Taivaastako apu tipahti?

ke 21.2.2018

Herätys aamulla ennen kello viittä, kun viereltä kuului ärinää. Kissa oli eilen pujahtanut yläkertaan ja päätti varhain, että olisi kiva saada pussiruokaa. Meni puskemaan Mattia. Koira hyppäsi Matin viereen pelastamaan, jolloin kissa hyppäsi minun puolelleni. Puski naamaan ja lakaisi poskiani hännällään. Nukahdin, heräilin, nukahdin taas ja suu tuli täyteen kissanhäntäkarvoja. Sitten kissä kiipesi kiipeilytelinettä raapimaan ja kun heräsin siihen, kissa otti vauhtia telineestä ja hyppäsi suoraan päälleni. Nyt pätkii niin, että en erota 6:tta 9:stä. Aivosumu on karmea. Eilen oli myös näköjään. Alla olevan merkinnän kirjoitin illalla Pyryn kanssa keittiön sohvalla makuutilasta kilpaillen. Koetin pitää läppäriä sylissäni ja kirjoittaa, mutta en nähnyt tekstiä huonoilla silmälaseillani. Lopulta piti pyytää Annaa antamaan Pyrylle nakkia, jotta saisin edes jalkani suoraksi sohvalla. Pyry meni nakkiin, mutta palasi takaisin sohvalle saman tien. Kirjoitukseni on täynnä virheitä ja ylimääräisiä kuitenkin-sanoja. Säästän suurimman osan virheistä jälleen autenttisen tunnelman säilyttämiseksi. Nyt istun yläkerrassa tietokoneella, jonka Webbiriihi eilen asensi verkkoon. Pitäisi aloittaa palkanlasku. Palkanlaskentajärjestelmän lataaminen ei näköjään tälle puhkuvalle jättiläisläppärille onnistu, huoh, pitää avata miniläppäri, joka ei sitten ole verkossa. Perkele, kun tämä on yhtä vittua ja tahmontaa. Katselen läppärin näytön ylitse Lapinlahden kunnan teknisen toimen toimintatiloihin. Aamulla, kun tein kiertäjäkalvosinoireyhtymän estojumppaa, näin teknisen toimen toimintatilojen edessä Varpaisjärven vasemmistolaisen teknisen toimen tyypin auton. Tuli hyvä mieli. Teknisen toimen kirvesmieheksi on joskus päässyt joku vasemmistolainenkin. Ja vielä kiva tyyppi, hauska kuin mikä. Nyt ulkona on hiljaista. Kaikki ovat lähteneet töilleen. Mattikin tyhjentämään roskia Iisalmen-työmaalta. Ei voisi pahempaa viikkoa olla Marian hiihtolomalle. Meillä sekä päättyy yksi iso työmaa että kahta pitäisi tarjota, deadlinet päällekkäin työmaan lopetuksen kanssa. Saan kohta paniikkihäiriökohtauksen. Huomenna on minulla kirjallisuuspiiri, jota eilen illalla koetin valmistella, mutta en saanut keittiön sohvalle mahtumaan koiran ja läppärin lisäksi kansiota, jossa on Tiina Piilolan väitöskirja printattuna enkä A4-kokoista silkkikantista muistiinpanovihkoa. Perjantaina aamulla on maaseutulautakunnan kokous ja tietenkin työmaan lopetuspalaveri päällekkäin. Maria saa päättää, tuleeko mukaan Iisalmen maaseututoimistolle vai meneekö Matin kanssa työmaan lopetuspalaveriin. Sitten ovat vielä erilaiset eri ihmisten lääkärikäynnit. Urheilun ja vesivoimistelut voin tältä viikolta unohtaa.

ti 20.2.2018 illalla kirjoitettu teksti tuossa alla. Tämän ei pitänyt mennä nettiin illalla tiistaina, mutta meni kuitenkin. Tiistaille on olemassa oma merkintänsä erikseen. Se löytyy täpästä tämän merkinnän alalaidassa. Siellä on myös sisällysluettelo.

Luin elämänkaariterapeuttini lämpimät kommentit Lapinlahti-traumasta ja sen päälle vetäisin 20 minuutin kauneusunet. Sitten otin siivun Työnohjauksen käsikirjaa ja poks, tajusin jotain omasta elämästäni. Alitajuiset sivulauseet ovat tärkeitä, niistä työnohjaaja voi päätellä paljon. Juuri alitajuisten töräysten takia kirjoitan paljon hörönlöröä. Kun suoltaa tajunnanvirtana, tulee joskus saatua pintaan jotain sellaista, mitä haluaa kätkeä itseltäänkin. Kaunokirjallisista ja tyylisyistä väitin, että tuekseni Matti ja Liisa -lehdessä tapahtuneeseen poliittiseen painostukseen, johon syynä oli ainoastaan tietoisuus vasemmistotaustastani, tipahti taivaasta Sulkava-lehden päätoimittaja.

Eikä Kalle Keränen mistään noin vain tippunut.

Väitin näin, koska halusin olla dramaattinen ja korostaa sitä, kuinka minulla ei ollut yhtään ketään missään. No ei se ihan niin ollut. Kalle Keräsen minulle sähköpostitse välitti Matti ja Liisa -lehden päätoimittaja Heikki Valkonen, aviomieheni toinen serkku. Vaikka tämä olisi Valkosten mukavuudenhaluiseen tapaan varmaan mieluusti jättänyt marttyyrin leijonien raadeltavaksi, hän kuitenkin pani merkille, että nyt ei hänen alaisellaan ihan putkeen mene ja antoi osoitteeni Keräselle. Keränen kokosi (johonkin) paikallislehtien toimittajien kokemuksia poliittisesta painostuksesta. Toivottavasti hänellä oli niistä hyötyä, sillä hän toimi tavallaan työnohjaajanani ja vielä ilman palkkiota!

Työnohjauksen minulle järjesti esimies. Siitä kiitos hänelle. Kiitän muutenkin päätoimittajaa siitä, että hän oli unelmieni päätoimittaja, aivan niin kuin Savon Sanomien Tapani Lepola. Kumpikaan heistä ei millään lailla häirinnyt alaistensa elämää. En tosin tiedä, miten Lepola kohteli meidän lattiatason työntekijöiden lähiesimiehiä. Tai enhän minä ollut edes lattiatason työntekijä. Olin jossain eteisessä ja se sopi minulle vallan mainiosti. Kyllä minä sijaistuskeikkaa 1990-luvulla tein, mutta eniten nautin omasta vapaudestani.

Matti ja Liisa -lehdessä koin, että päätoimittaja luottaa. Minä hoidan hommani ja sillä sipuli. Se, mitä olisin ehkä kaivannut, että olisimme pitäneet viikkopalavereita ja jotenkin jutelleet siitä, että kuitenkin olemme tekemässä samaa lehteä. Noin niin kuin suurin piirtein. Minä ehkä olin tekemässä paikallista aikakauslehteä. Luotin siihen, että lapinlahtelaiset ja varpaisjärveläiset osaavat lukea. En minä nykymuotoisissa paikallislehdissä viihtyisikään. Näyttää siltä, että merkkiraja on jossain 3 000:n kieppeissä ja siinä kaikki. Samat konseptitaiton merkkirajat tulivat Savon Sanomiin kymmenen kaksitoista vuotta sitten. Siinä vaiheessa muihin tehtäviin hakeutui Itä-Suomen paras henkilöhaastattelujen tekijä Katja Hedberg.

Muistelen vieläkin lämmöllä hänen tekemiään henkilöhaastatteluja Lujabetonin Hannu Isotalosta ja jossain elinkeinotehtävissä olleesta Jaakko Kekonista. Harmi, etten leikannut niitä talteen. Googlasin Hannu Isotalon. Viime toukokuussa näyttää täyttäneen 70 vuotta. Synttärihaastattelu oli Rakennuslehdessä, jonka aina silloin tällöin harhaudun tilaamaan firmaan enkä sitä koskaan lue - paitsi Ilpo Kokkilan elämäkerran ja 70-vuotispäivän yhteydessä luin. Ilpo Kokkila oli sanonut toimittajalle, että rakentajien pitää alkaa hypätä pituutta/taipua solmuun/ työntää nenänsä jalkovälin kautta etukautta pakaroihin. No ei vainenkaan. Ilpo Suuri oli sanonut, että rakentajan tulee taipua eri asentoon. Poltin päreeni ja vastoin tapojani luin Yhden Rakennuslehden. Lehti on niin sairaan tylsä, etteivät sitä lue tekniserkitkään tai insinöörilasset.

Nauroin ääneen, kun luin Hannu Isotalon Rakennuslehti-synttärijutun. Insinööri kirjudas. Aika kuivakkata tekstiä sanon:

https://www.rakennuslehti.fi/2017/05/luja-vuorineuvos-hannu-isotalo-70-vuotta/

Katja Hedberg ei olisi koskaan kirjotitanut tällaista lausetta: "Arvostus työn tekemiseen ja ahkeruus juurtuivat lapsille näin tärkeiksi arvoiksi jo varhain."

Nyt luen juttua eteenpäin. Sieltä ihan takuuvarmasti löytyy lause: "Halonhakkuu on Hannu Isotalolle ollut nyt eläkepäivinä sydäntä lähellä."

Ei aivan. Sen sijaan löytyi tällainen tajunnan räjäyttävä ajatus: "Isältään perityn ”nokkavainun” ansiosta ja Lujiin arvoihin nojaten Isotalo on luonut Lujan kasvulle kestävät perustukset – asiakkaita kuunnellen ja vastuullisen liiketoiminnan periaatteita noudattaen."

Onkohan toimittaja ottanut lauseen Lujatalon nettisivuilta. Jos vielä joskus joudun jonkun strategiapaperin laatimaan ja kirjoitan jotain vastaavaa: Lapiomies Oy kuuntelee asiakkaitaan ja noudattaa vastuullisia liiketoiminnan periaatteita, voi minut viedä aitan taakse Meijerin pihaan ja ampua. Pitää muuten joskus tsekata, ettei mitään ympäripyöreätä paskaa ole eksynyt meidän nettisivuille.

Valion jätevedet valuivat
kunnansihteerin kauluksesta

Kunnansihteerin eturauhastenat kostuttanut juttua Valion jätevesien mittaamisesta ja laskuttamisesta oli niin mielenkiintoista tehdä, että en sanotuksi saa. Se oli aivan ihanata eikä minua kukaan toimituksessa suitsinut tai hillinnyt. Tosin ehkä kukaan ei tiennyt, mitä oli tekeillä ennen kuin juttu oli lehdessä. Saattaa myös olla, että sitä ei päätoimittaja edes lukenut ennen kuin se julkaistiin, sillä muistaakseni senkin jutun taitoin itse.

Selvitin muun muassa hulevesien määrää verrokkikunnissa. Sain selville, että Lapinlahdella sataa kymmenkertaisesti muihin samankaltaisiin kuntiin ja niiden jätenvedenpuhdistamoihin nähden. Juttuhan lähti siitä, että ympäristökeskus velvoitti Lapinlahden kuntaa mittaamaan Valiolta tulevan jäteveden määrää. Valiota laskutettiin jätevedestä samalla tavalla kuin muitakin kuntalaisia; sisään otetun vesijohtoveden verran. Ajateltiin niin, että se menee viemäriin, mikä hanasta tulee. Valion tontille tulee kuitenkin päivässä kymmeniä tuhansia litroja (en muista mittakaavaa) maitoa, nestettä, ja lopputuotteena on juustoja sekä maitojauhetta. Tämän hoksasi poispotkittu insinööri. Potkut olivat tulleet työajalla tehdystä tuotekehitystyöstä. Vähän outoa se muuten, eikö olisi voinut ajatella, että tyyppi edistää suuryrityksen etua, jos kehittelee joitan prosessia edistäviä tai nopettuavia hilavitkuttimia.

Matti ja Liisa -lehdessä eniten kirjoitin henkilöhaastatteluja. Ne olivat kivoja, mutta eivät varsinaisesti tuoneet mitään uutta. Henkilöhaastattelut osasin jo ennen paikallislehtijeremiadiani. Faktojen kaiveleminen oli mahdollista vain palkkatyöläiselle - siis sellaiselle, joka saa kuukausipalkkaa. Ja jos johonin ryhdyin, käänsin jokaisen kiven. Muistuu mieleeni Karijoen puutuote -yrityksen muutto Pielavedelle. Minua alkoi vaivata, miksi yritys muuttaa Pohjanmaalta syrjä-Savoon. Tuli esille kaikkea mielenkiintoista. Eikä kovin kauaa Karijoe puutuote Pielaveden yritysmaailmaa sulostuttanutkaan. Muutti muutaman vuoden päästä Tuusniemelle, jos oikein  muistan.

Matti ja Liisa -lehden tutkivan journalismin perinnettä jatkoi aikansa Pentti Ryth. Kirjoitin Pentin sanelusta Ylä-Savon yhteisestä jätevedenpuhdistamosta A4 toisensa jälkeen tutkivaa journalismia Matti ja Liisa -lehden yleisönosastolle ja mietin, miksi Pentti ja minä emme saaneet juttusarjastamme palkkiota. Herrantähden palkkaa nauttivat toimittajathan olisi pitänyt valjastaa faktoja penkomaan!

Koti ja asumisen sekä muiden liitteiden yrittäjätoimittajana olin enemmänkin tekemisissä lähiesimiesten kanssa 2000-luvulla kuin 1990-luvulla. 1990-luvulla esimieheni oli Seppo Roth ja hän on maailmankaikkeuden ainoa ihminen, joka sai ihan mieluusti kirjoittaa koko juttuni uudestaan.

Seppo Roth antoi minulle toimeksiannon haastatella Paavo Haavikkoa. En muista, mikä oli aiheena. Soitin Paavo Haavikolle, otin haastattelun nauhalle, jota kuunnellessa kävi lmi, että toimittajan osa oli vain sanoa, että mmmh, juuh, hmm, jooh. Kirjoitin jutun. Se oli epäkelpo. Seppo Roth luki jutun. Kuunteli haastattelunauhan ja kirjoitti koko jutun uudestaan. Oli siinä minun nimeni. Minä ajattelin, että näin oli parasta.

Vähän samanlaisen jutun kirjoitin nuoresta kulttuurivaikuttajasta Tuomas Nevanlinnasta Kodin Kuvalehteen vuonna 1989. Haastattelin Nevanlinnaa Cafe Sociksessa Helsingin Rautatieasemaa vastapäätä tai no voiko sitä haastatteluksi sanoa, kun Nevanlinna piti monologin ja minä sanoin, että aijaa, juu, joo, hm ja mh.

Savon Sanomien liitteissä pääsin työntämään nenäni vähän joka asiaan. Jutun jippokaapeistakin väänsin mieleisekseni ja katsastin, mitä huonekaluja Suomessa tehdään.

Kaikkein epämieluisin pomo minulle on matkan varrella ollut Kodin Kuvalehden Maija Alftan. Alftan ei loppujen lopuksi montaa vuotta lehdessä viipynyt. Hän oli ilmeisesti loistava toimittaja ja hyvä kirjoittaja, mutta niin epävarma esimies, että koko toimitus käsittääkseni joutui psykologisiin sessioihin hänen kautensa jälkeen. Alftan jotenkin ehkä ajatteli, että hyppäämällä kesken kaiken toimittajan selän taakse kysymään, joko juttu on valmis, hän jotenkin osallistui journalistiseen prosessiin.

Eihän se niin mene. Minä ainakin aloin pelätä päätoimittajaa. Minusta tuntui, että hän ei luota, vaikka tarkoitus varmaankin oli hyvä; tukea toimittajaa. Sitä paitsi. Minä jäin aina työpäivän jälkeen toimitukseen kirjoittamaan. Vaikka Kodin Kuvalehden toimituksessa oli jokaisella ovelliset kopit, minä en osannut niissä keskittyä. Avokonttorien tuleminen toimituksiin oli kauhistuksien kauhistus. Pielaves-Keiteleessä oli omat työhuoneet - joskus jouduin jakamaan huoneeni Keiteleen aluetoimittajan Timo-Heikki Variksen kanssa. Se ei haitannut, sillä Timo-Heikki Varis oli kiva, samoin jossain ihmeellisessä toimittajakierrossa ollut Timo Ruotsalainen. Hän tuli myös silloin tällöin Keiteleen toimituksesta selkäni taakse kirjoittamaan.

Ikioma ongelmani esimiehenäkin on varmasti ollut se, että työskentelen mieluiten yksin. Miilussa olin heinäkuun 2009 kesäpäätoimittaja ja sijaintipaikkani oli Sonkajärvi. Voi, että oli rattoisaa. Toimituksessa ei ollut yhtään ketään ja aika harvoin siellä kävivät myös asiakkaat. Vieremän toimituksessa työskennellyt Irma Arffman osasi työnsä ja luotin häneen sataprosenttisesti. Päivisin kävin lenkkeilemässä Rutakon maastossa, otin ylitöitä pois keskellä päivää. Tein viikonloppuisin mukavia kesätapahtumakeikkoja, joihin lähdimme usein koko perheen voimin.