Moskova

su 31.12.2017

Kirjoitin tämän päivän tekstin luonnoksiin, sillä tähään! Tänään! Tänään! Tänään! Vihdoin kirjoitan ikävuoteni 21 - 35 loppuun. Tältä erää, sillä kurssipäivähän meillä on vasta puolentoista viikon päästä 10. tammikuuta. Ehkä ehdin sitä ennen vielä jotain täydennystä kirjoitukseeni.

Tekstini koskettelee Moskovaa. Kirjoitin sen ihmiselle, joka myi minulle Tiina Pystysen Runousopin. Runousopin lukeminen oli vapauttavaa. Saa kirjoittaa, vaikka kirjoittaqisi krjoitusvihreitä. Mulla ei blogiohjelmassa ole oikolukuohjelmaa ja se on hyvä, oikke hyvä! Ylneensä kirjoitan tälleen: nakunakupapunapupapu, ihan sokkona ja tuhatta ja sataa ja sitten saman tien pyyhin pois, sillä kirjoitus on tällaista: krjoitan aina ihan hivreesti vihreitä.

Joskus virheet ovat paljastavia. Kirjoitin eilen, että Tiina Pystysen Runousoppi on murhaava kirja. Piti olla hurmaava. Olisin voinut, jos olisin ehtinyt, miettiä, miksi alitajuntani, animukseni, kirjoitti murhaava hurmaavan tilalle. Teppo Kulmala muuten löysi Tuupovaaroissa pitkin matkaa oman naisellisen animansa, herkän ja satuja sekä enkeleitä rakastavan. Se muuten näkyy hänen Iisalmen Sanomien vuosi 1918 -kolumnissaan, voi herranpieksut jumalan jalassa, lalassa.

Nyt en enää välttele elämänkaartani tänä aamuna tämän enempää. Tukka on letittämättä, hampaat pesemättä, jalassa bestiksen kutomat punaiset sukat ja hieman on huonohkojen öiden aivosumua havaittavissa, mutta eiköhän se hälvene, kun vetäisen vielä yhden kupillisen Juhla Mokkaa.

Tässä ensin kirje kirjanmyyjälle, joka meni pitkästä viestistäni mykäksi, kirjamyyjä arveli, että Tiina Pystysen sarjakuvamies Harri Pystysen itsemurhan syy olivat talousvaikeudet, niin se varmaan oli. Kyllä minä 1990-luvun alun laman tunsin nahoissani. Minähän syrjäydyin silloin työelämästä, hallelujaa! Kiitos siitä, sillä minä sain tilalle ihan oikean elämän - en työelämän.

"Helou taas, älä säikähdä tota mun edellistä viestiä. Se on menossa mun elämänkaarikirjoittamisen kurssille ikävuosiin 21 - 35. Tai jotenkin siihen yhteyteen. En vielä oikein tiedä, miten, sillä kirjoitan noita ikävuosia otsikolla Häät (niitä on mulla ollut kaksi, siksi monikko... hih) ja takautan eli kirjoitan takautuvasti. Ensin ajattelin, että kirjoitan hän-muodossa etäännyttäen, mutta etäännytys teki tekstin teennäiseksi.
Yllä oleva pitkä teksti on niin kuin mua. Tiina Pystysen Runousopista, kiitos siitä hirmusti eikä olt´ ees kallis. Eihän sulla niitä toista ois myyrä?"

Ja tässä viesti, jota myyjä kavahti ja meni ihan hiljaiseksi:

"Kiitos, eilen löytyi Runousoppi postilaatikosta. Juu, jotain tuollaista varmaan tapahtui, kun Harri Pystynen itsensä tappoi. Itsemurha taisi tapahtua sillä aikaa, kun olin Moskovassa opiskelemassa. Äh, eiku. Katsoin wikipediasta. Pystysen kuolinpäivä oli 8.2.1990. Tein silloin toimittajatutkinnon lopputyötä Tampereen yliopistoon Uudesta Naisesta, vasemmistolaisesta naistenlehdestä. Minulla oli tuohon aikaan aina iltaisin hieman kuumetta. Ilmeisesti se oli jokin outo flunssavirus, mutta hieman niin kuin ohimennen pelkäsin, että ei kait tämä nyt vain ole sitä uutta aidsia ja mietin niitä lukuisia suojaamattomien yhdyntöjen verkostoa, joihin olin sekaantunut sen jälkeen, kun Suuri Rakkauteni Juha Akkanen oli minut jättänyt. Seurustelin minä jokusen kuukauden kirjailija Heikki Turusen haastattelun jälkeen jutun yhteydeen kuvat ottaneen valokuvaaja Timo Kilpeläisen kanssa, mutta hänen yhteisönsä Mikkelin Hanhikankaan hipit olivat minulle liikaa. Hanhikankaan porukoissa oli juuri Mörön kanssa avioitunut tuleva kirjailija Mari Mörö ja minä ajattelin, että ihan varmasti valokuvaajapoikaystäväni oli hänenkin kanssaan ollut, sillä kaikkihan tuntuivat olleen siinä kaikkien kanssa. Lisäksi hippiyhteisön liepeiltä tutustuin erääseen kannabiksen polttelijaan, jonka höpötyksiä kävimme poikaystäväni kanssa kuuntelemassa ja tulin jo silloin vuonna 1989 - 1990 siihen tulokseen, että kannabiksella on muitakin kuin lääkinnällisesti positiivisia vaikutuksia. Minun mielestäni se teki höpöttäjän tyhmäksi. Tosin en nähnyt häntä muuta kuin pilvessä, joten voihan se olla, että selvin päin tyyppi olikin terävä. Helmikuussa 1990 olin syvällä Tampereen yliopiston Attilan alakerrassa, kellarissa, jossa oli lehtiarkisto. Sieltä minä lainasin Uusia Naisia. Kun sain viimeisen pisteen tutkielmastani kirjoitettua, ystäväni Lappa-Juha (Juha Lappalainen) käynnisti punaisen Golfinsa ja vei tutkielmani tarkistukseen yliopistolle ja minä hyppäsin Helsinkiin menevään junaan, minulta alkoivat työt Kodin Kuvalehdessä sinä keväänä aikaisin. Kesällä asuin Kumpulassa puutaloyksiössä ja kun olin lähdössä Moskovaan opiskelemaan, vuokranantaja piti asunnolla näyttöjä - minulla oli jostain lehdestä leikattuna Tiina Pystysen sarjakuvatrippi, jossa hänen sarjakuvagroteski hahmonsa kysyi samanlaiselta hahmolta: Saisinko käyttää teitä seksuaalisesti hyväkseni? Olin silloin juuri löytänyt Tiina Pystysen, kun sitä ennen olin lukenut vain hänen miestään Harri Pystystä, kun luulin olevani joku aseistakieltäytyjä tai jotain sellaista, kun kerta rakas avopuolisoni, punikin pojan poika, oli sivarissa Tampereella Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella enkä silloin vielä tiennyt, että avopuolisoni on vielä tuleva nuoleskelemaan inhan porvarin Aleksander Stubbiin persettä viinamielisellä kolumnillaan. Kun tulin Kumpulan kotiin takaisin jostain kapakasta varmaan tai elokuvista, joissa kävin yhden mustanpuhuvan elokuvamiehen kanssa, ja vuokranantaja oli näyttänyt asuntoa tulevalle vuokralaiselle, olin revetä, sillä vuokranantajani oli piilottanut Tiina Pystysen ihanan sarjakuvastripin verhon taakse!!!!

Ugh, mitähän minun pitikään? Niin. Juu, minä putosin työelämästä, kun osoitin mieltä Moskovassa demokratian puolesta ja sain 10 000:n muun mielenosoittajan kanssa lopulta Neuvostoliiton kaatumaan. Meiltähän meni siinä rytäkässä bilateraalinen kauppakumppani ja Uusi Suomi kaatui ja opiskelutoverini Leena-Lettu Liukkonen itki lehden lopettamisesta kertovassa dokkarissa televisiolähetyksessä, Leena-Lettu kirjoitti hyvän kirjan Venäläiset tulevat ja pääsi sillä toisen opiskelutoverimme Juha Hietasen johtamaan Ylen aamutelkkariin sillä perusteella, että oli vankka venäläisasiantuntija ja opiskellut Neuvostoliitossa, joo, juu, varmaan kaksi viikkoa joskus vuonna 1989, ei siinä mitään, miksen minä brändää itseäni Neuvostoliiton ja Venäjän tuntijana, koska minähän se vittu siellä Neuvostoliitossa olen opiskellut ja vielä osallistunut sen kaatamiseenkin, mutta en minä voi mitään brändätä ja tuotteistaa, kun minulla on kaksi venäläistä mukulaa, joista toinen käyttää pyörätuolia ja toinen on entinen SM-tason lentopalloilija, Suomen kolmanneksi paras syöttäjä ja pisteiden tekijä, mutta Matti ja Liisa -lehdessä ei koskaan hänestä kirjoitettu mitään varmaan sen vuoksi, että koko lapsen ura katkesi auto-onnettomuuteen, kun olivat entisen valmentajan kanssa matkalla Pielavedelle Sammon harjoituksiin ja siihen meinasi katketa koko tytön elämä ja osin vanha elämä katkesikin - ja minä vain olin Moskovassa ja osoitin mieltä ja sanoin kaapin kokoiselle virolaiselle rakennustyöläisrakastajalleni (Valbo Kallasteelle), että Gorba ei ikinä päästä teitä virolaisia pois Neuvostoliitosta. Iso rakennustyöläinen, isänmaallinen patriootti, silloin melkein itki ja minä olin ilkeä, mutta minua otti aivoon se, että Valboseni sanoi haluavansa vaimon, joka on kotona, hoitaa lapsia ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Ajattelin silloin, että no, se en varmaan ole minä, mutta ei sen puoleen, ei se voinutkaan olla minä, sillä koko Moskovan vuoteni rakastin bolivialaista Benjaminia, joka opiskeli kirjapainofaktoriksi, ja oli asunnonsaamissyistä naimisissa jonkun viileän moskovalaiskaunottaren kanssa. Ja sitten kun tutustuin valkovenäläiseen Vladimiriin, sekö hänen nimensä oli, pitää tarkistaa, tutustuin parrakkaaseen valkovenäläiseen valokuvanäyttelyssä, sillä tavalla intellektuellisti, ei niin kuin Valboon hotelli Inturistin montussa, apua, pitääkö minun kertoa sekin, mitä sitten tapahtui, no, olin jonkun kanssa, varmaan Marian, esikoiseni, kummin Turusen Riitan, josta myöhemmin tuli STT:n Pietarin-kirjeenvaihtaja samaan aikaan, kun Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajaksi tuli muudan Nils Thorvalds ja me Riitan kanssa ihan naurettiin, että voi vitura, kun Yle valitsee kirjeenvaihtajaksi ruotsinkielisen heebon, joka ei edes osaa venäjää, mutta emmehän me oikeasti voineet tietää, jos vaikka osasikin, mutta meitä vain noin niin kuin periaatteessa otti Thorvalds aivoon,, niin olimme Riitan kanssa Intun montussa ja Riitta lähti Montusta varmaan ehkä metrolla kotiin tai sitten hän ei ollut siellä ollenkaan tai oli vain vähän aikaa, sillä Riitta ei varmaan halunnut istua samassa pöydässä kuin joukko Moskovaan Baltiasta tai muualta tulleita rakennustyöläisiä, tästä alkaa seikkailuni rakennustyöläisten maailmassa, olen sellaisen kanssa nykyään naimisissa ja meillä on ihan yhteinen yrityskin, jonka toimitusjohtaja muuten olen, vaikka se ei vittuvoismuavähempääkiiinostaa, mutta niin, onhan mulla omakin firma Lehtipiika, mutta se on vain raksaliikkeen aputoiminimi, joo, siellä mä istuin baltialaisten raksatyöläisten kanssa Intun Montussa ja tuijotin kaunista kaapinkokoista Valboa, joka ei vielä ollut päästänyt suustaan sellaisia typeryyksiä kuin vaimo, joka on kotona, hoitaa lapsia ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä, jos minä olisin kyseisest sanat kuullut siinä vaiheessa, olisin lähtenyt esikoiseni tulevan kummitädin kanssa metrolla kotiin. En lähtenyt. Otimme pimeän taksin Intun edestä, meitä oli siinä muitakin, ainakin joku toinen rakennustyöläinen, saattoi olla venläinenkin tai ei. Kävimme jostain kaupasta konjakkia tai en tiedä, oliko se kauppa vai jokin taksikuskin tietämä viinanmyyntipaikka ja sitten join rakennustyöläisten kanssa konjakkia suoraan pullon suusta moskovalaisen taksin takapenkillä ja olimme matkalla jonnekin Moskovan esikaupunkiin työläisten asuntolaan, joka oli korkea kerrostalo. Siinähän tietää, miten siinä käy. Ainakin minulle tuli pissahätä. Minulla ei ollut vaatteita ylläni, kun läksin Valbon huoneesta käytävällä sijaitsevaan vessaan pissalle, en löytänyt vessaa, kyykkäsin porraskäytävässä ylätasanteelle, muistan, kuinka ajattelin, että mikä kauhea määrä nestettä, toivottavasti se ei valu kenenkään niskaan. Sitten läksin tyytyväisenä kekseliäisyydestäni suunistamaan takaisin rakastajakseni muuttuneen Valbon huoneeseen, jossa toivoakseni ei nukkunut ketään muuta, ajattelin siinä vaiheessa, että olen nero naisekseni, kun kiipesin sinne ihan ylös pissalle, mutta enhän minä enää Valbon kerrostakaan löytänyt. Koputin johonkin oveen. Oven tuli aukaisemaan joku karhun näköinen venäläinen rakennustyöläinen vai olisiko ollut valkovenäläinen, sillä oli kovin karvainen. Mies nukkui varmaan sadan muun kanssa yhdessä huoneessa, olisiko ollut niin, että virolaisilla oli paremmat oltavat kuin slaavisiirtotyöläisillä? Joka tapauksessa ilmeisesti kerroin, että etsin Valbo Kallastetta ja koska venäläinen karvainen karhu ei tuntenut ketään Valboa, hän otti minut sänkyynsä. Nukuin sen yön kirjaimellisesti karhun kainalossa, mitään eroottista ei tapahtunut, sillä arvelin karhun ajatelleen, että hänen sylissään oli pieni lapsi, niin minä kyllä kokoni puolesta olinkin, olin silloin vielä aika hoikka, vaikka minulla oli kauniit pyöreät rinnat, lapseksi ne olivat aika isot, ja aamulla karhu tyynesti otti minua ehkä niskasta kiinni kuin äitikissa pentuaan ja vei hellästi Valbon huoneseen. Valbo ei minulle suuttunut, vaan läksimme bussilla ja metrolla meidän asuntolaan Ulitsa Butlerovalle, jossa Valbo teki minulle virolaista munakasta, meillä oli kananmunia jääkaapissa. Munakkaaseen tuli kurkkua ja tomaattia, se tuntui erikoiselta, ja niinhän se on, että tie minun sydämeeni käy vatsan kautta, lasteni tuleva biologinen isä oli yhdeltä ammatiltaan Konevitsan luostarin kokki, mutta se, miten me tutustuimme on ihan toinen tarina se."