaan. Venäjä oli saanut Putininsa!

Onneksi Pirkko Halonen kommentoi juuri Venäjän nykyhetkeä kaiken sen taiteilijan stalinstalinstalin-hokeman jälkeen.

Anna Ahmatovaan ja Hannu Väisäseen

Ehkä kanssakeskustelijani eivät olisi ikinä päässeet synttärijuhliin ja lemppari-intellektuellini Arne Hölzhlekin olisi nukahtanut, jos olisin eilen alkanut alustaa edellisestä taiteilija Hannu Väisäsen alustuksen jälkeen.

Painuin lukiolta puhkuen kotiin ja kaivoin esiin Anna Ahmatova -elämäkertani. Jostain syystä minua ärsytti aivan suunnattomasti. Ärtymystäni puhkuin siinä.

Hannu Väisäsen Anna Ahmatova -motiivinen näyttely avataan Wäinö Aaltosen museossa 8. helmikuuta 2018 ja se on ehdottomasti nähtävä. Arvelen, että esimerkiksi teos Nevan kylmät kädet on vaikuttava. Taiteilija kuvasi teosprosessia niin vakuuttavasti. Hän oli pannut pakasteseen vedellä täytettyjä talouskäsineitä ja kuvasi niitä sitten harmaan laudan päällä. Vaikutelma valokuvan perusteella on hyytävä, kuten Neva talvella osaa olla.

Silti.

Taiteilija aloitti esityksensä pöks, ihan keskeltä. Alustuksen otsikkona oli Suomalainen taiteilija, ranskalainen miljöö, venäläinen sielu.Suomalainen taiteilija on varmaan Hannu Väisänen itse ja venäläinen sielu Anna Ahmatova (tosin Anna Ahmatova otti jo vuonna 1910 taiteilijanimekseen äitinsä kaukaisen, oletetun sukulaisen, sukunimen, tämä oli perimätiedon mukaan ollut tataarikaani, Ahmat (k. 1481.), ei hän ainakaan vaalinut itsessään mitään erityistä venäläistä, pikemminkin rakensi itselleen eksoottisen tataarijulkikuvan. Tämä väitteeni saattaa kumoutua, sillä olen vasta tulossa Ahmatovan elämäkerrassa vaikeisiin neuvostovuosiin. Voihan se olla, että Anna Ahmatovasta tuli jotenkin perivenäläinen, kun koittivat kauhun ajat.

Sitä paitsi, mitä edes on perivenäläisyys? Leonidkin oli enemmän alkukantainen ja julma tsuvassi kuin Veli Venäläinen niin kuin Matti aina vimmoissaan tiuskaisee.

Ja mikä sitten on Ahmatovan Ranska-yhteys, joka kaiketi selittää sen, miksi venäläiset alunperin tilasivat näyttelyn suomalais-ranskalaiselta taiteilijalta? Sen Väisänen jätti kertomatta. Arvatenkin ajanpuutteen vuoksi, mutta jotenkin taiteilija tuntui jymähtäneen Staliniin. Anna Ahmatova kutistui hänen alustuksessaan pelkäksi Stalinin marttyyriksi. Olihan Ahmatova nyt herraparatkoon paljon muutakin. Yht´äkkiä alkoi ärsyttää sekin, että Anna Ahmatova ikään kuin häipyi taustalle ja framille nousivat Hannu Väisäsen omat karut kokemukset siitä, miten hänen näyttelynsä hälläytyi kummallisella tavalla.

Tunnustan tässä nyt senkin, että en olisi mennyt lukiolle ollenkaan, ellei alustuksen esittelytekstissä olisi mainittu Anna Ahmatova. Hannu Väisäsen Vanikan palojen tai Kuperoiden ja koveroiden vuoro ei ole vielä. Löysin ne kesällä Seinäjoen kaupunginkirjaston poistomyynnistä.

Ahmatovan elämäkerran pikavilkaisun jälkeen hyppäsin pyörän selkään. Etukumi on edelleen löysä. Tynnyri kenottaa pihalla, vaikka olen kuukausia, varmaan kuusi tai seitsemän, anonut ja rukoillut, että Matti selvittää, mitä tynnyrin sisällä on ja nostaa sen edes pystyyn.

Juhani Ahontiellä vastaani käveli kaksi ihanata naista. Enkeleitä varmaan. Pääsimme heti heidän kanssaan heti asiaan; mistä on kotoisin, mistä on kiva olla kotoisin, mistä olisi kotoisin, jos voisi valita?

Koska he tallustivat Eemilistä, päätin, että tänään minulla ei ole kiire kotiin. Kaupan kautta ja sipsipussien kanssa ajaa töryytin Eemiliin. Katsoin Seppo Väänäsen näyttelyn ja kahlasin alakerran taidelukiolaiset. Olin pongaavani varpaisjärveläisen mystis-maagisen realistin Juha Kuosmasen nuoruuden-taulun taidekeskuksen alakerrasta.

Seppo Väänäsen akvarelleja pitää mennä katsomaan toistamiseen. Ne avautuvat vain rauhallisessa mielentilassa ja melkeinpä vain yksi kerrallaan.

Lopuksi jäin selostamaan Hannu Väisäsen alustusta museojohtajalle. Piti ajaa kotiin ja käydä hakemassa näytille Jelena Kuzminan kirjoittama Anna Ahmatova -elämäkerta, sillä sen kannessa oli Modiglianin piirtämä Ahmatovan muotokuva.

Häämatkalla hurmasi jo muita miehiä

Anna Ahmatova kävi Pariisissa vuonna 1910 häämatkallaan. Runoilija oli mennyt ilmeisesti vähän niin kuin säälistä naimisiin runoilija Nikolai Gumiljovin kanssa, sillä Ahmatovan alkukauden runoja leimaa jotenkin epätoivoinen rakkaus, ei ainakaan aviorakkaus!

Marian kummin Turusen Riitan kanssa tyrskimme itkusta Moskovassa, kun luimme Ahmatovan latautuneen rakkausrunon:

Suojaton sydän kylmeni rinnassa,
mutta kevein askelin lähdin pois.
Vedin vasemman käden hansikkaan
huomaamattani oikeaan käteen.

Portaita riitti loputtomiin –
vaikka tiesin: kolmehan niitä …
Syksy kuiskaili vaahteroissa:
”Tule, kuole kanssani!”

Minut peitti julma kohtaloni,
synkkämielinen, oikukas
”Niin minutkin, rakas ystävä!”
Kuolen kanssasi.”

Runo viimeisesetä kohtaamisesta.
Käännyin katsomaan pimeää taloa.
Vain makuuhuoneesta kajasti
kylmäkiskoinen kynttilänvalo.

Turusen Riitan rakkaudet olivat oikeasti syviä ja traagisia, minun lähinnä tahattoman koomisia, mutta silti! Runon vasemman käden hansikkaan vetäminen vahingossa ja hämmennyksessä oikeaan käteen koskettaa aina, kun etsin eteisessä hanskoja.

Pariisissa Anna, silloin vielä isänsä sukunimellä Gorenko, sai kimppuunsa italialaistaiteilija Modiglianin. Tämä piirsi runoilijasta 16 muotokuvaa, josta vain yksi on säilynyt. Säilynyt piirros on elämäkerran kannessa. Taiteilija kirjoitti kaukorakastetulleen lukuisia ilmeisen emotsionaalisia kirjeitä. Jelena Kuzmina ei venäjännä Modiglianin lauseita Ahmatovalle. Ne ovat ranskaksi. Kirjan suomentajakin kikkailee. Ei hänkään käännä Modiglianin vuodatuksia suomeksi. Ärsyttävää! Pitää kokeilla google-kääntäjää.

”Vous êtes en moi comme une hantise.” ”Sinä olet minulle kuin pakkomielle.”

Jahas. En kyllä ymmärrä, mihin suuntaan häämatkalla katsoi tuore aviomies, Kolja.

Sen lisäksi että Hannu Väisäsen Ahmatova-martyrointi ja Stalinissa kieriskely, aika useasti hyperventilointi Stalinilla merkitsee mielestäni sitä, että ei uskalleta katsoa, miltä nykykapitalismi näyttää, ottivat pannuun, ärsytti myös laustajan sentimentalia. Anna Ahmatova ei ainakaan nuorena aviovaimona vakuuta minua. Hän tuntuu kylmältä ja itsekeskeiseltä. Poikansa Levinkin hän antaa oman äitinsä ja palvelijattaren huostaan. (korjaus ma 16.10.2017 klo 11.46 anoppinsa hoiviin....)

Hannu Väisäseltä kirskahtaa korvaan myös se, että Anna Ahmatova ei taivu Stalinin tahtoon, vaikka runoilijan poikaa Leviä siirrellään vankileiriltä yhä pahemmalle vankileirille. Jos poika ei ole edes äitinsä luona kasvanut, millainen lienee äidin ja pojan suhde vanhempana.

Sitä paitsi, jos jokin diktaattori kiristäisi minua Marialla tai Annalla, olisin valmis puuteroimaan kyseisen diktaattorin peräaukon rypytkin. Vaikka kielelläni.