Murteista

to 14.12.2017

Matti ja Liisa -lehden mainio nuori löytö Noora Knapp, Lapinlahden tuontitavaraa tosin, kirjoitti osuvasti pari numeroa sitten siitä, miten tervehdykseen täällä - Suomessa - ei aina vastata. Minusta se on myös erityisen aitolapinlahtelainen piirre.

Sen takia liikun nyt hurmiossa joka viikko Iisalmessa. Iisalmessa, uskokaa tai älkää, ihmiset saattavat kaupassa hymyillä ihan ilman syytä. Siis hymyillä!! Ensi alkuun olin hämmennyksestä mykkä ja vain vaivoin tajusin kiittää, kun joku kiltti ja ystävällinen iisalmelainen avasi meille Marian kanssa ovia. Lapinlahdella usein vammaisen kanssa liikkuessa joutuu vääntämään ovet auki pyörätuolin avulla. Harva auttaa.

Koto-Lapinlahdella olen lisäksi kokenut monta epämiellyttävää hetkeä, kun joku, jota olen yrittänyt lähikaupassa tervehtiä, juoksee seuraavien hyllyjen väliin ja aivan varmasti - joskus vielä juoksen perässä ja tarkistan - menee kyykkypiiloon kahvipakettien väliin.

Onneksi muuten S-Marketissa työskentelee Kiiskisen Jorma. Hän tervehtii ja jaksaa sanoa muutaman ystävällisen sanan. En minä vaadi välttämättä mitään maailman syntyyn asti meneviä keskusteluja, mutta jos niitä joidenkin kanssa tulee, kuten kerran erään kirjallisuudenystävän - jota arvostan kovasti - juuri S-marketin pastaosastolla - muistan hetken iäti. Olin jotenkin niin täynnä Pentti Haanpään vistoa suhtautumista vaimoonsa, nyt miesten kanonisoima työläiskirjailija todella lyttäsi vaimon vaatimattomat haparoinnit lehtikirjoittamisessa.

Lapinlahtelaislähtöisen - tehnyt elämäntyönsä Kainuussa - kirjallisuustuntijan kanssa haukuimme ensin Pentti Haanpään suhtautumisesta naisiin ja sitten muistaakseni pari muutakin mieskirjailijaa, jotka kohtelivat vaimojaan huonosti. Olisikohan haukuttujen joukossa ollut Pentti Saarikoski, joka heittäytyi naissuhteissaan aina housuunsa - kännipässään - kakkaavaksi vauvaksi, en muista, taisi olla.

Joka tapauksessa arvostan Pentti Saarikosken ujostelematonta kerrontaa jopa homoeroottisista tunteistaan - siitä, että Suomentajan päiväkirjassaan tämä kuvaa tenhoavasti Hannu Taanilan penistä, jota kaikki siinä kohtaa päiväkirjoja tuijottavat muistaakseni Saarikosken ja hänen silloisen vaimonsa, ken nyt lie ollut, saunassa. Juuri Hannu Taanilan peniksen takia olen ajanut Kuopiosta takaisin Varkauden Kirjapörssiin hakemaan Suomentajan päiväkirjat.

Ja juuri sen takia en ilennyt mennä lukiolle, kun Lapinlahden Vasemmiston pojat olivat kutsuneet sinne Hannu Taanilan. En olisi kestänyt sitä, että vasemmistopojat taputtelevat toisiaan selkäruotoon, tap, tap, tap. Enkä olisi kestänyt sitä, että olisin mielessäni koko ajan käskenyt itseäni: Älä ajattele Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjaa, älä ajattele Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjaa, älä ajattele Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjaa. Mitäpä muuta olisin lukiolla Hannu Taanilaa kuunnellessa ja vasemmistopoikain taputellessa toisiaan selkään ja olkapäälle kuin Hannu Taanila(n pppppppppp)a Pentti Saarikosken Suomentajan päiväkirjassa.

Kylläpäs tulee nyt miesvihamielistä tekstiä ihan rivilläkin - ei vain rivien välissä. Johtuu varmasti siitä, että eilen istuimme Kuopiossa pariterapiassa miespariterapeutin pakeilla. Siinä aktivoituivat monet tunnelukkoni. Olen mielessäni syyttänyt Mattia piilevästä naisvihamielisyydestä. Ei se sitä ole, Matti on naisarka ja minä miesvihamielinen. Sitä paitsi miespariterapeutti järkytti minua perustuksiani myöten huomauttamalla, että tunnelukkojen kehittäjä Kimmo Takanen on insinööri. En ollut vielä Takasta googlannut, mutta perskeles, niin onkin. Takanen on sekä koulutettu psykoterapeutti, että tekniikan lisensiaatti.

Minähän olen sekä Matin että oman veljeni perusteella kehittänyt termin: rakennusinsinöörin tunne-elämä. Se on niin pientä ja hienovaraista, että sitä ei tunne-elämäksi oikein tunnistakaan. Meillä on lapsuuteni perheessä kolme herkkistä, erityisherkkää: pieni ja kiltti isosiskoni, joka nyt opettelee olemaan itsekäs, pakon edessä, se on hänelle hyvin epäluontaista, mutta nyt on kyse elämästä ja kuolemasta, minusta seuraava nyrkkeilijäveljeni ja tietenkin minä, kompensoimisen mestari.

Meillä kaikilla on loogis-rationaalinen isoin sisko, joka ei mene epätasapainoon ei niin sitten millään niin kuin yleensä kuulema perheen esikoiset eivät mene. Ja rakennusinsinööriveli, joka suhtautuu kaikkeen suorasti, suoraselkäisesti ja kirjaimellisesti kuin puhelinpylväs. Jokaiseen tunne-elämän normaaliinkin ilmiöön nämä teknisen koulutuksen saaneet miehet, Mattikin, suhtautuvat kuin pahaiseen mielenhäiriöön ja tunteita osoittavat naiset ovat heidän mielestään alituisen pre- tai postmenstruaalisen hulluuden kourissa. No niinhän me olemmekin, mutta semmoisen kanssa on vain elettävä, jos meinaa perhe-elämää elää. Eikä elää erillistä sinkkuelämää perheessä hellien ja ymmärtävien rakastaj- tai -(attar)ien paijaillessa.

Ei mutta oikeasti. Meillä alkaa Matin kanssa olla hauskaa. Eilen vietimme koko päivän yhdessä enkä minä menettänyt malttiani kertaakaan, sillä Matti totteli kuin avustaja- tai opaslabradori - tyynesti ja eleettömästi. Tosin mies loukkaantui siitä, kun minun piti mennä Kiuruveden kirjastolle päivittämään blogiani. Sanoin, että tottahan minun piti päästä tekemään somepäivitys siitä, että olen liikkeellä ihan oman aviomieheni kera. Ja siihen oli Matin tyytyminen.

Luottamus

Eilen tunsin kummasti kuuluvani joukkoon. Rautakaupan rautarouva, jota meidän raksaliike seuraisi vaikka konttaamalla kuuhun, jos tämä päättäisi nyt ennen eläkkeelle lopullisesti siirtymistään anoa siirtoa Carlsonin avaruussivupisteeseen, oli kutsunut Iisalmen Raatihuoneelle  - joka ei oikeasti koskaan mikään raatihuone ole ollut, tyttölyseo se on ollut, mutta ei se haittaa, ennemmin sitä yrittäjä syö sponsoroidut joululounaansa Ravintola Raatihuoneella kuin Ravintola Tyttölyseossa - , yhteistyökumppaneita pitkän pöydällisen. Koska Rautarouva itse joutui eri pöytään syömään, olin huolissani siitä, kuka pitää yllä puhetta.

Meitä vastapäätä istunut pörsänmäkeläinen puutavarantoimittaja huomasi heti, että minulla jalat ihan kuopi small talkin tarpeesta. Hän sanoi, että jahas, näyttää siltä, että eräillä on puheenjohtamisen tarve. Sävy oli ystävällinen ja huvittunut, joten panin päälle toimittajan vaiheeni ja aloin kysellä, kuka olet, mistä firmasta ja mitä myyt.

Niinpä meillä saattaa nyt olla lehtikuusta erääseen saunaprojektiin. Pääsin tuikkaamaan miesten osto- ja myyntikeskustelun väliin, että mepä olimme katsomassa puolitoista viikkoa sitten 1920-luvulla istutettua lehtikuusikkkoa. Annan itselleni ja toivon Matinkin antavan minulle anteeksi sen, että intoni korvaa usein substanssin, mutta niinhän se toimittajalla usein on.

Ja näin, että tuotin hupia puutavarantoimittajan vieressä istuvalle tyypille. Kyllä meille saa nauraa! Nauru pidentää ikää!

Rautakaupan rautarouvan ase on luottamus. Kun ajattelin eilistä, asia ikään kuin konkretisoitui. Rautarouva on päättänyt, että hän ja hänen palkanmaksajansa suhtautuvat asiakkaisiin kuin inhimillisiin ihmisiin. Ihan toista on joku Vesi-Onninen, jossa olisi ilmeisesti tarjolla muutakin kuin hanoja, siis jotain työkaluja, joita raksaliikekin saattaisi tarvita, mutta jotta Vesi-Onniseen voisi avata tilin, täytyy ensin lähestyä omaa pankkia hattu kourassa ja Schrek-elokuvan saapasjalkakissan vetoava ilme naamalla takausta varten tai sitten tallettaa sama summa, jolla aikoo ostaa tavaraa etukäteen remburssikaupan keinoin Vesi-Onnisen tilille. Tai sitten sitoutua  luototusyhtiön asiakkaaksi.

Oudolta tuntuu se, että Vesi-Onninen jo etukäteen luo asiakkaisiinsa epäluottamussuhteen. Toimintakulttuuri vaikuttaa uusliberaalikapitalismin viimeisilta (toivottavasti) tuhnuupieruilta. Uusliberaalikapitalismissahan kukaan ei luota kehenkään ja kaikki vain kilpailevat; yrittäjä joko ui kuin Antti Kasvio tai jos ei siihen pysty, uppoaa. Näinhän meille koetettiin johtamis- ja yrittämisopinnoissa uskotella.

Vieläkin bisnesenkeleiden rahoituksenhakusivuilla on aika vastenmielistä argumentaatiota. Ikään kuin yrittäjien normaalibisneksen lisäksi pitäisi jaksaa vielä teennäiseen kasvuhypetyspelleilyyn ja rahoittajien järjestämiin kyykkyhyppelykisoihin. Olen sitä mieltä, että yrittäjiä tarvitaan ja yrittäjyys on jees(us), mutta nöyrryttäviin naurettavuuksiin meitä ei saa pakottaa.

Suomen Heimot ry

Eilen, kun ajattelin sm-murrekisoja, löysin netistä Suomen Heimot ry:n. Siinä yhdistys, johon haluaisin kuulua. Nimittäin kerran tulin sanoneeksi puhelimessa nyt jo edesmenneen syväekologisen Vihreän Puolueen, ViPun, Ville Rantaselle, että tunnen enemmän yhteisyyttä itäsuomalaisiin kuin ylipäätänsä suomalaisiin. Ei minulla ole juurikaan tekemistä länsisuomalaisten kanssa. Minulle sellaiset paikat kuin Seinäjoki, Kaskinen, Pori tai Salo, ovat ulkomaata. Jotain ihan muuta kuin Itä-Suomi ja juuri siksi suhtaudun esimerkiksi Etelä-Pohjanmaahan tai sen takana piilevään ruotsinkieliseen Pohjanmaahan uteliaan tiedonhaluisesti.

Minulle se, että istun maailmanhylkäämässä Matkahuollon kotilounaspaikassa Laihialla ja selailen paikallislehteä, Kyrönmaata - samaan lehtiperheeseen kuuluvat Vähä- ja Isokyrön sekä Ylistaron Pohjankyrö-lehti , Kurikka-lehti , Jalasjärven ja Peräseinäjoen JP-Kunnallissanomat sekä Teuvan, Karijoen ja osin Jurvan Tejuka-lehti - ja yht´äkkiä viereisestä pöydäsä alkaa kuulua pohjanmaaruotsia, sillä on hieman vulgaari poljento, on suuri elämys

En muista, minkä virman miehiä lounaalle oli tullut, googlasin kyllä, ja elämys oli eksoottinen.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2016-05-1790019534

Ville Rantanen tuumasi tyynesti, että eri heimoistahan me suomalaiset koostumme. Suomalaisuus tuntuu minusta kovin keksityltä. Kieleen suomalaisuus minulla liittyy ja jos nyt kysytään itsenäisyydestä, minusta meillä ei sitä ole. Itsenäisen valtion tulisi voida itse päättää asioistaan. Itsenäisyys merkitsee minulle antikolonialismia ja EU on näillä eväillä uuskolonialistinen hökötys.

Jos edes EU:n tason työläiset löytäisivät toisensa, hyvä olisi ja sitten EU:kin kelpaisi, mutta tällaisenaan liittovaltioistuva ja/tai hajoava savijalkajättiläinen on minulle vain uusliberalistien märkä uni. Soteuudistus muuten on myös sitä, sen huomasi jo iisalmelainen Seppo Kotilainen Iisalmen Sanomien kolumnissaan eilen tai öylön, kuten nilsiäläiset ja entiseen suur-Nilsiään kuuluneet varpaisjärven itäkoskelaisetkin sanovat.

Matti porasi aamupäivän timanttiporareikiä. Huutelee nyt syömään paistettuja perunoita ja salaattia. Kirjoitan nopeasti. Äh, Matti sanelee nyt minulle kahden lisätyötarjouksen tekstiä laskuun. ..... Jatkan tästä lounaan jälkeen.

"Minä ruppeen syömään. Ainakin. En malta vonottoo." sanoi Matti savon kielellään.

Etnofuusiouusioperhe

Sonetin maanantaisessa joulupuuroillassa - joka jäi lähtemättömästi mieleeni konstailemattomuudellaan, pidin jokaisesta siellä luetusta tekstistä, paitsi, että yhtä en säikähdyksissäni oikein kuullut, olin aiheuttanut takarivin häirikköpölinää ja häpesin - Teemu Oinonen kertoi, että Savon kielen osakilpailuista oli murteella puhumimsen sm-kisaan Ilmajoelle viime vuonna lähetetty italialainen savon kielen puhuja!

Savon murremestari viime vuonna oli Paco Nucci, ihanata. Nucci sanoo Savarin haastattelussaan, että Savossa on ihan kuin kotona Napolissa. Nucci ei tiedä, kumpi on kierompi: savolainen vai napolilainen.

Matti muuten opiskelee italiaa. Toissailtana, kun minä olin jo vajoamassa höyhenten saarille, Matti Buena Vistaa lukiessaan tiedosti oman moneutensa. Huvitti, kun tämä alkoi luetella: "Mikähän minä oikein olen, kun olen yhtä aikaa sekä opettaja että opiskelija, yrittäjä, työläinen ja eläkeläinen, ukki, isä, isäpuoli ja kokki (tiedättehän Peter Greenawayn leffan, en kirjoita sitä yhtä tähän...?)"

Savon kieli ja napolin murre muistuttavat toisiaan vokaalisäännöissä. Joko vokaali pidentyy tai vokaalin kahdennuksen tilalle tulee diftongi. Minua harmittaa, kun maansisäisenä multitudona en osaa mitään murretta. Mutta se antaa mahdollisuuden rakastaa niitä kaikkia!

Ja meidän suomenkielisten tai sekamurteisten on hyväksyttävä, että suomea yhä useammin puhutaan ulkomaalaisittain murtaen. Minulle suomen kielen puhuminen hitaasti on iso vaikeus, kuten varmaan kaikilla Imatralla puhumaan oppineilla on. Sen vuoksi puhuimme Leonidin kanssa tämän elämän loppuun asti venäjää ja niin kauan kun olimme perhe, Leonidin suomen kielen oppiminen estyi.

Ikuisesti muistan, kun niin ikään unen ja valveen rajamailla perheemme kokki mietti, mitä tarjoaisi vieraille ruoaksi. Suomalaisilla kun on niin paljon erilaisia laatikoita - Leonid tuumasi: "Eikö me voitaisi laittaa niille pjostilaatikoa?"

Tai se, kun Leonid Pielaveden Petrun kirkon ponomarina lauloi: "Anna seurakunnallesi voitto vihollisistasi - ja palveluksen jälkeen kjirkkokjahhhhvia."

Murteet tai murteettomuus kertoo historiasta. Suomessa on asuttu paikallaan pitkään, vuosisatoja joskus jopa. Neuvostoliitossa piti unohtaa menneisyys, toisin sanoen paikallismurteet, paitsi syvältä glubinasta kotoisin ollut Mihail Sergejevitš Gorbatšov, joka itsepintaisesti käytti venäjässään maalaista h-kieltä, sanoi vielä oon päällekin: hovorit, kun sivistyneet neuvostoihmiset puhuivat: gavarit.

Venäläisten mielestä ukrainalaiset ovat hohlia, hm, tuleeko sieltä sana höhlä, tyhmän synonyymina. Ukrainalaiset kun puhuvat niin ikään hoon ja oon päälle. Kumma, miksi ukrainalaista puhetapaa pidetään jotenkin alempiarvoisena, kun Ukrainan Kiova on Slaavi-Venäjän alkukoti ja ruhtinas Vladimir Rus kastoi slaavilaiset kansat lopullisesti ortodoksiuskoon (haki Bysantista muijan, Bysantin keisarin Basileioksen sisaren.).

Ystäväni valokuvaaja Aleksander Fedorenkon, ukrainalainen sukunimi, jahas, sanoi, että alkuperäisellä arkkityyppivenäläisellä on vehnänvaalea tukka ja he ovat no niin varjagien, viikinkien, jälkeläisiä.

Tässä siivu wikipediaa: "Varjagisoutajista on myös valtakunta saanut nimensä Rus ja myöhemmin Russia. Nestorin kronikan mukaan alueen slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot lopettivat veron maksun varjageille ja alkoivat hallita itse itseään. Ajauduttuaan keskinäisiin sotiin he kuitenkin kutsuivat kolme varjagiveljestä Rurikin, Sineuksen ja Truvorin hallitsijoikseen vuonna 862. Rurik ryhtyi hallitsemaan Laatokanlinnaa (Aldeigjuborg), Truvor Izborskia ja Sineus Belozerskia (Valkeajärvi, Vologdan alue). Varsin pian kaksi muuta veljestä kuolivat ja jäljelle jäi Rurik koko Novgorodin hallitsijaksi. [3] Nykyaikainen DNA-tutkimus on osoittanut, että Rurik todennäköisesti kuului itämerensuomalaiseen N1c1-haploryhmään."

Neuvostoliiton erityisominaisuus oli sulattaa kansat ja nitistää ihmisistä nationalismi siirtelemällä pieniä kansoja sangen mielivaltaisesti paikasta toiseen. Ei ollut kuin neuvostokansalainen:

"Мой адрес -
Не дом и не улица,
Мой адрес -
Советский Союз"

Nationalismi - etenkään nationalismi perversiomuodossaan natsismina - ei ole hyvä asia. Tätä olen puoliryssäni, neljäsosatsuvassini, Marian kanssa miettinyt jo kohta vuoden joka päivä jossain tekstiviestissä. Kun kansoja siirreltiin paikasta toiseen, hävisivät pienet kielet - ja varmasti venäjän kielessäkin on joskus ollut joitain paikallismurteita. Kun kieli häviää, on se traagista. En osaa tähän sanoa oikeastaan mitään. Surullista, surullista, surullista.

Uusfasistisen natsismin tilalle toivoisin niin luokkatietoisuutta! Asiasta melkein kukkaruukkuun, kuten lapseni Maria tapaa sanoa, Ossi Nymanin Röyhkeys esiteltiin Suomen Kuvalehdessä (nrossa jossa oli mukava juttu Kike Elomaan kaksoisloikkauksesta) uudenlaisena työläiskirjana. 

Ensin ajattelin, että ei saatana, mutta sitten ajattelin, että niinpä niin. Ossi Nymanin Röyhkeys on todenmukainen kuva nykyajan individuaalistuneesta työläisestä, jolle luokkatietoisuuden sijaan tärkeää on oma itse, oma napa ja oma napanöyhtä, oma oikeus kirjoittamiseen, oma Bruce Sprinsteen -ranneke ja kanapizza, ei Ossi Nyman ajatellut Röyhkeyttä kirjoittaessaan yleensä työttömiä tai problematisoinut tai edes analysoinut oikein kunnolla esimerkiksi kapitalismia.

Novgorodin ruhtinas Rurikin geenien haploryhmästä tuli mieleen, että Tiusasten kautta - ehkä äidin Jaakko-isän äidin Sofia Essmanin kautta - olen samaa haploryhmää kuin sorbit. Sorbi siinä istui Suomen sotasotilaan Rythin poijanpoijanpoijanpoijan pojan auton takapenkillä matkalla katsomaan vanhaa lehtikuusistoa keskustellen svaabi Arne Hölzhlen kanssa Lutherin, uskonnon ja maallisen yhteiskuntakehityksen merkityksestä eurooppalaisuuteen, saksalaisuuteen ja Suomeenkin. Arne filosofina, viisauden rakastajana, sanoi, että länsimaistyyppisen demokratian pohja on porvariston nousussa. Minä ehdotin Lutheria ja tämän etiikkaa.

Vastaus lienee dialektiikassa, vuorovaikutuksessa. Joka tapauksessa on parempi, että yhteiskuntaan tulee vankka keskiluokka kuin se, että yhteiskunta polarisoituu. Voimakas polarisaatio ei johda muuhun kuin luottamuksen rapautumiseen ja hyeenameininkiin (sekä rahoittajien järjestämiin kyykkyhyppelykisoihin, kiva katsoa katsomosta massin päällä leveällä perseellä istuen, kuinka konkurssinuhissa marinoituneet pienyrittäjät koettavat kurkotella citius, altius, fortius!)

Porvariston nousu on osoitus yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta. Jopa hyperkapitalismin jälkeisellä nyky-Venäjällä on erotettavissa pienen pieni keskiluokka, ryysyköyhälistöstä noussut, siihen kuuluu jo hieman lasten Pietarin-velikin, puoliksi hohol, äiti Inessa Tjutjunina, ollos iäti muistettu hän.

Porvariston nousu ei yksin riitä. Sehän nähtiin jo Suomessakin. Kaikki kuuluivat kerran täällä, kauan kauan sitten - näin kerron tyttärilleni - keskiluokkaan, paitsi tietysti teidän seikkailijatar-äitinne, joka ryssi kaiken, oman uransa juostessaan erilaisten ky.... ky... rp... tuota miesten perässä saadakseen aikaan edes kaksi lasta. Sananmukaisesti ryssi homman ja putosi, putosi, putosi, kuten niin moni muukin alaluokkaan, joka ei koskaan 2020-luvulle mennessä saavuttanut entisen omistamattoman luokan tietoisuutta, työväentietoisuutta.

Tarvitaan luokkataistelua!

Alanpa tehdä verottajan ilmoituksia, jotta saataisiin Suomeen aikaan edes perustulo. Sitä vaatii jo Iisalmen kaupunginhallituksen kepulainen nuori kotkakin Iisalmen Sanomien kolumnissaan maanantaina.

Väliotsikkoni Etnofuusiouusioperhe syntyi siitä, kun Matti paistoi perunat kananmunan ja mustien oliivien kera. Se oli hyvä lounas. Me olemme värikäs etnofuusiouusioperhe. Mies näyttää venäläiseltä Gregory Beckiltä, vaimo on MBO-pommi-sorbi, joka tuon tuostakin räjähtelee silmille, lapset ovat ties mitä sekoitusta, eivätkä vaimon kristillisesti vihityn aviomiehen. Tätä on multitudo.