Liikkumaton liikuttaja ja Suden vuosi

ke 15.11.2017

Nyt on aika Erkki Seväsen Taide instituutiona ja järjestelmänä. Ajattelin, että luen sen kaikessa rauhassa ja pitkään. Teksti on ärsyttävän pientä pränttiä. On minulla ostettuna myös Larry Shinerin The invention of Art. Ilmoittaudun uudistetulle Taideinstituutiot ja kulttuuriperintö - kurssille sitten, jos Erkki Sevänen aukeaa. Jos ei aukea, en ilmoittaudu.

Nyt on niin, että on tunnustettava oma rajallisuuteni. Haluan oikeasti elämänkaarikurssilla kirjoittaa niin, että tuntuu. Ja on toden totta tuntunut! Välillä on tullut sellainen olo, että joku kaappaa käteni ja liikuttaa niitä näppäimistöllä. Aijaijai! Se on alitajunta. Välillä olen käynyt rajan toisella puolella. Nimittäin mielenterveyden rajan toisella puolella.

Anteeksi, mutta kokemukset ovat olleet upeita. Olen ollut jossain tilassa. Ilman lääkkeitä, ilman päihteitä. Vähän niin kuin transsissa.

Koetan kuunnella, mitä viestejä alitajunnalla on. Hehee, kohta ilmoittaudun unien tulkintakurssille. Viime yönä näin unta, että Anna oli vielä pieni ja suostui ottamaan jääkiekkoluistimet jalkaansa. Kun luistelu ei oikein sujunut, näin, miten pieni pyöreä pyörremyrskyni loukkaantui ja hapantui. Sen jälkeen eräs ihminen - jota välillä mietin - suostutteli Annaa ottamaan jalkaansa kaunoluistimet. Ne kävivät Annalle paremmin ja luistelu alkoi sujua.

Oman pään sisäinen kyökkipsykologini sanoo Anna-unesta, että minun ei nyt pidä häiritä Annan kasvua. Lapselle tulee antaa kasvurauha. Päästihän meidänkin äiti minusta irti masentumalla ja antoi tilaa kuolemalla vähittäin. Ei se julma kuolema ollut. Äkkikuolema on julmempi! En saa koettaa nopeuttaa Annan prosessia eikä hermostua siihen, että kasvu sahaa edes ja taakse, enkä etenkään saa tyrkyttää omia odotuksiani hänelle.

Anna sanoo, että haluaa samanlaisen sosiaalisen ja hurvittelevan nuoren aikuisuuden alun kuin minulla valokuvien perusteella on ollut. Niin. Jos minulta kysytään, ottaisin kuitenkin mieluummin lapselleni seurakuntanuoren alkuaikuisuuden.

Enkä ota tähän alitajuntasukelluksia häiritsemään TAIP240:ää. En ainakaan tämän vuoden puolella. Pahimmassa tapauksessa sähläisin elämänkaarta, Annan elämänkaarta, TAIP240:ää, Erkki Sevästä ja Larry Shineriä ja kaunokirjallisuutta kuin mielipulli. Ei kun Bull Mentula, eikun mielipuoli.

Olipas muuten sikahyvä juttu Hesarin kuukausiliitteessä Vesilahden Kirkko-Harrista. Heebon on just tasan tarkkaan mun ikäinen ja androgyyni. Miksi minulla muuten on koko elämäni ajan ollut sellainen olo, että androgyynina liikehdintä on antanut enemmän vapauksia?

Luin Hannu Raittilan Liikkumattoman liikuttajan uudestaan. Olen lukenut sen vuonna 2005 kirjastosta lainattuna melko heti, kun se ilmestyi. Muistan, että luin sitä tässä puolityhjässä tuvassa joskus lopputalviaamuna ja ehdottomasti se oli viikonloppu. Muuta en siitä muista. Vain, että hyvä oli ja se oli varmaankin ensimmäinen Raittilan esseekokoelmani. Meinasin kirjoittaa, että se oli ensimmäinen lukemani esseekokoelma, mutta olinhan minä jo 1990-luvulla tykästynyt Markku Envallin esseissiin. Envallin aforismeihin petyin. Ne olivat puisevia. Tosin en pidä kenenkään arforismeista, anteeksi.

Liikkumaton liikuttaja sisältää minun teologisen ajatukseni. Olen lukenut esseen Vieras sielu siis lopputalven kalseassa valossa 2005. Sen jälkeen olen loikkinut sinne ja tänne uskontojen parissa. Miettinyt, lukenut ja tullut vakaasti siihen tulokseen, että olen itse keksinyt esimerkiksi sen, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee. Ei nimittäin tapahdu mitään. Ihminen kuolee ja tajunta sammuu niin kuin nukahtaessa.

Siitä tosin sitten en voi sanoa mitään, jos tulee Kristuksen toinen tuleminen. Lukekaa Ilmestyskirjasta loput.

Todennäköisesti Hannu Raittilan Vieras sielu -essee jäi jonnekin kytemään. Tietoisesti en muista sitä. Maria oli vuonna 2005 eskarissa ja Anna vielä Muksulassa. Olin vasta pääsemässä vuosia kestäneestä univajeesta ja aivoni olivat ehkä palautumassa takaisin kokoonsa. Imettävällä äidillähän luonto tarkoituksenmukaisesti kaiketi kutistaa aivoja. Muistan näin jostain lukeneeni ja sanon, että niin tosiaan tapahtui - ainakin minulle.

Kyllä oli sellainen olo, että aivoni olivat eivät vain kutistuneet, vaan surkastuivat totaalisesti, ihan rusinaksi. Voihan siihen tietysti vaikuttaa myös aikuiskontaktien puute ja samoihin aikoihin vanha jengikin hajosi. Ei päässyt uppoamaan keskusteluihin enää. Pennasen Kaijakin kuoli. Leonidin kanssa viestintä kutistui hirveisiin venäjänkielisiin törkeyksiin. Kyllä siinä Leonidkin kärsi. Ja etenkin kärsi Leonid, lukenut ja sivistynyt mies.

No nyt minä sukellan täysiä Konevitsan generaattorinasennusreissuille, joissa Ollilan Alpo ja Arto siteeraavat ulkomuistista Arto Paasilinnaa pitkiä pätkiä ja Jalo Boremius haastelee leppoisasti elämästä.

Stop! Pitää tulla tähän päivään ja maksaa laskut. Škodan jakopään hihna vaihdettiin ja nyt sillä pikku kaunottarella tulee ajaa vielä seuraavatkin parisataa tuhatta kilometriä.

Olen lukenut samalla kertaa tässä tuvassa harmaanvalkeassa talvivalossa Raittilan esseen Liikkumaton liikuttaja. Sen jälkeen olen lukenut Meghnad Desain Marxin koston, Terry Eagletonin Marx-aiheisia ohukaisia, Marxin elämäkertaa ja vaikka sun mitä vittuajasaatanaa, kiitos Saara Henriksson ilmauksesta vittuajasaatanaa. Ja tullut samaan johtopäätökseen kuin Raittila esseessään Liikkumaton liikuttaja.

Samalla tavalla en muista lukeneeni Ben Furmanin Ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus ja olen luennoinut arrogantisti aiheesta, kuinka traumaattisia kokemuksia voi kertoa itselleen vähän eri valotuskulmasta kuin ennen ja välttää uhriutumisen. Heh, luulin keksineeni sen itse, mutta minä ilmeisesti olen lukenut Furmania!!!! En vain muista sitä.

Luin äsken loppuun isä Markku Suokonaution lukupiirissä eilen käsitellyn Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoden. Oli se ihan hyvä, mutta ei niin hyvä, että siitä ihan kokonaisen merkinnän kirjoittaisin. Mielenkiintoinen pointti romaanissa oli epilepsia sekä se, kuinka Mikko Groman putosi yhteiskunnallisesti, kun hänen rikas vaimonsa petti häntä ja pani ulkoruokintaan.

Suden vuodessa oli lisäksi hurmaava virhe. Välillä Mikko Groman oli kotoisin Pohjois-Karjalasta, Nurmeksesta, välillä Kuhmosta. Tai no, ehkä Gromanin äiti oli miehensä sydänkohtauskuoleman jälkeen muuttanut ja Mikko Groman pyysi elämänkumppaniaan, nuorta Saria käymään kanssaan äidin luona Kuhmossa. Niin. Helsinkiläispiireissä tuntuu olevan häpeällistä sellaiset maalaisjuuret kuin äiti Kuhmossa tai Nurmeksessa. Tai on tuntunut olevan.