Metropoliitta Ambrosiuksen haastattelu Kotimaassa

la 6.1.2018

Kappasta vain, metropoliitta Ambrosiuksen haastattelu oli joulun alla Kotimaa-lehdessä. Minä vain pinosin lehtiä Reetalle ja alan nyt kierrätyskierroksen jälkeen niitä tavailla. Imagessakin, se joka oli taitettu omituisesti, mutta jos tämä on uuden sukupolven graafista suunnittelua, olkoon, jos kerta nuoret tykkää, minä itse olisin taitollisen ilman kannalla, nuori ad-kokeilu oli pannut kaiken karsinoihin ja väliin ainakin kahden pisteen linjaviivat, auts, oli mielenkiintoinen juttu, joka osin oli sameaa tajunnanvirtaa kuin Teppo Kulmalalla pahimmillaan, Suomen satavuotiaasta historiasta.

Osin jopa nauroin Jyrki Lehtolan tekstille. Kuvaus 1960- ja 70-luvun vanhempien kasvatusperiaatteista oli kuvaava. Tosin minut kyseisinä vuosikymmeninä kasvatettiin 1930-luvun körttihenkeen ja saatoin vain naureskella sille, että kasvatusideologiaksi nousi valistunut välinpitämättömyys, mutta se kasvatti epäorgaanisesti kaikkien osapuolten neuroosikokoelmaa:

"Eletään sitä historiallisesti merkittävää hetkeä, jolloin lapsi ei ole kenenkään katseen keskipisteenä, vaan eksistentiaalisesti lähempänä ksäkisaa, joka tunkeutui auton varaenkaan sisällä kaupunkiin." (Image 12/2017 Jyrki Lehtola Yhden asian vuosi - Suomen suvun tarina Eli Suomi 100 -vuoden Suomi-palkinnot s. 42 - 47)

Ensin luin Lehtolan tekstiä vähän alusta. En tajunnut mitään. Sitten hyppäsin 15-vuotiaaseen Sallyyn, joka pyörittää nousuhumalaisen takapuoltaan vantaalaisessa teollisuushallissa, ja somepäivityksessään kunnioittaa esivanhempiaan, kirjoittaa Suomen olevan vapaa tyranniasta ja samaan hengenvetoon korostaa itse työssään opastavansa suuryrityksiä siinä, mikä on Suomen suunta. Kirjoituksen loppu on lehtolalaisen julma. Siinä Sallyn isovanhemmat lipittävät viiniä, tilastothan kertovat suomalaisvanhusten juovan yhä enemmän, Lehtolan sanoja lainaten: Mistähän vitusta se johtuu? - ja isoäiti mainitsee Pekalle, että lapsikuolemilla on aivan turhan negatiivinen brändi.

Pitää vielä lukea teksin alku uudestaan. Siinä Lehtola vääntää vitsiä punikeista. Ei se mielestäni kovin onnistunut ollut. Ajattelin ensin, että joo, tämähän on nyt taattua porvarin perseennuolemista, jota Lehtola kyllä osaa harrastaa. Kirjoituksen loppu on kuitenkin aavistuksen verran jopa kriittinen.

Näkyvä ja näkymätön 

Metropoliitta Ambrosius oli Apu-lehdessä kepulaisen ystävättärensä Anu mikäseliikenneministerinytolikaan, joka ei voinut mitään sille, että joensuulaiset menettivät yöjunan? Anu Vehviläinen. Niin. Kirjoitin Reetalle Avun kanteen keltaisen liimalapun, että siinäpä parempiosaiset tukevat toisiaan. Niinhän se on. Ihan jees! Johtaminen on yksinäistä puuhaa ja varmaan se, että on kepuministeri, myös.

Yllä oleva pitää olla tässä sen vuoksi, että kohta lipaisen. Tai perkele, miten saisin tämän kirjoitettua niin, että ei vaikuttaisi imelältä? Kirjoitetaan nyt suoraan. Muistan, kuinka Isä Esipaimen Ambrosius oli Ylen televisiostudiossa haastateltavana naispappeudesta tuntemani ortodoksisen naisteologin Aino Nenolan kanssa. Naisilla ei siinäkään vaiheessa Suomen ortodoksisen kirkon hallinnossa ollut muuta tehtävää kuin levittää silmät avuttoman suloisen pyöreiksi ja odottaa, että edes jokin pikku duuni osuisi kohdalle. Vaikka sitten vaihdevuosien jälkeen kirkkoleivän leipominen, mihin minä alan kohta olla kypsä. Ihan oikeasti - se olisi mukavata! Toistaiseksi minulla kuitenkin on vielä vaihdevuodet.

Isä Esipaimen sanoi, että naispappeus ei toteudu Suomen ortodoksisessa kirkossa hänen elinaikanaan. Sitä olen toistellut ihmisille. Isä Esipaimen ei sanonut, että ei kuuna kullaan valkeana. Hän sanoi vain, että ei hänen elinaikanaan!

Ja nyt metropoliitta on vienyt luterilaisen piispan Irja Askolan ortodoksisen pyhäkön Uspenskin katedraalin alttariin! Jes, Isä Esipaimen lausuu Kotimaalle, että ekumeniassa täytyy joskus ottaa askeleita, jotka ovat joidenkin mielestä yllättäviä ja myöntää, että Suomen ortodoksisessa kirkossa on homofoobikkojen lisäksi vielä feministifoobikkojakin.

Yuval Noah Harari, jonka kirja Ihmisen lyhyt historia on kesken metropoliitalta, kirjoittaa, että on mahdoton tietää, onko sittenkin tulevaisuus fundamentalististen uskontojen. Voihan kehitys olla ristiriitaista. Jenkeissä, jos olen oikein ymmärtänyt muun muassa tohtori Kati Reijosta ja hänen kirjaansa Perille on lyhyt matka, jostain syystä muistan aina, että Lähelle on lyhyt matka, parhaiten kasvava uskonnollinen ryhmittymä on nones. Jenkkiläiset ovat saaneet sankoin joukoin tarpeekseen uusoikeistolaisesta krisitillisestä fundamentalismista.

Maailma on ristiriitaisuuksia täynnä ja olkoon niin, amen, amen. Suomen ortodoksinen kirkkokin muuttunee, vaikka Leo Puurunen Varpaisjärven luterilaisen kirkkoherran Olli Kortelaisen reformaatio-luennolla muuta väitti ja veikkasi. Nimittäin! Tässä lainaus Isä Esipaimenelta: "Kun olin nuori ortodoksi, sanottiin yleisestim että meille ei tule koskaan naispappeutta. Nyt harva syvällinen teologi tai kirkon edustaja sanoo niin. Moni sanoo, että se on avoin kysymys." (Kotimaa 50/2017 14.12.2017, Näkyvä ja näkymätön s. 20)

Mitäs minä vielä kehuisin? Samaisessa Kotimaa-lehdessä, jonka kansikuvana oli metropoliitta Ambrosius, joka tuntee kaikki, oli juttu Sini Mikkolan väitöskirjasta. Kansatieteellis-teologisessa väikkärissään Mikkola tutkiskelee Martti Lutherin antropologiaa hänen mies- ja naiskuvansa läpi: "Lutherin mielestä munkeilta puuttui omasta elämästä vastuun ottamisen aspekti. Aikuiselle miehelle kuuluivat Lutherin mielestä paitsi valta myös vastuu, joka näkyi erityisesti avioitumisen, isyyden ja perheestä huolehtimisen kautta."

Olen sitä mieltä, että valtaa ja vastuuta voidaan jakaa ihmisten kesken - myös miesten ja naisten avioliitossa tai mies-mies- tai nais-nais-liitossa ja lisäksi olen sitä mieltä, että Korkeasti Pyhitetty arkkipiispa Leo ei ehkä ole johtajana edes Euroopan paras ja Iisalmen ortodoksisen seurakunnan ongelmat johtuvat paljolti siitä, että kirkkoherra sai tehdä, mitä halusi ja nopeana liikkeissään todella teki, oli oikea rakentajapappi Jumalan armosta, eikä kukaan puuttunut asioihin ajoissa, lisäksi kaikkeen liittyy paljon sellaista, että kaikki tiesivät, mistä on kyse ja mitä tuleman pitää, ja nyt teeskentelevät tietämätöntä, viattomia kuin vastamunitut munat, se minua eniten tympii, eräskin napaortodoksi sanoi, että bisnes on bisnes eikä hän sellaista mitään ymmärrä ja mooses on mooses.... mutta arkkpiispa on isä ja isoisä. Lisäksi pidän hänen runoistaan.

Sadan vuoden kuluttua kukaan ei muista, että seurakunta oli joskus konkurssissa, kun ihaillaan pyhäkön ja evakkokeskuksen upeita freskoja.