Hannu Mäkelän Isä ja Äiti

to 22.2.2018

Kun hikipisaroin, veriroiskein ja kyynelvuon (miten vuo taipuu monikossa? Siis kyynelvyöryjen kera) olimme tiistaina rakentaneet yhdessä atk-neuvojan kanssa meille tietokoneverkon, koko rakennelma mureni keskiviikkona silmieni edessä. Katsoin Marian vanhan läppärin näytön ylitse lukiolle sekä kunnan teknisen toimen verstaan pihaan ja mietin, milloin tämä saatanan systeemi toimisi sillä tavalla, että ei tekisi mieli koko ajan hokea vittuuvittuuvittuuvittuu. Tiistaina vielä! Tiistaina! Tiistaina, kun atk-neuvoja oli täällä, verkko toimi moitteettomasti ja luulin, että pääsen yläkerran tietokoneelta yhteyteen alakerran keskustietokoneeseen vihdoin, mutta sitten, kun kokeilin kaikkia vitun rakkineita yksin, tuli lappuja. Piti yht´äkkiä olla tunnuksia, salasanoja ja vaikka sun mitä vittua. Enkä voinut tehdä töitä. Unohdan nyt urheiluohjelmani tältä viikolta. Lihon, minulle tulee aikuisiän diabetes ja saan vielä aivan varmasti sekä aivoinfarktin että aivoaneurysmani repeää.

Tämä ei voi olla totta. No, ei vain tietokoneverkko toimi. Shit happens. Toki teetin akt-lääkärillä kaikkia muita töitä rationalisoivia toimia, kuten semmoisen, että ennen tällä läppärillä, kun avasi vaikka sähköpostista tekstitiedoston, avasi Libresse Office minulle dokumentin taulukkolaskentatiedostona. Sitten aina muistin, että pitää tallentaa tiedosto ensin koneelle ja sitten avata se Libressen kautta. Poistimme myös kaikilta tietokoneilta kysymyksen: Tallennetaanko salasana? En koskaan tallenna, mutta semmoisenkin kysymyksen vastaamiseen meni aina päivästä valovuosia.

Atk-lääkäri näytti lisäksi, miten ladataan CCCP- ei ku CCleaner-ohjelman päivitysohjelma niin, että ei vahingossa tule ladanneeksi maksullista CCR-ohjelmaa. En tosin ole ihan varma, osaanko enää ilman atk-tukea, kuten sekin meni myttyyn, että olisin ilman vierihoitoa päässyt rakentamaamme verkkoon. Minussa on jokin ominaisuus. ICT ja ATK suhtautuvat minuun vihamielisesti. En minä ole niille mitään pahaa tehnyt, korkeintaan ajatellut.

Niinpä näpyttelin Ärräpäät-sähköpostiin alle kopioimani viestin - Pentti Stranius oli lukenut Hannu Mäkelän omaelämäkerralliset kirjat, joita minä en ollut lukenut - tiedostan niiden olemassaolon ja toivon, että Juha Hurmeen Niemi joskus vielä loppuu. Olen lukenut sitä kohta kuukauden. Tai ehkä yli. Niemi on kyllä hyvä kirja, mutta nyt ei millään malttaisi lukea mitään niin runsasta ja hidasta. Jos minulla olisi täällä Hannu Mäkelän Isä, lukisin sen oitis. Mutta kun ei ole. Miten minä oikein onnistun toistamaan itseäni. Tässä selitys sille, miksi minulla ei ole Mäkelän isäkirjaa eikä kyllä äitikirjaakaan:

Helou, helou, joo, niin, ne Hannu Mäkelän Isä ja Äiti-kirjakin sillä kait on. Tosiaan. Hannu Mäkelän Isää olen jopa pidellyt kädessäni Varkauden Portin Kirjapörssissä ja silittänytkin. Luin samaan aikaan kuitenkin alkupään Kanusgårdeja (siis Karl Ove JneGårdeja, tänään on väärinkirjoittamisenpäivä, koska kissa hyppäsi päälle ennen sianpieremää.) ja minulle tuli moneksi vuodeksi yliannostus huonoja isäsuhteita. Nyt luin pätkän Hannu Mäkelän Isä-kirjaa vai oliko se sittenkin Äiti - kirjailijan nettisivuilta ja täytyy sanua, että vittujoo, harmittaa. Pitäisi aina ostaa kirja silloin, kun sitä silittää. En silloin arvannut, että vielä tulee päivä, jolloin haluankin lukea huonosta isäsuhteesta. Ja huomasin, että pidän suunnattomasti Hannu Mäkelän hienojakoisesta, hiljaisesta tyylistä.

Otin nyt ihan just ton takia Lapinlahden kirjaston kierrätyshyllystä Jari Tervon suvusta kertovan Minun sukuni tarinan. Luin Jari Tervon omaelämäkerrallisten ykkösosan ja mieleeni sieltä jäivät ainoastaan varhaismurrosikäisen minäpuhujapojan ensimmäiset 11 häpykarvaa. Ja sitten Jari Tervon naama alkoi tympiä, kun se aina pilasi lauantai-iltani Uutisvuodossa.

Voi vielä tulla päivä, jolloin luen Jari Tervon Minun sukuni tarinan.

Teuvo Saavalaisen Poika-kirjaa, Ja poika vaikenee, olen joo lukenut, mutta lukukokemus oli niin karu, että taisin jättää sen kesken. En kyennyt.

Eduard Uspenski -kirjan oon Hannu Mäkelältä lukenut. Ihan kuin olisin lukenut sitä perheemme ensimmäisellä Turkin reissulla tai semmoinen mielikuva mulla oli. Silloin kun meille tuli ruokamyrkytys Alanyassa. Siitä raportoinkin Ärräpäihin, mutten muista raportoinko Uspenski-kirjasta.

Pia