Radio Tuupovaara 4:ssa Kauppis-Heikkiin asti

ti 26.12.2017

Televisiossa on alkamassa liturgia Pyhien Apostolien Pietarin ja Paavalin ja Pappismarttyyri Blasioksen kirkosta Pielavedeltä. Liturgian toimittaa isä Harri Peiponen. Minä vielä jokunen aika sitten (tähän ilmaukseen olen ihastunut, se on sopivan epämääräinen) kutsuin isä Harria veli Harriksi. Kerran Solean toimituskunnan kokouksessa juteltiin kunnianimityksestä isä. Seurakunta antaa nimityksen. Isä Harrin sanominen isäksi on vaikeaa, sillä pidän häntä kollegana. Vaikk´eihän kumpikaan meistä enää ole toimittaja.

En tiedä, onko isä Harrille toimittajaidentiteetistä luopuminen ollut yhtä tuskallinen ja pitkä prosessi kuin minulle. Joka tapauksessa isä Harrilla on iso osuus ortodoksisessa kulussani. Menin muutama vuosi sitten ekumeenisen viikon tilaisuuteen Maaningan luterilaiseen kirkkoon pastoriystävättäreni houkuttelemana ja isä Harri otti minut ekumeeniseksi opetuskappaleekseen. Se oli mukavaa ja olin kovin otettu.

Hesari oli haastatellut uskonnollista etsijää Kati Reijosta ennen joulua. Eilen aamulla, kun menin nostamaan Mariaa aamutöille, Maria kysyi, onko minulle tuttu tämmöinen. Mietin ääneen, Kati Reijonen, Kati Reijonen, miten tämä kuulostaa nyt niin tutulta? Sitten tajusin, että kyse on sinisen kirjan Lähelle on lyhyt matka kirjoittajasta - tai mikä se nyt olikaan kirjan nimi, jokin semmoinen amerikkalaiszenbuddhalaispseudosyvällinen itsestäänselvyys. (Tätä minä olen odottanut, että saan lapsieni kanssa keskustella asioista syvällisesti!)

Hyvää Kati Reijosen kirjassa oli se, että heti alkuun hän selvitti Amerikassa juuri nonesien olevan kasvava uskonnollinen ryhmä. Nonesit ovat hengellisiä etsijöitä, jotka saattavat ihan uskoa Jumalaankin, mutta eivät opillisesti sitoudu mihinkään ryhmään. Minä kuulun noneseihin. Olen uskonnollinen hybridi. Kati Reijonenkin kuuluu ihan tavalliseen luterilaiseen seurakuntaan.

https://www.hs.fi/elama/art-2000005496288.html

Allekirjoitan monia Jehovan todistajilta saamiani oppeja, kuten sen, että en ihan suorilleen hokemana usko Pyhään Kolminaisuuteeen. Ei voi sanoa, että en usko, mutta en mene oppia kenellekään julistamaan. Että se on näin, pam, pam, pam. Ja sitä paitsi! Jehovan todistajien kirja, jota tällä hetkellä käymme läpi, on armollinen. Siinä sanotaan, että ketään ei tule tuomita. Se vain yksinkertaisesti ei ole ihmisen asia.

Pielaveden Petrun ja Paavalin kirkossa, kuten isä Jyrki Ojapelto sen joskus lyhyemmin lempinimesi, on paljon tuttuja. Liturgiasta on osa karjalan kielellä, joten pongailen nyt Lapinlahden karjalaisten puheenjohtajan isä Hannun telkkarista sekä kivan karjalaissedän, joka asuu Heinäahossa lentokentän tietämillä. Me - en muista, mikä oli järjestö, olisikohan ollut Lapinlahti-seura ja ideana katsella Ville Pärnäsen (Tuusniemeltä) historiallisia videoita - järjestimme identiteettitilaisuuden Lapinlahden lukiolla. Siellä puhuttiin lapinlahtelaisuudesta - kiva setä lentokentän läheltä oli mukana keskustelussa.

Tilaisuus oli onnistunut. Veli-Matti Sormunen kaupunkilaisena maallemuuttajana oli myös keskusteluringissä ja kirjoitti hyvän jutun Matti ja Liisa -lehteen. Ville Pärnäsen filmien vuoksi lukion saliin tuli yllättävän paljon väkeä. Taisin mainostaa juttua sillä, että tule pongaamaan itsesi Ville videoista. Sain siten paikalle houkuteltua ihmisiä, jotka olivat Nerkoon perinnesavottatapahtumaa seuraamassa. Olin kerrankin ovela!

Siinä tuli samalla identiteetit keskusteltua.

Arkkipiispa Leo saarnasi
mariologiasta Pielavedellä

Petrun ja Paavalin kirkossa Leonid palveli ponomarina. Pielaveden-vuosi saattoi olla elämäni onnellisimpia. Kesällä 2002 meillä asuivat lasten Lev-veli, Kirill-serkku ja Zinaida-täti. Minä saatoin ensi kertaan pariin vuoteen istua vessassa ovi lukossa ja lukea Kodin Kuvalehteä kaikessa rauhassa. Tytöillä oli koko ajan seuraa ja minä saatoin vain käydä töissä ja tulla valmiiseen ruokapöytään.

(Myönnettäköön, että niin kauan kuin perheemme venäläinen kokki oli elossa, minun ei tarvinnut ruoanlaitolla päätäni vaivata, ei sen puoleen. "Ollos iäti muistettu....")

Olen vähän nyreä siitä, että Suomen ortodoksisissa kirkoissa lauletaan osa veisuista bysanttilaisittain. Miksi yht´äkkiä kauniit melodiset ja ihanat kahdeksansävelmiset slaavilaiset kirkkolaulut eivät kelpaa? Haiskahtaa poliittiselta kannanotolta, kuulkaas tämä! Toki muistan sen, että joku kanttori sanoi bysanttilaisen kirkkolaulun käyvän heikoimmillekin kuorolaisille. Slaavilainen veisuu vaatii kuoronjohtajalta paljon ja paljon myös laulajilta. Ortodoksinen kirkkolaulu on taitolaji, jotta Jumalan ylistys ei kääntyisi päinvastaiseksi, riitasoinnuksi tai tahattoman koomiseksi. Näin sanoi isä Jyrki Ojapelto viitisentoista vuotta sitten Pielavesi-Keitele -lehteen.

Arkkipiispa Leo käsitteli saarnassa mariologiaa. Pitää varmaan kuunnella liturgia uudestaan ajatuksella Areenalta.

Merkinnän alku niin kuin
sen olisi pitänyt mennä

Olen nyt pari päivää kirjoittanut merkintää Teppo Kulmalan Radio Tuupovaara nelosesta. Merkinnän piti alkaa niin, että olisin kirjannut ensimmäisiin kappaleisiin Ylen talonrakennusohjelman Sadan vuoden talon osan yhdeksän kirvesmiesten loistavan dialogin. Ensin katolla savuhormia katon läpi pusannut nuorempi kirvesmies ähisi: "Pherkkele!" Sitten sisällä samaa hormia paikalleen vääntävä vanhempi kirvesmies sihisi: "Vvvhoi vhittuuuhhhh!"

Sitten olisin kertonut laveasti ja monisanaisesti siitä, kuinka etsin vittua kirjailija Kulmalan tekstistä. Minä sen huomasin ensimmäisellä lukemisella, mutta en muista, oliko kirja Radio Tuupovaara nelonen, vitonen vaiko vasta kutonen. Kutonen se ei ehkä ollut. Kerroin laveasti ja monisanaisesti vitunmetsästyksestäni, mutta vasta joulupäivänä. Minun kirjoittamiseni keskeytyvät jatkuvasti. Niin varmaan nytkin, mutta olen päättänyt, että sen jälkeen, kun esikoiseni kytkeytyy aivoproteesiin, kirjoitan tänään Tuupovaarat tältä erää päästäni pois.

Paljon olen itselleni luvannut. Jossain aivopoimussa häämöttää Suleika avaa silmänsä kääntämisen näkökulmasta. Eilen vietin jo monta vituntäyteistä vittuuntunutta hetkeä, kun koetin saada netistä ulos Mika Perkiönmäen artikkeli, jossa oli viittauksia Kirsti Eran käännökseen. Se oli jossain Google+-palvelussa ja vaati minulta jatkuvasti jotain. Lopulta roiskautin järjestelmään kirjallisuusanalyysin tehtävän ja palvelu meni vähäksi aikaa aivan sanattomaksi. Lisäksi vaatimukset olivat englanniksi ja piti koko ajan käyttää käännösohjelmaa. Siinä meni kallista kirjoitusaikaa ja niin ei Suleika avaa silmänsä -merkintä kääntämisestä valmistunut.

Pakko kirjoittaa Suleika-merkintä pois häiritsemästä, jotta pääsen käsiksi elämänkaarikirjoittamiseen. Elämänkaaritekstit ovat niin syvällä Guzel Jahinoiden ja Teppo Kulmaloiden tai Jussi Aulisten alla, että menee monta päivää, ehkä yhteensä viikko ennen kuin ne ovat päällimmäisenä, kirjoitettavissa.

Jahah ja Mariaa haluaa herätä. Arvasin. Jatkan sitten, kun päiväohjelma antaa myöten. Tämän vuoksi lähetän porukan mielihyvin Muhokselle viettämään toista joulua vaikka kahdeksi yöksi viikon lopulla. Tulkoot sitten valmiiseen uudenvuodenpöytään, mutta lauantaina sulkeudun kirjoittamaan elämänkaarta, vaikka mikä olisi. Koirat saavat kusta puolestani vaikka suihkuhuoneen seinälle (kuten Osku jo nyt tekee, kun Hänen Armolleen ei kelpaa sama hiekkalaatikko kuin Birgitalle.)

Trio niin kuin yhteisblogi

Radio Tuupovaaroissa oli alun perin mukana kuusi Anttolanhovissa kirjailijoiden kuntoutuksessa mukana ollutta kirjailijaa. Kirjoittajaksi edelleen niissä on painettu Teppo Kulmala & Kuntokomppania.  ............ Tästä jatkuu .... iltapäivällä Marian vessattamisen, pukemisen ja aamiaisen jälkeen.

Valitettavasti naisista mukana on enää Tiina Pystynen. Jostain syystä Tuula Mai Salmela ja Irja Sinivaara eivät kirjoita enää nelosessa mitään. Kulmalan kirjoituksellisia radiolähetyksiä kommentoivat Kuntokomppanian miehet Markku Karpio Utöstä ja Kari Levola Raisiosta, tosin Levolan kirjoituksissa Raisio ei juurikaan näy. Hänen tekstinsä on paikallisuudesta kovin riisuttu. Karpion ansiosta minä löysin Utön ja sen webbikameran. On rauhoittavaa katsoa, kun tankkeri lipuu oikealta vasemmalle ja seuraavana päivänä jokin muu laiva oikealta vasemmalle. Välissä ei tapahdu mitään.

Nyt juuri Utössä on harmaansinistä ja laiturissa on punainen palolaitoksen pikku laiva. Utön joulunvietosta tuli televisiodokumentti - Utön jouluun kuuluu edelleen muistaa 25. joulukuuta 1947 uponnutta S/S Park Victorya. Kymmenen amerikkalaista hukkui. Kaikki saarelaiset olivat mukana pelastamassa jenkkimerimiehiä. Haaksirikosta selviytyneet majoitettiin utölaisten koteihin. Markku Karpionkin perhe on jatkuvasti varustautunut siihen, että joku merihädässä oleva tarvitsee apua. Oikeastaan aika ihanata, saarelaiset ovat tarpeellisia ihmisiä, muuten on tosi kumma juttu, miten sinne kukaan haluaa asumaan.

Hurjalta tuntui, kun Markku Karpio ja hänen vaimonsa joutuivat jättämään aamulenkillä kävelysauvat pois, kun tuuli 22 m/s. Kirjailijan ohjelmaan kuuluu 50 minuutin sauvakävely joka aamu. Ja vaikka Teppo Kulmalalla on tupakanpoltosta keuhkoahtauma, hän pistelee yli kymmenen kilometrin hiihtolenkkejä Tuupovaaran kirjailijaresidenssin lähimaastoissa tuosta noin vain.

Kari Levola kirjoittaa, että Radio Tuupovaaran toimitus ei ole mikään laajennettu Facebook. Levola vertaa Kulmalan omintakeista osin virtuaalilähettämöä kunnianhimoiseen blogiin. Kulmalan kirjoitukset muistuttavat kirjailijoiden Tommi Melender ja Juha Siron blogitekstejä. Tommi Melender ei ole kirjoittanut blogiinsa mitään sitten viime perunankylvön tai no hänen viimeisin merkintänsä on lojunut netissä huhtikuun alusta lähtien. Joko Melender on muuttanut muualle osoitteestaan tai sitten hän kirjoittaa jotain "tähdellisempää" kuin blogia.

Juha Sirosta en ole tätä ennen kuullutkaan. Voisi alkaa seurata tämän blogia. Jos vaikka kirjoittaisi hieman useammin kuin Tommi Melender. Esimerkiksi Jouni Tossavaisen blogia en muista lukea, koska toveri Tossavainen kirjoittaa harvoin. Kirjailija Siina Tiuraniemen Ihminen välissä -blogissa on pääosin viime aikoina ollut vain elokuvaesittelyjä. Ne eivät minua niin kiinnosta. Kirjailija Laura Honkasalo Sinisessä kirjahyllyssään on monta viikkoa nyt ollut Marokossa. Markku Soikkelin Bittein Saari on äreä entisensä - ei vielä ole käynyt ilmi, valittiinko hänet läänintaiteilijaksi - ja hänen kirjailijavaimonsa Saara Henriksson kirjoittaa yhtä harvoin kuin ennenkin.

Tiina Pystynen kirjoittaa ilmeisesti tällä hetkellä kolmivuotisen apurahan turvin. En muista, missä Radio Tuupovaaran numerossa Kuntokomppanian ainoa naisjäsen siitä kertoi. Kulmalan nelosessa hän on juuri saanut kustannustoimittajaltaan potkut ja meinaa kirjoittaa apurahalla kirjan, kustantaa sen sitten itse omakustanteena ja palkkaa itse kustannustoimittajan. Pystynen kommentoi Kulmalan lähetyksiä nelosessa muutaman kerran, harmi, että miehet kirjoittelevat keskenään keuhkoahtaumistaan, sydänvaivoistaan, diabeteksistaan ja kuolemasta, mutta erotiikka ja elämän luominen, syntymä sekä paljolti lapsetkin puuttuvat teksteistä!

Tiina Pystysen vuonna 2009 julkaisema Lemmentanssit, rakkautta ihminen rakastaa vaikuttaisi mielenkiintoiselta, mutta se näyttää olevan Adlibriksestakin loppu. WSOY:n mainosteksti kertoo siitä seuraavin sanoin:  "Tiina Pystysen Lemmentanssit on rakkauden ABC-kirja kiihkon ensilieskoista yhteiseen katkeroitumispisteeseen. "

Huutonetistä löytyi Tiina Pystysen Runousoppi. Se on ehdottomasti luettava, sillä mainosteksti lupasi tunnustuksellista esseistiikkaa! Kävin Pystysen nettisivuilla. Ajankohtaista-kohdassa viimeisin tapahtuma oli vuodelta 2013, mutta hm juu, kirjailija-runoilija-graafikon asenne kuolemaan kuulostaa ihan samalta kuin minulla: ”Olen alkanut odottaa kuolemaa. Sillä tavalla jännittyneenä. – Samalla tavalla kuin nuorena odotin rakkautta.”

Nyt en valehtele, kun sanon. Vanheneminen on oikeasti mielenkiintoista. On jännittävää, kun ei aamulla tiedä, onko yöllä ehkä kuollut. Viimekin yönä avasin silmät ja katsoin makuuhuoneen ikkunassa olevia jääkukkia. Matti käski panna joulupukki-installaatioon valot ja ne kuvastuivat kummallisella tavalla ikkunalasiin. Päätä juili ja mietin, joko tuli aivoinfarkti, sillä näky oli erikoinen.

Aamulla kun nousin ylös, vasempaan nilkkaan sattui ihan helvetisti. Iloitsin samalla siitä, että olkapäät sen verran toimivat, että saan tehtyä kiertäjäkalvosinoireiyhtymän estojumpan. Meinasin vielä lakaista kuistilta lumet siihen samaan fyysisen innostuksen puuskaan, mutta lunta oli tullut niin paljon, että uusi kunnan kilpailuttama auraajaurakoitsija (halpaversio) ei kiireiltään ehdi Myllyn ja Meijerin väliin kuin varmaankin ensi vuonna.

Minä olen aina ollut nuorin ja sitä tietä jotenkin säälittävä, ei merkittävä. Nyt olen jopa vanhempi ja jossain asioissa kokeneempi kuin jotkut muut. Esimerkiksi kuolemisasioissa. Olen harjoitellut sitä, mitä liittyy ihmisen hautaamiseen esimerkiksi. Tottakai minä kuolemaa myös pelkään, katsoin Leonidin silmiin vain paria tuntia ennen tämän kuolemaa ja Leonid oli jo menossa, sanoi minulle katseellaan, että haluaa ottaa minut mukaan, se oli hurjaa, huimaa, mutten mennyt. Ajatus kuolemasta on yhtä aikaa huimaavan kiehtova ja kammottava. Tietenkään ei voida olla täysin varmoja siitä, tiedostanko, että sieltä ei ole kukaan palannut kirjoittamaan blogimerkintää.

Sitä paitsi nuoruus ei näin neuroottiselle ihmiselle ja sosiaaliselta statukseltaan alatasolla olevalle ollut mitään auvoa, se oli lähinnä kammoittavaa ja tulin paremmin toimeen itseäni tuntuvasti vanhempien ihmisten kanssa. Lukion kolmannella irrottauduin lopullisesti omanluokkalaisistani. Bestikseni olivat Kärpäsen mummon piharakennuksessa, sahatyöläinen Eino Kuitunen ja hänen avovaimonsa Kirsti. Kirstin sukunimeä en muista.

Ehkä se johtuu iäkkäistä äidistä ja isästä. Vanhempani voisivat olla isovanhempiani. Omanikäisiä sisaruksia ei ole eikä oikein serkkujakaan tai serkut ovat asuneet kaukana. Kärkölän Järvelän Nummenkulmalla lähinaapurit Ollikat olivat isän ja äidin ikäluokkaa enkä koskaan pystynyt luokkataist... ei kun luokkataustani takia ystävystymään, en edes kaveeraamaan Mörttisten tai Rauhamaiden tyttöjen kanssa. Lambergin työläisperheen kakarat olivat minua paljon nuorempia. Ja niin. Perheellä oli huono maine. Tai lähinnä perheen isällä oli.

Me olimme Nummenkulmalla Ollikoiden kanssa marginaalissa. Maataloustyöläisperhe Etelä-Savosta ja siirtolaisperhe Kirvusta. Emme kumpainenkaan kuuluneet joukkoon. En tiedä, voiko itäsuomalainen koskaan oloutua vauraaseen Etelä-Hämeeseen. Entä eteläsavolainen yläsavolaiseen hitauteen. Nyttemmin olen löytänyt Iisalmen. Lähinnä siksi, että kovin vähän Iisalmessa on ihan pelkästään iisalmelaisia. Nykysiilinjärveläisetkin ovat muualta ja siksi sinne oli helppo vain solahtaa.

Lapinlahtelaisissa on jotain pikkuporvarillisen ääriperinteisyyden kivikasvoista! Se minua ärsyttää. Ja vassut elävät täällä edelleen SKDL-aikoja, jolloin oli pakko, ihan turkasen pakko käydä Työväentalolla, vaikka ketään oikeasti eivät ole vassutouhut innostaneet vuosikymmeniin. Perinne velvoittaa sitä, tätä ja tuota. Ja etenkin innostus tulee tappaa kynnykselle. Jos haluaa toimintaan mukaan, voittaa kaikki puoleensa penseilyllä ja semmoisella, että enhän minä, en minä enkä ainakaan minä. Lapinlahden vasemmisto ry:ssä poliittinen itsemurha on sanoa, että kyllä minä, tämähän saattaa olla kivaa.

Ei ole. Työväentalolle pitää mennä naama norsun vitulla! Anteeksi. Tämä jaksaa minua kaivaa varmaan vielä haudassakin. Ja toistan tätä traumaa niin monta kertaa, että se käy voimattomaksi.

Jussi Aulis ja
muut Kulmalan livekontaktit

Kuvanveistäjä Jussi Auliksella lienee Kulmalalle merkitys, sillä kirjailija mainitsee Auliksen Ylä-Savon kontakteistaan ainakin kaksi kertaa. Nelosessa sivulla 76 hän kertoo - tähän kohtaan jäin eilen merkinnässäni - oman sosiaalisen piirinsä muutoksista ja siitä, että ainoa kansakoulukaveri, johon pitää yhteyttä, on kuvanveistäjä Jussi Aulis. Joku Hannu Sorvali, jonka isosisko Tuula on ollut etäisen tumman kaunis kirjailijan ihailema aikoinaan, ehdottaa Iisalmeen palattuaan yhteydenpitoa, mutta kirjailija vain ei saa aikaiseksi.

Tuupovaara Kuutosessa Kulmala kertoo, kuinka hänen kansakoulukaverinsa, kuvanveistäjä Jussi Aulis rakensi Kiuruvedelle Honkarantaan kultturinähtävyyden viime kesänä. Minä semmoisesta mitään tiesin, kun en lue kuin ilmaiseksi kahvila Hillassa Iisalmen Sanomia ja Savon Sanomia. Iisalmen Sanomat tuli minulle nettiversiona, mutta sitten kun joku innokas nörttibörttipäätoimittajapoikanen muutti nettipohjia, lakkasivat tunnukseni toimimasta. Sain uudet tunnukset, mutta tulin täyteen tekstiä: "Väärä käyttäjätunnus tai salasana!", En nettilehteen sen jälkeen viitsinyt mennä. Uusienkin tunnusten kanssa oli hämminkiä ja ajattelin, että pitäkää vittu tunkkinne.

Savon Sanomat jätin vuosia vuosia sitten, kun Maaseudun Tulevaisuus mainosti itseään Savon Sanomissa pienellä kahden palstan mustavalkealla ilmoituksella. Ilmoitus oli niin vaatimaton ja ujo, että tilasin lapsuuteni lehden oitis ja lakkasin lukemasta SS-lehteä, jossa nykyään tabloidina ei olekaan kovin paljoa luettavaa, melkein yhtä vähän kuin IS-lipareessa. Samoja juttuja paljolti molemmissa. Aika surkeaa.

Totta on, että jää huomaamatta sellaisia asioita kuin Jussi Auliksen kotigalleria Kiuruvedellä. Olisimme bestiksen kanssa siellä voineet viime kesänä käydä - eikö vain? En tosin ymmärrä, miksei Auliksen matkailuhankkeesta ollut juttua Maaseudun Tulevaisuudessa tai Kantrissa. Niiden ansiosta tiedän paremmin kannonkoskelais-vietnamilaisen Huynh Nhunin leipomo-ravintolan kuin kotiseudun nähtävyyksiä.

Dostojevski-Tolstoi-Tšehov

Täten käytän Jussi Aulista aasinsiltana. Viime viikolla törmäsin Iisalmen kirjastolle hakemaan Martti Anhavan, Tomi Huttusen ja Pekka Pesosen kokoamaa kirjasta Dostojevski - kiistaton ja kiistelty. Jussi Aulis oli juttelemassa tiskien edessä Sonetin tiedottajan aviomiehen kanssa. Minä siihen heti kertomaan, että en lue Kulmalan Tuupovaara kutosta eteenpäin ennen kuin olen lukenut Dostojevski-artikkelikokoelman, sillä Tuupovaara kuutosen mukaan Kulmala tuntui tyrmistyneeltä siitä, miten kirjassa Dostojevskia arvosteltiin.

Minähän luin Iso D-piirissä jopa Karamazovin veljeksiä ja se tuntui paikka paikoin yhtä miellyttävältä kuin olisi työntänyt itse ja vapaaehtoisesti letkua peräsuoleensa. Jussi Aulis jostain kahden metrin korkeudelta tuumasi rauhalliseen tapaan, kun minä pompin siinä ylös ja alas lattiatasolla minnasuurostakissani kuin persejalkainen vieterimansikka, että on itsekin lukemassa Tuupovaara Kuutosta ja kirjailija tuntuu samaistavan itsensä Dostojevskiin.

Olin hurmiossa. Jossain niin lähellä, Iisalmessa, on ihmisiä, joiden kanssa pääsee heti suoraan asiaan!!!! Siis muitakin kuin Sieluni Veli, Ylä-Savon subcomandante Marcos. Hänhän on sellainen, että kun sanoo a, osaan minä sanoa b ja kun aloitan lauseen, Sielun Veli sanoo sen loppuun. Yhteys syntyi heti Toveri Vanhemman Huoneenrakentajan autossa talvella 2008, kun matkasimme toveri Martti Vaskosen luokse Joensuuhun köyhyysseminaariin. Kysyin, olivatko takapenkin nuorukaiset, kuten Toveri Vanhempi Huoneenrakentaja heidät oli etukäteen nimennyt - minä luulin, että "nuorukaiset" ikä 90 v. - lukeneet Antonio Negriä ja Micael Hardtia, kävi ilmi, että olivat.

Artikkelikirjan mielenkiintoisimmassa esseessä Todella ehkä, havaintoja Dostojevskin kielestä Matti Anhava rinnastaa Dostojevskin, Tolstoin ja Tšehovin. Kirjan edellisessä artikkelissa Tomi Huttunen on laskenut sanan yht´äkkiä esiintymiset koko Dostojevskin tuotannossa. Lisäksi iso D oli juuttunut hämäryyksiin, epävarmuuksiin, sameuksiin, heitteleväisyyksiin ja kaikenmaailman pölötyksiin, jotka olivat kaikkea muuta kuin nasevia.

Ihan karmeaa luettavaa ja yhtä aikaa kiehtovaa ja hurjaa. Ei tiedä, mihin assosiaatioon päätyy, kun teksti ei ole lainkaan läpikuultavaa ja kirkasta. Vähän niin kuin kuolema, jota aikaisemmin merkinnässäni kuvasin. Kamalaa, kiehtovaa, hirveää, ihanaa, pelottavaa.

Vasta nyt, kun luen Tuupovaara nelosta toistamiseen ja kun olen koko sarjan kertaalleen kahlannut, oivalsin, miten Kulmalan tekstiä on luettava. On luettava joka sana. On luettava epäselvät ja sameat vähän sinne päin -lauseet useampaan kertaan ja tyydyttävä siihen, että ne eivät avaudu. Jotain avautuu joka tapauksessa. Ilmeisesti Kulmalan Tupakoivan kalan kanssa on sama juttu.

Tai runouden. Vituttaa, kun suurin osa runoista pyyhkii minun päälakeni yli kymmenen metrin korkeudelta. Vieressäni istunut kirjallisuuden perusopiskelijarouva, luokanopettaja, ammatiltaan sanoi avainsanat. Kun lukee runoja tai Orhan Pamukia, pitää vain antaa itselle anteeksi, että ei ymmärrä kaikkea.

Tuupovaara-triossa Kulmala on itse Dostojevski, Utön Markku Karpio on Lev Tolstoi, joka kirjoittaa "eleettömiä, luonteviksi lauseiksi asettuvia toteamuksia"¹ ja Raision Kari Levola kliininen Tšehov, joka ei käytä yhtäkään ylimääräistä sanaa. Artikkelissaan Miksi kirjailija kirjoittaa vankeudesta? Sirpa Kähkönen kirjoittaa, että joku hänen kollegansa opettaa nuoria kirjoittajia sanoen: "Kirjoita kylmästi kuin Tšehov." Kähkönen ei pidä Tšehovia kylmänä, vaan epäpaatoksellisena.

Ei Kari Levola varmaan kylmä ihminen ole. Läntinen ehkä. Karsittu ja ainakin epäpaatoksellinen, kuten Tšehov. Minä vain en pääse irti Levola-vaikutelmista, jotka sain monta monta vuotta sitten, kun käteenin osui Arto Virtasen tekstikokoelma Kirjailijan koti, esseitä ja puheenvuoroja. Herroilla Virtanen ja Levola oli jokin riita ja muodostin mielikuvan Kari Levolasta Virtasen silmin.

Meni monta Radio Tuupovaaraa, kun ähkin Kari Levola -epäluulossani. Pidin tätä valmiiksi täytenä kusipäänä. Niin minä olen vaikutuksille altis.

Lehtikieli

Meillä kaikilla, jotka kävimme Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon, on loistava lehtikielikasvatus. Suomen kielen opettajamme Liisa Manninen ripusti piirtoheitinkalvolle lauseita ja joskus kokonaisia kappaleita kirjoittamistamme jutuista. Valitettavasti ne oli jo ennätetty julkaista jossain.

Ystävällisen tiukan kuivasti Liisa Manninen murhasi kultamme, tappoi jokaisen löysän ilmaisun, poisti ylimääräiset määrekököt substantiivien edeltä ja karsi raa´asti virastokielen tarttumat teksteistämme. Jostain syystä se oli ihanata ja odotimme innolla aina Liisa Mannisen tunteja. Toimittajatutkintoon mennessä me kaikki luulimme olevamme valmiita kirjoittajia. Kaukana siitä!

Lehtikieli on kuitenkin sudenkuoppa. Koska toimittajat ovat useasti ja valitettavasti yksinkertaisempia sekä kapeakatseisempia kuin kuuluisa Pihtiputaan mummo, joka on elänyt värikkään ja monimutkaisen pihtiputaalaiselämän, ihan Oikean Elämän, ja kun toimittajien ensimäinen käsky on kirjoittaa vain sellaisia lauseita, joita itse ymmärtää, ei se paljoa ole. Lehtikieli on kuivaa ja kirkasta. Tylsää, tylsää, tylsää, tylsää.

Myönnän, että minulla on Tuupovaara nelosen kanssa tullut hiki. Kulmala osaa todella kirjoittaa lauseita, joiden viidennen lukemisen jälkeen minun on sanottava: "En ymmärrä, annan olla. Ehkä tämä aukeaa joskus. Jos ei aukea, ei se ole kuolettavaa."

Lisäksi Kulmala ottaa esille sen, että on kääntänyt saksasta tekstejä muun muassa Herman Hesseä. Saksan kielen vaikeiden lauseiden vaikutuksesta hän kirjoittaa itsekin. Oliko se nyt nelosessa vai kuutosessa?

Paljo jäi Tuupovaara nelosesta sanomatta. Meinasin vielä ennen lopullista loppua poimia mukaan ihania lauseita Kulmalalta ja kamalia, puistattavia, joista ei ota selvää erkkikään. Maria haluaa ulos, maksoi mitä maksoi. Pitää lähteä kolaamaan reittiä sähköpyörätuolille. Rekonstruoin yhden Kulmalan spiraalilauseen, tämä kolahti minuun, tällaisia haluaisin itse harjoitella, lause arvostelee Facebook-tykkäyksiä: "Liftipeukaloita jaetaan parisataa, jos joku julkisempi naama kertoo käyneensä kaupassa joskin päättäneensä ennen kahvinkeittoa poiketa hampurilaisella mutta menneensä kiinalaisen ovella viivähdettyään pizzalle."²

Teppo Kulmalan Radio Tuupovaarat ovat juuri tällaisia, vaikka Kulmala tyyliä arvosteleekin ja ihmisten makua. Ollaan niin kuin menossa tuupovaaralaiseen K-marketiin, ihmetellään, miksi ei kuitenkaan oteta yhteyttä Hannu Sorvaliin ja lopulta nähdään unta siitä, että ollaan menossa alttarille miehen kanssa. Tästä kohdasta muuten ajattelin, onko Kulmalan defensseissään homofoobikko.

Piti vielä kirjoittamani Kauppis-Heikistä, josta Kulmala on nelosessaan joutumassa alustamaan. Kauppis-Heikki ei ole minua tähän mennessä kiinnostanut yhtään tippaa, mutta nyt lupaan katsoa vanhan kirjallisuuden kokoelmia, olisiko niissä jotain Kauppis-Heikiltä.

Maria pitää käyttää ennen ulkopukemistaan vessassa.

1. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.) Dostojevski - kiistämätön ja kiistelty, s. 230
2. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen (toim.) Dostojevski - kiistämätön ja kiistelty, s. 102