Kirjallisuuskeskustelua Ärräpäissä

ti 13.2.2018

Mun pitäis korjata eilisen blogimerkinnän kirjoitus- ja syntaksi- sekä muut ajatusvihreet. En sitä tee, sillä kellin nyt pitkän tämänpäiväisen merkinnän urakoinnin jälkeen hetken vielä Sonetin kirjoittajatapaamisen tunnelmassa. Kyl ol kivaa. Nyt on mulla porukka, jossa voi yhdessä hengenvedossa nauraa sille, että toden totta olympialaisten pitopaikkakunnan ja Ben Z........juutalaisen kokoomusvitsin nimien kirjoittaminen tulee tehdä kopioimalla netistä. Tosin luulin, että olympialaiset ovat PjongJang-nimisessä kaupungissa, mutta että kaupungin nimi on niin hienosti kirjoitettu, jottei tulisi ilmi, että ne itse asiassa ovat PojongJangissa. - Ja toisessa hengenvedossa miettiä, miksi Torsti Lehtinen niin suunnattomasti ärsyttää minua.

Jes, jes, elämässäni on jälleen älyllistä toimintaa!

Sillä. Juuri kun ajattelin Ärräpäät-sähköpostilistan aivokuolleen ja huutelin sinne takaisin Lieksasta nimimerkki Mazda87:aa, sähköpostilistalla heräsi hirmu älämölö. Novellisti Pentti Stranius oli polttavinaan päreensä, kun kerroin sinne uutisen, jota listalaiset eivät taatusti tiedä. Hehän eivät mitään naistenvittulehtiä lue. Minäpä luen ja ihan viimeistä pilkkua myöten, paitsi kosmetiikkajutut. Niin! Minäpä tiesin, että runoilija Tittamari Marttinen on eheytynyt lesboksi ja muuttanut naispuolisonsa luokse Rovaniemelle. Tittamari Marttisen runoteoksen Savun negatiivi otan aina säännöllisin väliajoin hyllystäni esille lukeakseni sieltä edes yhden runon kompensaatioksi siitä, että olen joskus nuoruudessani haastatellut Tittamari Marttista Kodin Kuvalehteen sillä varjolla, että Marttinen on lupaava runoilijanalku, mutta tosiasiassa minua kiinnosti se, että suurin piirtein ikäiseni Marttinen oli pokannut oman kirjallisuusopettajansa yliopistossa ja tehnyt sen kanssa lapsia, pääsin katsomaan heidän elämäänsä, vihasin runoja silloinkin, ja poks, pariskunta Tittamari Marttisen ja esseisti Markku Envallin elämä töölööläisessä kulttuurikodissa vaikutti sangen sympaattiselta ja Tittamari Marttinen mukavalta, mutkattomalta ja ystävälliseltä.

Niin keskustelu lähti siitä, että koetin saada porukat kommentoimaan Juha Hurmeen Niemeä. Eivät olleet lukeneet, mutta Kiteen punikki käänsi siitä keskustelun Mannerheimiin. Sepä se vasta melko luopio on ollut! Kiteen punikki vetäisi ärräpääkeskustelupöytään Matti Lackmanin Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia.

"ryssän upseeri mannerheimin yrittivät saksalaismieliset murhata sisällissodan aikaan seinäjoella. ilmeisesti aika iso osa olisi punaisten puolelle mennyt jos ois saanut päättää, intomielisiä valkoisia oli ne saksan orjat jotka monarkiaa kaipas. jääkäreihin liittymätön tieto mannerheimista. yritti 1916 järjestää 200 000 suomalaisen värväämisen venäjän armeijaan. kirjoittaja epäilee et jos toi ois jääkäreille kerrottu, ne ois vieläki nuivempia ollut."

Kiteen punikista on tullut akoittumisensa jälkeen ... asiallinen. Vähän tylsä. Seksistä ja talebanismin neljän vaimon kuviosta Kiteen punikki ei enää kirjoita meille. Ai niin, Ärräpäissä on seksikirjoittamisen kielto. Kielto tuli voimaan, kun saimme kollektiivisesti tarpeeksemme (....) Straniuksen pornonovelleista, jotka tosin eivät mielestäni olleet sen enempää pornoa kuin novelleitakaan. Anteeksi.

Sitten Oiva Hevonen vertasi Matti Lackmania Panu Rajalaan (Lackman on parempi historian kirjoittaja) ja minä ihmettelin, mitä Panu Rajala on historiasta sitte kirjoittanu. Sanoin, että elämäkertoja olen Rajalalta kyllä lukenu, mutta yhtään puhtaasti historian tutkimusta en, ja sitten sanoin, että totta kait olen lukenut Kirjamiehen ja lavatähden ja siinä Rajala kertoo, että oikeastaan ainoa, joka Suomen yläkulttuurikermaperseistä suhtautui Katri Helenaan ystävällisesti, oli juuri Rouva Markku Envall runoilija Tittamari Marttinen, joka on siis eheytynyt. Pentti Stranius sanoo, että saamme avata suumme elämäkerroista vasta sitten, kun olemme lukeneet Christer Pursiaisen Trotski-, Riitta Kylänpään Pentti Linkola- ja Satu Hassin Satu Hassi -elämäkerran. Mulla ois sekä Pentti Linkolan elämäkerta ja Trotskikin. En tiennyt, että Christer Pursiainen on Norjan Arktisen yliopiston (ent. Tromssan yliopiston) yhteiskuntaturvallisuuden ja ympäristöntutkimuksen proffa. Ärräpäissä oppii, jos ärräpäitä vähän härnää.

Ja sitten en muista, miten ajaduin Johanna Korhoseen ja kirjoitin näin:

"Kukkuu, älkääs nyt kuulkaas käykö siellä listalla. Minä oon ihan tai siis ei ihan, mutta vähän, ihastunut Johanna Korhoseen. Hesarin kuukautisliitteessä oli Oona Korhosesta juttua. Oona Korhosena Johanna Korhonen opiskeli toimittajatutkinnossa Tampereella ensin kahta kurssia mua alempana. Ei se kyllä sieltä silloin mitenkään erottunut NÄIN VAHNEMMAN TOIMITTAJAtutkintolaisen silmiin, mutta sitten, kun itse jo olin töissä KODIN KUVALEHDESSÄ, SAATANA, SANOMA MAGAZINESISSA ei kun aikakauslehissä vaimikäsevirmasillonnyolikaan, VITTU, joo, keräsin sellaiseen ruusukuvioiseen ruutupaperikirjaan Johanna Korhosen kolumneja Nyt-liitteestä. Ne oli ihan sairaan hyviä. Johanna Korhonen tunnisti UUSLIBERALISMIN jo vuonna 1996 ei ku joo, keräsin Nyt-liitteestä Johanna Korhosen, Timo Harakan ja Tuomas Nevanlinnan kolumneja 1990-luvun puolivälissä, jolloin olinkin jo Guns and uutisten, Kusarin, Kansan Uutisten, Savon aluetoimittaja ja rouva Kuopiossa. Siitä lähtien journalistinen urani on ollutkin yhtä alamäkeä. Kuulkaas, Kusarin työkokemuksella sain 2000-luvun alun, kun suomalainen uusliberalismi oli marinoitunut äärimmilleen, äitiyslomieni jälkeen pyyhkiä vain päällikkötoimittajien ANUsaukon poimuja. Ah, visioin tästä, kun ne silloiset päällikkötoimittajat kakkaavat vaippoihinsa jossain ylemmän keskiluokan rivitalossaan ja minä olen löytänyt itseni uhrautuvaisena vanhushoitajana 75-vuotiaana, Käärin silloin jonkin Attendo-Luxemburg-paskan hommissa säästösyistä pyllynpyyhkimäpaperia entisistä Kansan Uutisten arkistoimistani jutuista ja pyyhin niillä juuri näiden työhakemuksiini ylimielisesti suhtautuneiden päätoimittajien peppureikää niin, että niihin tulee varmasti NAARMUJA JA PAINOMUSTERAITOJA. Selvennykseksi tähän sanon, että pyrin muun muassa Ylä-Karjalaan ja päätoimittaja sanoi, että kun tuota öh sinulla ei ole tuota öh työkokemusta. Juu. Vuodet Kansan Uutisten itseohjautuvana toimittajana olivat sitten sama kuin ei työkokemusta, kyllä vituttaa vittu edelleen. Ja Savon Sanomien pikkulehtien siis paikallislehtien bensakauppiastoimitusjohtaja oli sanonut, että minäpä en saa vakipaikkaa MISTÄÄN Savon Sanomien paikallislehtien toimituksesta. Tämän takia pelkään edelleenkin geneettisiä kepulaisia henkeni edestä, no niin, ei siinä mitään ihan oikeasti en minä mikään paikallislehden hampaaton ja urautunut rivitoimittaja haluaisi ollakaan (haluaisin Maaseudun Tulevaisuuteen kesätoimittajaksi ja itse asiassa nautin häpeämättömästi asemastani rakennusalan yrittäjän Rouvana siis Rouva Matti Valkosena, Matti lähti Nilsiään työkeikalle ja minä tässä keittiön pöydän ääressä hieman harkitsen, tekisinkö tänään verottajan ilmoitukset vai lykkäisinkö niitä hieman, on niiiiiiin monta firmaa ollut samalla kerrostalotyömaalla, että on siinä aika paljon hommaa, juu, tulee varmaan niska kipeäksi, minulla on jo kulumat pikkurillieni ylänivelissä, aijai, eilen tein peräti kaksi laskua, joista toisessa firmamme kate oli 4 euroa 80 senttiä aijuu postikuluthan siitä pitää vähentää, joten ei tuotakaan ollut kate. Annan miehelleni oivan mahdollisuuden mennä pitkin maata ja maakuntaa ja tehdä sankaritekoja, minä täällä kotona silitän hänen paitojaan ja keräilen sukkia nurkista, ihan totta, teen niin ja ajan Iisalmeen keskellä päivää vesijumppaamaan yhtä putkea sekä mielenterveyskuntoutujien ja invalidien kanssa, elämä on hubaa, tosin me ollaan kyllä aika köyhiä, mutta mitävittu sillä on väliä, tulevaisuudessahan mulle löytyy aina töitä, sillä eläkkeelle en pääse koskaan menemään, kun ne suurten ikäluokkien kermapersepäätoimittajat, jotka ylenivät asemiinsa vailla mitään koulutusta tulee hoitaa hautaan ja niiden salakepulainen perse pyyhkiä, saatana), koska paikallislehdissä täytyy nuolla edelleen kepulaisten persettä. No niin tulipa toistoatoitoistoatoistoa. Tämä on ihan dadaa, jos ei dataa, mutta on tässä merkinnässä sitäkin. Realismi on, että pitää. Ei voi mitään. Tehköön sen sitten onko tukka hyvin ja näkyykö varmasti rannekello vasemmistomies, joka on stailannut itsestään tyylikkäästi betoniraudoittajan ja muun vasemmistoon vivahtavan menneisyyden. Olenko kateellinen, kyllä olen, mutta samalla vatsani on INHOSTA sekaisin.

Ollaan nyt ihan anaaleja, villejä banaaneja.

Niinhän se olikin - siis Johanna Korhosen kolumnit. Nyt kaivoin esille ruusukuvioisen leikekirjan. Kolumnissaan vinjetillä Mitä ajattelin tänään Johanna Korhonen leikki tuolileikkiä ja havaitsi, että hänen päiväkotinsa mansikkaryhmässä jo leikittiin tuolileikkiä, jossa Johanna Korhonen jäi aina ylijäämämansikaksi. Se oli valmennusta 1990-luvun laman jälkeiseen työelämään. Jahas, jäin lukemaan Korhosen kolumneja. Tää muija on nähnyt tämän kaiken jo 1996 -1997! Viikonloppuna kuuntelin Korhosen Valkoista valoa kateudesta. Korhosen radio-ohjelmia minulle mainosti Ylä-Savon subcomandante Marcos. Jossain määrin pidän Valkoisesta valosta, joissain määrin ne hieman ärsyttävät minua. Esimerkiksi kateusohjelmassa oli kyllä hyvä pointteja (muun muassa se, kun epäoikeudenmukaisuudesta kärsiviä Korhonen kehotti myöntämään suoraan, että olen kateellinen, kyllä, ja sitten menemään asiaan eli epäoikeudenmukaisuuteen, niin, en minä luovaa luokkaa kadehdi, minä haluan tehdä rahaa luovalla luokalla, rahastaa parempiosaisia härskisti - siis järjestää luovalle luokalle palveluita, hoivaa ja lomaa (ja pyyhkiä heidän ruusunnuppusulopyllyään vanhoilla Kusarin sivuilla).

Mutta lopussa Korhosen Valkoisessa kateusvalossa tuli antikliimaksi. Korhonen äityi sovinnaiseksi ja alkoi höpäjämään siitä, että on kateellinen ihmisille, joilla on asiat järjestyksessä, että ei olisi aina sellaista säätämistä elämä. Puhui jotain käsilaukkunsa siivoamisesta, blaa, blaa, blaa. Huoh, tuli ihan mieleen Merete Mazzarella, josta olen kautta aikain pitänyt, mutta joka alkaa enemmän ja enemmän ärsyttää sovinnaisuudellaan. Viimeisimmässä Parnassossa oli Mazzarellan haastattelu ja siinä kirjailija tuumasi vähän loukkaantuneena esikoisromaaninsa vastaanotosta, että se oli niin kuin kirja, jonka voi lahjoittaa sukulaistädille, ei sisällä naimista, ei anaalikohtauksia eikä krapulakakkaa eikä menkkasiteitä, kiva sinänsä, mutta jossain kirjassaan taisi olla Elämä sanoiksi -kirjoitusopppaassa, että hän kertoo kyllä avoimesti asioista kirjoissaan, mutta rajaa sopivasti. Sanon, että niinpä niin. Mazzarella on ylemmän keskiluokan vanki. Hän rajaa. Mazzarellan teksteissä ei käydä paskalla ja muutenkin haistaan Hänen Oman Yhteiskuntaluokkansa ruusuvedelle . Ah, nyt tuli ikävä Beverley Skeggsin Elävää luokkaa ja naista, joka rinnat pystyssä puhuu niin, että kitarisat näkyvät (Beverley Skeggs Suomessa). Mazzarella ei ole chav. (Toisaalta miksi hänen pitäisi ollakaan chav, tämä oli retoriikkaa).

Minusta Johanna Korhosessa on joskus tosi ärsyttävää samanlaista ylimielistä yläluokkaisuutta kuin Mazzarellassa siinä kohtaa Parnassoon haastattelua, jossa kirjailija kertoi, että häntä viduroittaa se, kun lukijat on niiiiiiiiiin tyhmiä, että uskaltavat kysyä häneltä jotain hänen lapsenlapsistaan. Ensin se nautaeläin on kirjoittanut lapsenlapsistaan ja huonosta suhteesta miniäänsä ja sitten alkaa kiukkuilla siitä, että lukijat ovat niiiiiiiiiiiin tyhmiä, että kysyvät, mitä lapsenlapsille nyt kuuluu. Ensin kirjailija käyttää lapsenlapsiaan, kirjallisena materiaalina, totta kai käyttää, ja sitten hän sanoo, että kikkeliskokkelis, yksityisasia. Vähän läyhästä, kuten 1970-luvulla olisivat sanoneet Järvelän sahatyöläiskakarat. Mazzarella on läyhänen, kun sanoi vastaavansa jotain ylimalkaista. Onpas ne lukijat aivan saatanan tyhmiä. No niin. Enkä siitäkään loppujen lopuksi pitänyt, että Mazzarella heitti pihalle tylsän uppsalalaisen ukkonsa siinä vaiheessa, kun ukko alkoi kulkea rollaattorilla. Vähän samaa henkeä kuin Sirpa Kähkösessä, joka 50-vuotiaana Eeva-lehden haastattelussa, sanoi, että nyt kun hänen tyttärensä on muuttamassa pois kotoa, saatettu aikuiseksi, on aika tarkastella avioliittoa uusiksi. Kähkösellä on kymmenen vuotta itseään vanhempi mies ja se kuulema alkaa tuntua. Kuulosti aika julmalta. Ei sen puoleen, minullakin on itseäni melkein kymmenen vuotta vanhempi aviomies ja kyllähän tässä oli tunne siitä, että mieheni ei ymmärrä minua, jos notkuisin kapakan baaritiskillä, voisin vallan hyvin iskeä sieltä yhden illan panoja oman kirkuvan libidoni vaientamiseksi (libido ei vielä ole tajunnut sitä, että mun munasarjat on solmussa) sillä perusteella, että mieheni ei todellakaan ymmärrä minua, mutta kun tajusin, että kymmenen vuotta itseäni vanhempi aviomies pitää aivan mahdollisena ryhtyä suhteeseen oman tyttärensä ikäisen kauriinsilmäisen, pitkäsäärisen lepattavan runotytön kanssa, tulin siihen tulokseen, että meidän on mentävä pariterapiaan. Olen sitä mieltä, että mieheni on ymmärrettävä minua tai sitten hän itkee ja ymmärtää minua.

Mistähän tämä keskustelu lähti? Ai niin Panu Rajalasta. Minusta hänen Juhani Aho -elämäkertansa oli mainio. Rajala jotenkin ymmärtää Juhani Ahoa, monen naisen miestä. Ja minä inhoan Juhani Ahoa, kuuletteko, inhoan. Aho pani vaimonsa pikku siskon paksuksi, koska oma vaimo oli koulutettu ja ammatillisesti kunnianhimoinen. Ei kelvannut semmoinen Juhani Aholle, piti olla pikku sisko, joka oli kiltimpi, alistuvampi ja jotenkin positiivisempi, Venny Soldánhan kuului Tuusulan punaisiin, toisin kuin miehensä kirjailija, joka sanoi Suomen työläisistä, että ”Ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.” ”Jos ne sittenkin voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin kansojen elämänneste pursuaa.” (HS Nyt-liite 24.-30.1.2018)

Juhani Ahon mielestä Suomen työläiset olivat laiskoja. Niin muinoin Savon Sanomien päätoimittaja, joka on eläkkeellä, kirjoitti pääkirjoituksessaan, kuinka Espanjan lomaosakkeen ikkunasta katsoi espanjalaisia köyhiä, miten paljon hyväntuulisempia ne ovat kuin suomalaiset köyhät! Voi että, sanoisi kirjailija Teppo Kulmala.

Mitäs mun piti vielä, että juu, olen vähän ihan ihastunut Johanna Korhoseen, mutta pettynyt hänen Valkoisiin valoihinsa, nöyryytysohjelmakin alkoi sovinnaisella kiukustumisella teknisiin laitteisiin, mutta oikeasti ja vakavasti olen aivan rakastunut kirjailija Hannu Mäkelään, joka kaipaa venäläistä Sveta-vaimoaan ja on tehnyt leskenä sen, mitä minä en pystynyt, Mäkelä on luonut hyvät suhteet vaimonsa lapsiin, jotka asuvat Pietarissa. Minä en saa tyttöjen velipuoleen yhteyttä. En halua puhua puhelimessa ja minulla ei ole mitään somevälinettä, jossa olisivat kyrilliset aakkoset, sen takia mietin, haluaisinko iPhonen, mutta vittujoo, hm, tai no joo, onhan meillä yksi nettitikkukortti, sen voisi panna johonkin halpis-iPhoneen silloin, kun haluan näpytellä tyttöjen puoliveljelle viestin. Annalla on ihana iPhone, mutta se oli superkallis, Annan iPhonella saa nanosekunnissa näpyteltyä viestin venäjäksi. Annan iPhonella kysyttiin Vera-tädiltä Saksasta, onko Ljovan perheellä, Jannalla ja Matfeij-pojalla kaikki hyvin, kun Pietarin metrossa oli pommi-isku. Onko halpoja iPhoneja edes olemassa?

Johanna Korhosta en ole koskaan tavannut livenä kuin ihan hirmu kaukaa Vasemmistonaisten sata- tai viiskytvuotis- tai seitkytävuotisjuhlilla Helsingissä. Sen sijaan hänen puolisonsa Pirkko Kotilan kanssa olen istunut samassa tamperelaisen kapakan pöydässä Vasemmistoliiton Tampereen-puoluekokouksen jälkeisillä jatkoilla, joista lähdin hirmu aikaisin, sillä ajattelin, että ei mulla oo näille yhtään mitään sanomista. Tai no, siinä pöydässä istuville oli. En muista tosin, keitä Pirkko Kotilan lisäksi pöydässä istui, Kaisa Korhonen varmaan, ja Ilkka Kapraalille Torniosta mulla on ollut paljonkin sanomista Vasemmistoliitosta ja sun muusta, ja Pirkko Kotila oli hirmu kiva, ja sit mä lähin hotellille ja jäin muun Lapin vasemmiston kanssa istuksimaan hotellin pihalla olevalle terassille ja ajattelin, että kuuluisinpa Lapin vasemmistoon, näähän on hirmu fiksua porukkaa (Kemin vassareita siinä ei ollu).

 Pia